Istun Turun kaupunginteatterin katsomossa, sen viidennessä penkkirivissä, hyvin suunnitellussa, vartaloa tukevassa katsojatuolissa. Alkamassa on teatterin piinallisten Logomo-tiloissa vietettyjen väistötilavuosien jälkeinen paluun avajaisnäytelmä täysuudistettujen teatteritilojen suurella näyttämöllä - Aleksis Kiven Seitsemän Veljestä. Esitys on median ennakkokohulla muotoutunut niin tavoiteltavaksi, että se on ollut jo pitkälle seuraavan vuoden maaliskuuhun saakka loppuunmyyty.

Odotukseni esitykseltä ovat poikkeuksellisen suuret. Samassa tilassa sain kokea runsaat neljäkymmentä vuotta sitten vuonna 1973 yhden teatterielämäni uljaimman, suomalaista teatteria, teatteriyhteisöjä ja teatteriestetiikkaa täysin uudistaneen, unohtumattoman, sydämellisen, raikkaan, liikunnallisen ja elämänriemuisen Kalle Holmbergin ohjaaman Kiven Seitsemän Veljestä ajan nuorten suomalaisten näyttelijäkomeettojen tähdittämänä, ikivihreiksi korviini muuttuneiden Kaj Chydeniuksen säveltämien laulujen soidessa vieläkin muistikuvina korvissani.

Kuva Turun kaupunginteatterin vuoden 1972 Seitsemän Veljeksen TV-taltioinnista

Vertailuasetelma tuntuu omakokemuksellisesti välttämättömältä ja ennakolta kohtuuttomalta nyt alkavan esitystulkinnan ohjaajaa kohtaan. Vertailemisen koen erityisoikeutenani, sillä samoina 1972-73 vuosina olin mukana Kiven elämäntyötä tutkivassa kulttuuriboomissa  lahtelaisen Nostoväkinäyttämön Aleksis Kivi-vainaa näytelmän tekijänä ja näytelmän kymmenissä esityksissä ympäri maan, aina Aleksis Kivi -seuran valtakunnallista vuosijuhlaa ja Tampereen teatterikesää myöten.

Lauri Maijalan näyttämösovitus romaanista on ajan lapsi, odotettu, tarpeellinen Kiven Seitsemän Veljeksen uusluenta, terävän itsenäinen ja rohkean välttämätön ohjauspäivitys. Maijala ei sumeile, tuo veljekset tähän päivään, huoltajatta kasvaneen itsensä etsimiseen, orpouden ja nuoruudenkapinan patoutumat väkivallalla ladatuin ratkaisuyrityksin yksilöissä ja koko veljeslaumassa näyttäen.

Aikamme tiedon valta on maijalalaisittain kaiken ymmärryksen edellytys, ja itse elämää pystyy ymmärtämään, siitä selon samaan ja siinä kiinni pysymään vain lukemalla. Lukutaidottomuuteen pysähtyvät veljesten otteet elämänsyrjästä, kasvuedellytykset yhteiskuntakelpoisiksi. Lukutaidottomuudesta kasvaa veljeksille yhteinen, suuri, pelottava vihollinen, hirmuinen tuntematon paholainen, jota vastaan he luonnonlapset yksilöllisesti ja yhdessä taistelevat kaikin fyysisin voimin muunlaisista ratkaisuista edes tietämättä. Päämäärätön nuoruuden ruumiillisen voimankäytön rajaton mahti ja kohellus on heidän pakotiensä todellisuudesta. Keskinäisessä voimainmittelyssä jatkuva tappelu, paini ja puukko sekä katsojan korviin koskeva alkuvoimainen möly ovat veljesten ainoat operoimisvälineet, joilla vihollisen kimppuun käydään. Vihollista edustaa koko Jukolan ulkopuolinen maailma, kirkon, lainedustajien ja naapurikylän väki, ohikulkijat sekä kaikki eteen tuleva aineellinen omaisuus, jotka kohdalle osuessaan saavat luonnonvoimaisen rajun ja väkivaltaisen kohtelun.

Juhani (Joonas Saartamo), Toukolainen (Petri Rajala), taustalla Tuomas (Pyry Äikää) ja Eero (Paavo Kinnunen)

Esitys ei keinoja kaihda. Vain joskus se käy sadanviidenkymmenvuoden takaisessa alkuperäisympäristössä, veljet seuranäyttämöiden peruukkipäisiksi virsukulttuuriveljeksiksi joulunviettoon puettuina. Välillä veljekset kirmaavat veryttelypuvuissa arkeaan. Saunakohtauksen se taas näyttää muovisessa asuntomessujen läpinäkyvässä kuutiossa. Päihteet tulkinta nostaa tämän päivän agendaan huumeina. Nuoruuden naisennälän esittää liikunnallisena kiimaisena naimistunteena. Suomalaisnäyttämötradition pakolliseen nauruun päästään tekemällä virtsaamiskohtaus paljain takamuksin ja tähän aikaamme naurumahdollisuutemme siirretään laukaisemalla yhden ainoan kerran nykykiroussanana vittu. Veljesjonon kuvauksessa luontorakkain veljeksistä oli puettu myyräksi, jo kuusikymmenvuotiaaseen tsekkiläiseen piirrosanimaatiohahmoon: vitsi, mutta kehno sellainen. Romaanin kuuluisimpaan, pitkään hiidenkivikohtaukseen veljekset on puettu siisteihin, modernikuosisiin tummiin juhlapukuihin ja miljöö lavastettu Hiidenkivi-nimiseksi lahtelaisravintolaksi, jossa jokaiselle veljeksistä on tilattu oma pöytä. Elämäntuska, yksilöllinen humaltuminen ja elämäntilitys käydään veljeskohtaisesti läpi. Humaltumiskohtauksen fyysisenä huipentumana veljekset palaavat entiseen, ainoaksi toimivaksi luulemaansa reaktiomahdollisuuteensa ja tuhoavat koko ravintolan seinät, katon ja kaluston.

