Iivana%20julmaslava.jpg

Conchita Wurst taivaasta, Iivana Julma ja Katariina Suuri hautojensa syvyyksistä

Teatterin ja yhteiskunnan rakenteet järkkyvät, kyseenalaistuvat, rapisevat ja uudestisyntyvät tässä Pirkko Saision mielen ja ajatuksen hurmoksellisen riehakkaassa, poliittisen menneisyytemme ja tulevaisuutemme selvänäkijän älyllä ja vaistolla kirjoitetussa ajankohtaisessa kansanoopperassa. Moukarilla päähänlyövän ajankohtainen - mutta yht'aikaa ah niin pähkähullun riemullisen satiirisen hauska ja hiirenhiljaiseksi pysähdyttävän tragediallinen - tämä musiikkikielisesti sieluumme syvälle iskevä maailmamme nykykuva ja kantaaottavan teatterin uusi tuleminen Slava! on.

Saisio hämmästyttää kuin perehtyneellä venäjäntutkimuksemme modernilla timovihavaisuudella ja päivän polttavan diplomatiaymmärryksensä erkkituomiojamaisella otteella: nyt puhutaan suoraan, kieroilematta, silottelematta, ronskisti ja rajusti naapuristamme - muka kuvitteellisesta - Venäjästä. Tsaristisen uudenlainen-vanhanlainen valtiomahti, sen valta, vallanhimon henkilöt ja toimensa sekä virheensä ovat pelottavan enteisesti, irvokkaasti läpivalaistuina.

Väkevällä suurten näkyjen vyöryvoimalla saa täyspöllytyksen koko vallitseva maailman diplomaattinen tekokorrektius: näyttämölle marssitetaan ja manataan nuo maailmanpolitiikan entiset sekä nykyiset lähihirmut ja ihastukset - monet haudoistaan uudelleen kansan rienattaviksi, mitätöitäviksi ja tuhottaviksi. Polttopisteessä on koko maailman valtakoneisto, etunenässä Putin lähipiireineen ja manipuloitavineen, Julia Timoshenkosta alkaen, muassaan muut suuret itäisen maailman valtiaat aina Pohjois-Korean Kim Jong-Unia myöten. Arvailujen varaan ei jätetä ketään eikä mitään. Pieni Suomi on jo käsittelijöiden tikunnenässä. Se on tämän suurenmoisen yhteiskuntasatiirisen Slava! -kansanoopperan henki ja rohkea genre.

Slava9.jpg

Vielä suuremmilla, sydämiin saakka kouraisevilla lähitodellisuuden koskettavilla näyillä harhailevat sotiin kadonneiden poikien äidit kuin Tuonelanjoella huhuillen poikansa löytääkseen tai äitinsä menettäneet isot jokamiehet loputonta äidinkaipuutaan lohduttomasti kyynelin laulaen.

Musiikilla on olennainen sanottavansa teoksen sisällössä. Jussi Tuurnan läpisävelletty, kuusihenkisen orkesterin osaavan protestisella rytmisykkeellä tulkitsema, kuoroin ja laulusooloin sekä slaavilaishohteisin elementein, usein tansseiksi muuntuva sävelkieli yhtyy dialogiin herkän intensiivisesti tarkoin sävytetyillä melodioillaan. En pitäisi ihmeenä, jos aika jo piankin korottaisi sävelteos Slavan monet laulut sanoineen melodisessa kauneudessaan musiikillisiksi ikivihreiksi helmiksemme. Suuri ensemble laulaa niin huumaavan komeasti ja todesti koko teoksen!

Slavamuje.jpg

Juha Muje ja Puntti Valtonen

Saision teksti on mitä loistokkainta näytelmäkirjallisuutemme vastakkainasettelun dramatiikkaa ja dialogiltaan ihailtavan sujuvaa materiaalia ohjauksen ja näyttelijöiden luoda teos tuoreeksi, eläväksi, härskin häijyksi, ahdistavan koskettavaksi, arvaamattomaksi ja katsojan kyseenalaistettavaksi.

Laura Jäntin ohjaus poimii tekstin sanoman tajuttavaksemme, rakentaa lavalle tilanteiden kokonaisuuden yhdessä lavastuksen, valojen ja äänien kanssa rosoisen kauniiksi kuviksi ja toimiviksi, hallituiksi asemoinneiksi - mielikuvituksellisen suureelliseksi maailmanpolitiikan valta-areenaksi. Tai kiihdyttää tunnelman usein suorastaan revyyn ilotulitteiseen hehkuunsa, sillä näyttämönäyistä välittyy voimakkaita visioita hirmuvallan olemuksesta: meno näyttämöllä on slaavista, militaristista, helvetillistä, taivaallista, surrealistista, aina yllätyksellistä menoa äärimmillään; henkilöohjaus loppuun saakka maaliinsa osuvaa, upeimmillaan karakteriaa, sisäistynyttä tunnetta nautittavasti ja aidon vulgääriä elämän hehkua polttavasti.

