Jouko Klemettilä, Betadi Mandunga, Lumi Aunio, Markus Järvenpää, Santeri Kinnunen, Minni Gråhn, Alexander Wendelin

  Wesley              Davey                    Pea              Ginger                       Johnny                        Tanya            Lee

 

Teatterissa kokoonnumme yhteen ja muodostamme hetkellisen - ehkä kuvitteellisen - yhteisön. Katsomo pimenee, näyttämön valot syttyvät. Matka alkaa ja usein käy huonosti, inhimillinen elämä ja yhteiskunnalliset olosuhteet näyttäytyvät taistelukenttänä. Ihminen ajetaan liian ahtaalle ja yhteiskunta saa silmilleen sen minkä yrittää pitää piilossa. Mutta joskus kaiken läpi näkyy ja kuuluu jotakin tärkeää, aavistus vapaudesta. Mielikuvituksesta. Sielusta, kapinallisesta naurusta. Jostain minkä olemme menettämäisillämme.

Näin ohjaaja Pasi Lampela perustelee teatterintekemisensä - ohjaamansa Jez Butterworthin Jerusalem-näytelmän 1.2.2024 ensi-illan juuri muutaman minuutin päästä alkaessa, meidän istuessamme etupermannon katsomossa loppuunmyydyssä salissa.

 

Olemme teatteri-iltamme ohjelmaksi valinneet Jerusalem-komedian. Esiriputon näyttämö viittaa aikaan jonnekin vähintään muutamia kymmeniä vuosia sitten, kauemmaskin, asuttujen kaupunkien metsäisille laitamille. Hämäännymme näytelmän lavastusta hallitsevasta suuresta valkoisesta lippumaisesta kankaasta, jolla valtavankokoinen verenpunainen risti jököttää keskeisenä viestimässä jostakin, jota me suomalaiset emme tunnista. Näyttämötilan korkean katon ja taustan täyttävä kookkaiden puiden uhkaavan näköinen oksistojen vihreä massa on vyörymässä oksistoillaan koko estradin tilaan, miltei katsomoon. Sen sulkemassa, vihreän luonnon puristamassa sylissä vanha, hylätyn romun näköinen asuntovaunu tököttää paikallaan ja koko näyttämön etutila tuntuu kuin joltakin tilapäiseltä järjestymättömien leiriläisten oleskelu- ja ravitsemuspaikalta pihasotkuineen, kookkaine jääkaappeineen, penkkeineen, pöytineen, roskineen, puolityhjine pullovalikoimineen.

Katsomon valojen sammuessa nuoren aran tytön alkaessa enkelinsiipiin pukeutuneena esittää alkulaulua, englantilaisten jalkapallo-otteluiden tuttua alkuhymniä, ja sitä kuunnellessamme, Jerusalem-sanat siitä erottaessamme tunnistamme olevamme Englannissa ja laulun jonkin merkittävän juhlan alkuun kuuluvaksi. Olemmeko täysin väärän näytelmävalinnan tehneet? Miten tällaiseen peri englantilaiseen kansallisuustunteeseen me suomalaiset oikein osaamme suhtautua, komediako tästä on muka tulossa?

Pian ensimmäisistä dialogeista ja pikaisen ohjelmalehtisen vilkaisusta selviää, että olemme perinteistä englantilaisen perheiden keväistä juhlaa, Pyhän Yrjön päivää lipputunnuksineen viettämässä. Asuntovaunussa asuu linnoittautuneena entinen legendaarinen surmanajaja Johnny "Rooster" Byron, joka mielestään omistaa ystävineen koko metsän. Hänelle on siunaantunut melkoinen määrä ystäviä - biletetään, pidetään hauskaa, kertoillaan mielettömiä tarinoita, pelataan ja vietetään ikimuistettavia kosteitakin iltoja yhdessä. Kunnan viranomaiset ovat päättäneet raivata Byronin asuntovaunun ja metsän uuden asuinalueen tieltä. Byron on jo pari kertaa saanut häädön ja parhaillaan osapuolet kokoavat voimansa viimeiseen taisteluun. Byron ei aio luopua taistelussa yksilön vapauden puolesta eikä pettää ystäviään, jotka jo pitkään ovat päässeet hänen jatkuvissa pidoissaan hetkeksi pakoon todellisuutta.