Ammattiesiintyjen tärkein keino, puheen selvyys, vuorosanojen sisältö, sananloput ovat tulkinnan melskeessä säälittävän usein kateissa – uusi teatteritekniikkakaan ei sitä tunnu auttavan. Ja vielä. Ohjelman sinänsä sympaattinen taittoasu on käytön kannalta väreiltään täysin väärin suunniteltu: oranssinpunertavassa taustassa valkoisesta tekstistä ei saa mitään selvää. Fiasko!

Tulkinnan huippuja

Vaikuttavia teatteriestetiikan uudenlaisia tuntoja dramaturgia ja ohjaus antaa, tosin niukasti, koettavaksemme.

Melkoisen taitavasti sovitus on keskittänyt tekstin veljeslaumalle. Kaikkea muuta romaanin henkilögalleriaa tulkitsee kaksi näyttelijää, tyylillä ja maulla henkilökuviensa olennaisuuksiin taipuen ja eläytyen – ei sinänsä ainutkertaista, mutta kivitulkintana onnistunutta.

Romaanin dramaturgian ytimenä valaistuu nyt selkeästi veljesten onneton lapsuus ja nuoruus, joka ei ole kasvattanut kenestäkään joukon johtajaa. Jokainen yksilö purkaa omaa riittämättömyyttään, elämän nälkäänsä omalla yksilöllisellä habituksellaan. Ulospäin he näyttävät kovin samanlaisilta, persoonattomilta., toisistaan erottumattomilta. Vain Laurista kasvaa hahmoltaan ja sielunelämältään, saarnassaan kypsä, musiikillisilta lahjakkuuksiltaan persoonallinen ihminen: hänen laulamansa Kiven runo, veljesten hänen kanssaan laulua tapaillen, on yksittäisenä teoksen harvoja kauneusarvoja, numerona kauniin kansallisromanttinen koru.

Laurin (Jonas Saari) saarna

Äiti (Ulla Koivuranta), Luciferus (Petri Rajala) ja Simeoni (Markus Järvenpää).

Hiidenkivikohtaukseen liitettynä kuuluisa Simeonin luciferus-näky on realistisessa toteutuksessaan, ravintolan kattokruunun korkeuksista kerrottuna, kutkuttavan tehokasta visuaalisuutta, hienosti päivitettyä Kiven fantasiaa.

Ehkä myös sukupolvikulku, vainajat, veljesten äiti ja isä, pienin valkein siivin varustettuina, ovat tunnelman ja aikaperspektiivin luojina poikkeuksellisen syväsieluista ja toimivaa ohjauskieltä.

Veljesten elämänratkaisuja hallitseva, lukutaidon ylimmäisen nerouden edustaja, lukkari, näytetään valtavana magneettina, jonka katse imaisee veljeksistä jokaisen vuorollaan paiskautumaan aapisineen päin seinää – yksi esityksen tehokkaimmista kohtauskokonaisuuksista muistijäljeksemme.

Aitoa Aleksis Kiven kieltäkin kuulemme. Esitys alkaa Kiven tutun arkaistisella kielellä, Kiven aikaisen Jukolan yksityiskohtaisella, maisemallisella kuvailulla – kuin kertoja avaisi romaanin ensi lehden. Tulkinnan väliajanjälkeinen osa alkaa sekin, nyt vielä piinallisen pitkällä ulkoa luetulla lausuntatyylisellä monologilla romaanin tekstiä veljesten maisemia ja elämäntilannetta kuvaten.

Näytelmän loppu vapauttaa katsojan romaanin alkuperäisjännitteestä: kaikki veljekset ovat oppineet kirjaimet, sen he käyvät meille yksitellen todistamassa.

Myös näytelmän viimeinen kohtaus on suoraan Kiven Seitsemästä Veljeksestä sen viimeisen sivun muutama Juhanin ääneen lukema lause lukemaan oppimisensa todisteeksi ja kirjan sulkemiseksi.

Turun kaupunginteatterin Seitsemän Veljestä takaa ennalta-arvaamattomissa kohtaustoteutuksissaan katsojalle tihentyvän mielenkiinnon - mitähän yllättävää seuraavaksi. Seitsemän Veljeksen tarinasta se nostaa ajallemme keskeisen tietämisen tärkeyden komeasti esille.

Välttämätön, klassinen, tulevan legendaarinen, toiseen kertaan katsottavan arvoinen esitystulkinta ei ole. Sivistysmielessä, teatteritekona se on pakko kerran itse kokea.

Teksti  Aleksis Kivi
Dramatisointi ja ohjaus  Lauri Maijala
Lavastus  Janne Vasama
Pukusuunnittelu  Tuomas Lampinen
Valosuunnittelu  Jarmo Esko
Äänisuunnittelu  Iiro Laakso
Naamioinnin suunnittelu  Heli Lindholm
Ohjaajan assistentti  Miika Karvanen

Rooleissa
Joonas Saartamo - Juhani
Olli Rahkonen - Aapo
Pyry Äikää - Tuomas
Markus Järvenpää - Simeoni
Jonas Saari - Lauri
Joel Mäkinen - Timo
Paavo Kinnunen - Eero
Muissa rooleissa
Ulla Koivuranta ja Petri Rajala

Valokuvat esityksestä  - Otto-Ville Väätäinen

http://teatteri.turku.fi/turun-kaupunginteatteri/ohjelmisto/seitseman-veljesta

Arvio kirjoitettu näytelmän 30.11.17 -esityksestä.