Sanoman ytimessä konduktöörikaksoset Obeda (Puntti Valtonen) ja Pobeda (Juha Muje) löytävät Venäjän aroilla toisensa ja kadonneen uudenlaisen synnyinmaansa, missä mikään ei ole sitä miltä se näyttää. Herkullisten koomikkojen sydämellisellä inhimillisyydellä he kuljettavat koko esityksen meitä läpi hirmuvallan koneiston ja muuttuvat vähin erin itse toisiksi kuin mitä olivat: miten ihminen onkaan juuri heissä lämminsydämisissä itselleen petollisin ja pahat omat tekonsa aina perustelemaan pystyvä olento - pelästymme.

Volodjan (Timo Tuominen) pelolla ja petoksella hallinnoimassa valtakunnassa suurin rikos ei olekaan murha, vaan korruptio: kuinka todellista tätä päivää tuo periaate onkaan näytelmän fiktiomaa Venäjällä. Tuomisen taiten luoman roolihahmon arvaamattomuus, sadistisuus, häikäilemättömyys, kameleonttimaisuus, määrätietoisuus ja pelottavuus kulminoituu kohtaukseen, jossa näitä volodja-klooneja työntyy näyttämölle kymmenittäin - koko valtakunnan täydeltä. Tiina Weckström tanssii ja laulaa armenialais-ukrainalaisen Timoshenko-roolinsa huiman tunteen aidosti, kauniisti ja palavasti yhdessä oivallisen tanssiryhmän kanssa suoraan katsojan luuytimiin ja Marja Salo imitoi Pohjois-Korean irvikuvallisen johtajahahmonsa hykerryttäville naurumme ja kauhutuntemustemme rajoille saakka.

Iivana Julma (Markku Maalismaa), Katariina Suuri (Katariina Kaitue), Juri Gagarin (Leo Honkonen), Conchita Wurst (Janne Marja-aho) ja monet muut menneisyyden, lähihistorian ja nykyisyyden henkilöt saavat merkittävät, paneutuneesti tulkitut ja luonnehditut osansa tässä näyttämöllisessä täysosumassa.

Kati Lukka täyttää mittavan lavan erittäin toimivin, väliin tunnelmallisin väliin taas kroisosmaisen tsaristisin ja upein interjöörein ja Jouni Prittisen koreografia on läsnä useimmissa teoksen kohtauksissa mietittynä, hallitsevana elementtinä, jäsentävänä, ryhdistävänä, mukaansatempaavana ja taitavasti toteutettuna tasona.

Kun esitys päättyy, olemme ymmällä: näinkö siinä kävikin. Onko seuraavassa teoksen esityksessä kenties täysin toisenlainen loppu - niin täydellisen arvoituksellinen ja tosi on tämä musiikillinen tilitys ajastamme ja naapuristamme. Onko Suomella ja Kansallisteatterilla varaa ja otsaa tällaiseen rehtiin, provokatoriseen uhmaan ja selkokieliseen suoruuteen? Täyssalillinen Kansallisteatterin yleisö eli useimmiten hurmaantunein väliaplodein esityksen yltäkylläisen riehakkaasti iloittelevassa revyyssä, mutta väliin hiirenhiljaisin, toistuvin myötäelävin huokauksin mukana tässä poikkeuksellisen värikkään, monisyisen, vapauden olemusta ruotivan teoksen voimallisessa sanomassa. Loppuaplodit räjähtivät raikuviksi - pitkiksi, lähes loputtomiksi.

 

Pirkko Saisio  SLAVA! Kunnia

OHJAUS Laura Jäntti   MUSIIKKI Jussi Tuurna   LAVASTUS Kati Lukka   PUKUSUUNNITTELU Tarja Simonen
KOREOGRAFIA Jouni Prittinen   VALOSUUNNITTELU Morten Reinan   ÄÄNISUUNNITTELU Jussi Matikainen ja Ville Leppilahti
SALIÄÄNEN SUUNNITTELU Sakari Kiiski   NAAMIOINNIN SUUNNITTELU Jari Kettunen

ROOLEISSA Kristiina Halttu, Leo Honkonen, Katariina Kaitue, Juhani Laitala, Markku Maalismaa, Janne Marja-aho, Juha Muje, Marja Salo, Aku Sipola (Näty), Timo Tuominen, Puntti Valtonen ja Tiina Weckström

ORKESTERI Jussi Tuurna, Ville Leppilahti, Topi Korhonen, Esko Grundström, Sara Puljula ja  Tommi Asplund

KUORO (kaksoismiehitys) Juuli Hyttinen, Linda Hämäläinen, Samuli Kakko, Panu Kangas, Petri Knuuttila, Noora Koivumies, Sini Koivuniemi, Siiri Kononen, Katariina Lantto, Ville Mäkinen, Peter Nyberg, Elina Peltonen, Konsta Reuter, Markus Saari, Taru Still ja Juho Vornanen, (Lahden ammattikorkeakoulun musiikki- ja draamainstituutin opiskelijoita)

VALOKUVAT Stefan Bremer

http://www.kansallisteatteri.fi/esitykset/slava-kunnia/

Arvio Slava! -esityksestä 4.3.2015