Kovin eri ikäkerroksista, ammateista, elämänkohtaloista ja persoonallisuuksista nämä ystävät viikosta toiseen ilmestyvät Johnnyn asunnolle. Kaikki ovatkin jo tuttuja toisilleen, arkoja ulkopuolisille, mutta selvästi kuin turvaan lyöttäytyneitä Byronin huomassa, mielipiteissä, juttutuokioissa, juomisissa, huumaavissa herkuissa.

Esityksessä on pari kovin vähäistä viitekohtausta siitä, miten Johnny Byron on myös ihmistuntija ja urhoollinen pelastaja. Hän on piilottanut seudun ilkeän kasvatusisän hyväksikäyttämän tytön omaan turvalliseen asuntoonsa. Byronin omasta siviilielämästä taas kertoo vain pieni episodi, jossa hänen piti oma poikansa viedä juuri  Pyhän Yrjön päivänä kesäntulon kunniaksi sirkukseen, mutta hän siitäkin joutuu peräytymään. tekosyynä lähestyvä yhteenotto seuraavana aamuna.

Tunnistan esityksen ylivoimaiseksi ansioksi näyttelijätyön muutamat keskeiset roolityöt, yhteisnäyttelemisen värikkäät tuokiot, niiden toimivat ja muuntuvat ajatukset sekä yhteisölliset tunnelmat. Siksi rohkenen vain niistä kertoa tässä arviossa.

 

Johnny ja Ginger

Santeri Kinnunen luo yhden suomalaisten näyttämöiden hurjimmista, hurmaavimmista ja komeimmista roolitöistä kautta aikain. Hänen entisen surmanajaja Johnny Byronin rentous, rääväsuisuus, röyhkeys, suorapuheisuus ja läsnäolo on päältä kovettunutta metallista pintaa, sisältä lämmintä ihmisyyttä ja päättäväisyyttä, yhteiskunnan vastarintaa lietsovan toiminnan periaatteellisuutta tulvillaan. Hänen machohahmonsa, viinanhöyryinen tiukka katseensa, tatuoitu arpinen ihonsa, nahkaiset asustepalansa ja ainutlaatuiset juttunsa vetävät ketä tahansa elämää paljonkaan kokenutta puoleensa ja taatusti paljon kovia kokeneita mukaansa. Johnny Byron on yhtä aikaa tämän päivän suuri roisto ja historiallinen yhteiskuntakriitikko, vähäosaisten kansanliikkeiden, vapauden puolustajien armoitettu johtaja. Pienen maaseudun hiljaiset nuoret naiset hän saa ensi huumehöyryjä, seksiä kokeilemaan ja koko seudun kirjavimman ihmiskatraan hän vetää mafiallisella olemuksellaan, anteliaisuudellaan, lähimmäisrakkaudellaan kuin magneetti puoleensa. Kinnusen läsnäolo koko kolmetuntia ja vartin pitkän esityksen on sitä harvinaista elävää, nautittavaa näyttelijän teatteria, suuren näyttelijän eläytymiskykyä, shamaaniutta, esitystaiteen ja elämän suurenmoista mystiikkaa loputtomissa aarrearkuissaan täynnä. Tekstin sepitetyt kertomukset ovat mielikuvituksellisuuksissaan uskomattoman tosia, valehteleminen on totuutta uskottavampaa ja Santeri Kinnunen sen tulkkina omaan sisäistyneeseen vastarintaisuuteensa niin syvälle uppoutunut, että selvästi nauttii sen jokaisesta hetkestä. Näyttelijätyönä hän on näyttämöpuheen armoitettu, älykäs analysoija, dialogin salamantarkka ajoittaja ja hänen vastustamattoman etevän puheaparaattinsa sävyissä, tunnelmissa, sydänpoltteisessa, maskuliinisen karheassa synnynnäisessä viestissä on jäljittelemätöntä huumorin ja sielukkuuden lämpöä.

