Vanja6-normal.jpg

Astrov, Vanja-eno ja Ilja

Kansallisteatterin Suuren näyttämön Vanja-enossa tsehovilainen psykologinen ihmiskäsitys, ihmisen turhaan eletty elämä, turhuudentunteen pinnallinen tekoiloinen peittely, toimettomuus ja elämänhaaveitten toteutumattomuus on poikkeuksellisen koskettavasti ja pelottavan tunnistettavasti lähelle tuotu, kuin katsojalle enteellisesti laadittu tilittävä  elämänkartta. Se on piiskaavan ihmis-säälinen esitys, jossa katsojan on pakko halusi tai ei projisoida näytelmästä oman elämänsä tuntoja ja tilaa, haaveittensa täyttymyksiä, ilottomuuttaan, rakkaudenjanoaan, intohimoaan, pettymyksiään ja harvoja onnenhetkiään, ihmisarvoaan.

Paavo Westerbergin käännös on tervetullut kirjakielisen Eino Kaliman hienon suomennoksen vastapainoksi. Vaikka Westerbergin käännöksen puhekielen aikakausi ajoittunee jonnekin 1990-luvun maastoon, teksti ei vielä suuri muutos suomalaiseen tsehov-traditioon ole, mutta hänen ohjauksensa on sitäkin ajantasaisempaa ja vie katsojan taitavasti mukanaan tarkkailemaan omaa elämäänsä. Westerberg yhdessä lavastaja Markus Tsokkisen kanssa luo Suuresta näyttämöstä ennen kokemattoman toimivan näytelmähenkilön: vanha iänikuinen rauniokartanomiljöö narinoineen, huokauksineen, monine kerroksineen, torneineen, kymmenine ovineen, tyhjine huoneineen kysyy koko ajan, mitä minä täällä teen, miksi elän tässä tarkoituksettomuudessa, mitä kaipaan, miksi näitä ovia on näin paljon ollut elämässä avattaviksi ja suljettaviksi, enkö pääse täältä elämän syrjäreunalta, täältä ahdistuksesta kuoliaaksi tukehtumasta. Lavastus on kuin elämämme kauniiden kuvitelmien suuri palatsi, joka pala palalta on jäänyt toteutumatta, pahasti raunioitunut ja autiota tyhjyyttään naristen lopullisesti maahan romahtamassa.

Vanja3-normal.jpg

Astrov ja Sonja

Lavastus yhdessä ohjauksen kanssa itkee myös kenties vapauttavammin kuin koskaan Kansallisteatterin suurteoksissa jo usein käytettyä taivaallista sadettaan niin lohduttoman puhdistavasti ja tehokkaasti, ettei siihen voi muuta kuin viehättyä ja mukaan haluta, edes hetkeksi elämän mielettömyyttä pysähdyttävään rankkasateeseen heittäytyä ja kastua urautuneissa, umpisolmuisissa ajatuksissaan läpimäräksi. Tämä ränstyneiden kartanorakennusten ajan haurastama symbolinen viitekehyksemme, ihmistä tympivä miljöö saa hetkiksi liiankin realistisen ja örveltävän vodkahöyryisen joukkonsa pihalammikkoonsa tekoiloa ja surunpoistoa likomärkinä mudassa möyrien kuvittamaan, kai piilotajuisesti ihmissääliämme ja ivanauruamme elämällemme käynnistämään.

Kaksi todellista intohimoista, sielunsa avoimeksi meille avaavaa ihmistä löytyy Kansallisteatterin Vanja-enosta. Kristo Salmisen Vanja-enon ulkonaisesti leikkisä, hullutteleva ja pelleilevä persoona on ihmisen tyhjyyden ja toimettomuuden naamio, jonka on helppo lähimmäisiään ensin hauskuttaa monen kohtauksen ajan vauhdikkaalla, elävältä näyttävällä otteella, mutta jonka viimein purkautuvat patoutumat ovat koko esityksen uskottavinta, katkeransuolaisesti roiskuvaa, hurjaa ja silmitöntä ihmisvoimaa. Vanja-eno on Salmisen hieno monisärmäisesti sisältä rakentunut näyttelijätyö - yhtä aikaa vimmainen ja herkkä, eläytynyt ja uskottava luomus, Salmisen näyttelijäpolun suuri taiteellinen voitto. Eero Ahon elämänvirettä lataava ihmiskohtalo luo läsnäolollaan ihmisväristä, kärsivää, tuntevaa, elämänmakuista elämää koko näyttämön täydeltä. Vaikka hänen lääkäri Astrovissaan on paljon elämän pinnassa leikittelevää seuranpitäjää, hänen rankka kulkutautiaikojen lääkäritehtävänsä ja sen vuosien kuolemanläheinen uuvutus, sisäistynyt voimattomuus ja tuon kaiken kokemisessa harkittu, tunteensa miltei kätkevä, itsensä oikeutuksen kieltävä ihminen, hän on sittenkin lämminsydäminen, älykäs, tunteva olento verta ja lihaa, kipuja ja elämän kätkemää hillitöntä rakkaudenjanoa täynnä. Ahon tohtori Astrov raastaa meidät yhdessä mukaansa täyttymättömän rakkausjanonsa tuskaan, sen muutamaan hurmaavan roihuliekkisen intohimon pyörteeseen mukaansa kaapaten. Ahon näyttelemä Astrov on inhimillisyydessään äärimmäisen intensiivinen ja hieno näyttelijätyö.

