Orkesteriaa.jpg

Kuva  Johannes Wilenius

 

Okko Leon teksteissä on ajankohtaista ytyä ja voimaa. Edellisen kerran hänen Lotta Svärd -tilityksensä Puuvillaköysi-näytelmänä Mikkelin näyttämöpäivillä 2013 sai yleisön ja kyynisen teatteriminämme haltioihinsa loistavalla dialogillaan ja osumatarkkuudellisella sisällöllään, erinomaisella kokkolalaistulkinnallaan.*

 

Jo miltei puhkikulutettu Okko Leon Orkesteri-näytelmä (kuunnelma/elokuva/monien teatterien näytelmätulkinnat) Lahden kaupunginteatterin Eero-näyttämön ensi-illassa vahvistaa käsityksemme Okko Leosta harvinaisen persoonallisena, dialogitajuisena, aiheeltaan, henkilökuviltaan ja sanottavaltaan puhuttelevana, nykyklassisena suomalaisena näytelmäkirjoittajana.

Orkesterin teksti on taitavaa, mielenkiintoisesti rakennettua, vuorosanoillaan tarkkaiskuista elävää draamaa ja muutaman vuoden takaisena, haalistuneenakin, vielä ajankohtaista. Supistetun pienen orkesteriyhteisönsä kautta se pystyy avartumaan laajempiin piireihin työyhteisöllisessä, sosiaalisessa ja solidaarisessa vaikuttavuudessaan. Laajan teatterieturintaman jälkijunassa Leon uudenlainen draama on löytänyt viimein Lahden parrasvaloihin. Onnittelen valinnasta!

 

Lahden esitys sitävastoin pauhaa ensimmäisen puoliaikansa täydellä paatoksella niin täysillä, että se polttaa itsensä ja tulkitsijansa nopeasti miltei karrelle yliyrittämisellä. Mihin olisikaan pitänyt näyttelijän ja ensemblen roolihahmotorsoisuudet, paasaus, jatkuva yhteisnäyttelemisen hurja volyymi ja ylitunne heittää? Minne olivat unohtuneet roolien kehittelyt, nousut, laskut, roolitöiden rytmi, dialogin iskut, yhteisnäyttelemisen tempo, syvyys, herkkyys, nyanssit, tauot? Entä ohjaus ja ohjaaja - missä? Kyllä tässäkin, nykyajan modernissa ajassa näytelmäteoksen tulkinnan tärkeimmät elementit ovat edelleen keskeisiä. Eikä tämänkään tekstin näytteleminen tarvitse tällaista pelkkää yleistä täysillä paahtamista. Sen, mitä koko alkuosan esitysgenre nyt oli, olisi pitänyt kasvaa vähitellen ja näkyä vasta ensipuoliskon lopussa.

 

Alkupuolen seuraaminen on raskas pala katsojalle ja esittäjille tällaisena täyslaidallisena, hahmottamattomana, tyyliään vielä jokapuolelta kuikuilevana paasauksena. Enkä ihan ole valmis hyväksymään sitäkään, että näyttelijäkollegat ensi-illan yleisössä nauravat näyttelijätyötoveriensa työn niin puhki, että katsomomme tuolit notkuvat ja sisäpiirinen naurureaktiohysteria alkoi jo häiritä muuta yleisöä.

 

Puoliajan jälkeen herää jo laadukkaampaa näyttelemistä. Tosin ohjaus paljastaa myös kyseenalaisen komediatajunsa hääparin roolivalinnassa, revittelee nyt kaikki ilmaisulliset ja tekniset elementit käytettäviksi, valovaihtonsa, takaa-ajokirmailunsa, tehosteensa: olemme väliin jo kuin karnevaalisessa seikkailusketsissä, sen päämäärättömässä pyssyleikkishowssa mukana.