Markus Järvenpään parhaaksi Johnnyn myötäilijäksi ja ystäväksi näyttelemä Ginger, vallattoman sielukkaine silmineen, katseineen ja aktiivisin, kannustavin ajatteluotteineen luo myös nautittavan selkeän, katsojalle todellisen ystävän merkitystä herättelevän hienon roolityön, Jouko Klemettilän vanha eläköitynyt ravintoloitsija antaa kerrankin esitysten humalahuumorigallerioihin sielukkaan, omaperäisen luomuksen rivitanssillaan, punnitun pikkueleisellä olemuksellaan ja Joachim Wigelius suurenmoisen originellisti tulkitsema höpsähtänyt professoriolemus hahmottelussaan, flegmaattisuudessa, ajattelutavassa, humaltumisessa on myös komediaa mestarillisuudessaan. Alexander Wendelinin Lee tuo tähän poikkeuksellisen yhteisön yhteisrintamaan nuorta tulevaisuuden uutta mahdollisuutta herkän lapsenomaisella haaveilulla - aloittaa elämänsä alusta Australiassa, mutta kiitollisena riehakkaista hyvistä ajoista, joita Johnny on mahdollistanut hänen elämäänsä.

 

Komediaksi määritetty näytelmä päättyy vahvemman järjestyneen, veroilla kustannetun yhteiskunnan ylivoiman väkivaltaiseen yksilön nujertamiseen - tragediaksi. Näytelmän lavasteiden puiden juuret irtautuu, luonto murskautuu. Lopputunnelma muuttuu mytologisen kummitukselliseksi, hieman falskiksi ennusteeksi, pääosan Johnny Byronin tummasointiseksi väkeväksi moniminuuttiseksi, pauhaavaksi rummutukseksi, jossa tulevaisuuden ennustettavuus vertautuu lähellä oleviin tuleviin maailmansotaisiin tapahtumiin - koko salin vähitellen peittyessä pimeyteen.

 

Vahinko, että näytelmän kuvaama maailma on meille suomalaisille kovin vieras, perienglantilainen maailma. Jäämme monelta osin sen ulkopuolelle, tulkinnan sekä tekstin, historiallisen englantilaisuuden ja niiden ymmmärtämisen saati sisäistämisen köyhyydessä. Tekstin suomennos on puhekieleltään jo meille tutumpi aikakautemme muodikkaista näytelmäteksteistä: kömpelöiden tautologisten kirosanojen ylivoimaisesti hallitessa sanatiheydessä rasittavasti tekstiä.

Monet länsimaiset, kansainväliset kirjalliset ja esitykselliset palkinnot vuodesta 2009 alkaen ovat nostaneet Jerusalem-teoksen suurimmaksi tämän vuosituhannen teatterilliseksi kulttuuriteoksi maailmassa. Onko se sitä vielä tänään suomalaisessa yhteiskunnassa 15 vuotta näytelmän kantaesityksen premiäärin jälkeen? 

 

 

Koen ohjaaja Pasi Lampelan sanoin tämän Jerusalem-esityksen antaneen meille ripauksen hänen lupaamaansa teatterin ydintä:

 "Inhimillinen elämä ja yhteiskunnalliset olosuhteet näyttäytyvät taistelukenttänä. Ihminen ajetaan liian ahtaalle ja yhteiskunta saa silmilleen sen, minkä yrittää pitää piilossa. Mutta joskus kaiken läpi näkyy ja kuuluu jotakin tärkeää, aavistus vapaudesta. Mielikuvituksesta. Sielusta, kapinallisesta naurusta. Jostain minkä olemme menettämäisillämme."

 

Jerusalem

Teksti Jez Butterworth

Suomennos Ari-Pekka Lahti, ohjaus Pasi Lampela, lavastus Katariina Kirjavainen, puvut Sari Suominen, valot Kari Leppälä, ääni Eradj Nazimov, dramaturgi Ari-Pekka Lahti, esityskuvat Otto-Ville Väätäinen 

Rooleissa Santeri Kinnunen, Markus Järvenpää, Joachim Wigelius, Alexander Wendelin, Betadi Mandunga, Jouko Klemettilä, Rauno Ahonen, Merja Larivaara, Mikko Virtanen, Ursula Salo, Mitra Matouf, Lumi Aunio, Minni Gråhn, Alvar Lisko/ Niilo Sämpi.

Suomalainen kantaesitys Helsingin Kaupunginteatterin Pieni näyttämö 1.2.2024

https://hkt.fi/esitykset/jerusalem/