 

 

Itse tarina orkesterin sisäisestä kriisistä - keikalla jossakin työväentalon hääjuhlan takahuoneessa - tämän pienen yhteisön julkisuuspyrkimykset, suuret unelmat työnsä noteeraamiseksi levyjulkaisun muodossa, jännitteensä toimeentulostaan ja omasta tähteydestään pilkistää sentään kouhotuksen läpi. Työporukan koostumus, sisäinen voimajärjestys ja johtamisprobleemeja valaisevat juonteet kulkevat jonkinlaisena rautalankana tulkinnassa.

Ennenkaikkea sitä pitää käsissään Hiski Grönstrandin taitavasti näyttelemä Halla, tuo tyhmä, mutta pilkkutarkan numeraalinen pedanttihahmo, jonkalaista työntekijää jokainen työantaja ihailisi ja työtoveri inhoaisi. Tosin roolin mobiiliväritteinen teksti ja sisältövaikuttavuus on puhelinkehityksen vauhdissa tänä päivänä jo yhtä sukupolvea jälkeenjäänyt. Mutta sittenkin: tyylipuhdas, varma, persoonallinen ja luontevan uskottava roolityö kera taitavan rytmityksen ja huumorin on milloin tahansa ja tässä esityksessä tuiki tarpeellinen.

Samoin Paavo Kääriäisen ryhmään liittynyt Timi, orkesterin uusi, nuori jäsen, hänkin juuri eläytymisen tuoreudella, nuoruuden rytmillä ja kokonaistulkinnan eheydellä vie näytelmän tasolle, jota se kaikkiaan olisi tarvinnut.

Jori Halttusen Ranen korni yksioikoisuus puree kokonaisilmeenä, mutta pudottaa pitkänä monologina tehon tunnelman nopeasti. Jarkko Miettiseen Jazena, orkesterin virallisena sieluna ja organisoijana ei oikein usko - hänen puheilmaisunsa kun on tahallisen yliselkeää, kuin puhekoulun opettajamaista replikointia, luonnotonta. Yhteisöön hulmahtava Maiju Saarisen naiseus Simone Päiväperhosen muodossa on näkynä täysosuma, joka luo orkesterin jännitteet täysin uuteen järjestykseen, mutta roolityön teennäisyys, liikkeiden sekä reaktioiden ylinäytteleminen ja tarkkahavaintoisen ohjauksen puute (esim.nauru) vie rooliuskottavuudelta pohjan.

 

Eero-näyttämön valot, äänet ja koko tekniikka palvelee käskettyä karnevaalia taitavasti ja monipuolisesti, mutta kaikki nappulat ääripäihin tehossaan lukittuina.

 

TV-viihteen monet heppoisimmat viihdeohjelmat esitys lyö livellä uhrautuvaisuudellaan. Orkesteri - The Everlast -esitys kismittää erityisesti siksi, että se ei ole päässyt hienon, vivahteikkaan tekstinsä tasolla vaikuttamaan, vilpittömästi ihastuttamaan ja ajatteluttamaan, vaan tuikkii ideansa riman alta, sieltä kovin ulkokohtaisen pinnallisesti näkyen ja kuuluen. Esityksen kypsymistä ja jalostumista jää toiveikkaasti odottamaan.

 

 

 

Okko Leo

 

Orkesteri  - The Everlast

 

Lahden kaupunginteatteri

 

OHJAUS Tapani Kalliomäki
LAVASTUS, PUKUSUUNNITTELU JA VALOSUUNNITTELU Tiina Hauta-aho
ÄÄNISUUNNITTELU Jukka Vierimaa

ROOLEISSA Hiski Grönstrand, Jori Halttunen, Paavo Kääriäinen, Jarkko Miettinen ja Maiju Saarinen sekä Emma Wirtanen ja Aarre Reijula

Ensi-ilta 6.10.2016

 

http://www.lahdenkaupunginteatteri.fi/produktio/156/orkesteri_-_the_everlast

 * http://lahenuutisia.vuodatus.net/lue/2013/02/mikkelin-nayttamopaivat-suomalaisteatterin-ydinta

 

Vuodatusmainos.jpg