Jotakin ihmisen äärimmäisestä julmasta kohtalosta viestivää, keskitysleirimäisen ahdistunutta, karsittua, kylmää, määrätietoista vaikenemista, punnittua hillintää ja elämänmuodon asettamaa, psyykelle vierasta käyttäytymistä henkii Krista Kososen luisevan laihasta, aneemisesta, mutta kuvankauniista Jelenasta. Hänen elämänsä on ristiinnaulittu vanhan pikkuporvarillisen professorin puolisoksi, intohimottomaan säätyläisavioliittoon, jossa näennäistiede luo päivien ja vuosien kierron mielikuvituksettoman, tiukan järjestyksen, työntäen syrjään, liian moniksi hetkiksi unohtaen, ihmisen ja hänen polttavan, tyydyttämättömän rakkaudennälkänsä. Kososen sisäinen lataus on hyytävän koskettavaa ja liekehtiessään yhden kerran niin raastavan heittäytyvää ja uskottavaa, että vapisemme yhdessä hallitsemattomuuden pelkoa.

Nuoruuden rönsyävää energiaa, elämän riehakasta sykettä, liikettä ja toimintaa, kokemattomuuden ja koskemattomuuden valonsäihkeistä kaipuuta tulvii Emmi Parviaisen Sonjasta valloittavasti. Hänen lapsenuskoinen naiiviutensa ja yksinkertaisuutensa vakuuttaa ja hänen elämää leiskuva temperamenttinsa hurmaa kontrastina Jelenan tukahdetun naisemansipaation käänteiskuvana rinnastuen.

Hämmentävän eriskummallisen professorin hahmon luo Heikki Nousiainen. Alun vanhana, huonosti liikkuvana, vähän vaille höperönä vanhuksena ja läheisilleen ärjyisenä salatieteen professorina hän värittyy ensin kuivaksi, tieteeseensä täysin uppoutuneeksi akateemisen harmaaksi, yksitasoiseksi tunteettomaksi tutkijapoloiseksi. Hän kätkeytyy täysin naamioituen poikkeukselliseen oppineisuuteensa, tutkimuksiinsa ja hänen ihmisarvotonta arvovaltaansa korostaa vain kartanon asukkien harhaluulot tieteen näennäisestä ylivaltaisuudesta ihmisarvoon maailmassa. Mutta näytelmän viimeisessä näytöksessä miehestä kuoriutuu jotenkin aivan liian moderni ihminen, harrikkamiehen kaltainen, jäseniltään notkea ja virkeän realistisesti ajatteleva, viriili mies. Muodonmuutos on kuin esityksen eetoksen viite tähän päivään: hienosti näytellen Nousiainen luo tiedostamattomia säikeitä nykyaikaan, kaiken ja kaikkien muutosmahdollisuuksiin ja vähintäänkin lääketieteen nykykäsitykseen alzheimerilaisen ihmisen henkisen tilan suuresta ja tunnistamattomasta vaappuvuudesta ikään katsomatta ja ajattomasti.

Iljana Seppo Pääkkönen piirtää tragikomiikallaan taitavasti ihmisen maanläheisyyttä, pienten pettymysten realismia. Tosin hän kerran erehtyy näyttelemään liian suuresti elehtien ja elämöiden, mutta  Pääkkösen perusote luo esitykseen juurevuutta, sivullisuutta, ihmisen yksinkertaisuuden naurettavuutta, velvoittavaa nöyryyden oikeutusta ja käytännönläheistä elämänmuotoa - paremmasta elämästä enää haaveilemattoman ihmisen tylsää mutta toimivaa arjen välttämättömyyttä.

Seela Sella säteilee pieneen, arvoitukselliseen lapsenhoitaja Marinaansa vanhuuden lämpöä ja herttaisuutta. Hänen osakseen näyttämöasemointi on antanut aavemaisen allegorista liikkumista talon huoneista ja kerroksista toiseen - tämän irrationaalisen arvoituksellisuuden Sella luo pienesti ja tehoavasti. Terhi Panulan Maria saa voimalatauksensa menneen elämänmuodon entisistä ihanteista. Panulan Maria näyttää, miten ihmisen selviämistä säätelevät elämänkokemukset, niistä opitut käytännön realiteetit ja niiden ylläpitäminen - selkeästi jäsennelty, pieteetillä tulkittu työ.

Tärkeimmän Paavo Westerberg ja hänen suurenmoiset näyttelijänsä taitavat: Vanja-enossa näyttelijätyön voima lataa klassisesti labyrinttiset ihmisen mittaamattomat syöverilliset ajatusluolat, korkeat valloittamattomat rakkauden ja intohimon vuorenhuiput ja niiden draamallisesti tehoavan vuorottelun sisäiseen paloonsa, niin että polttaa ja sattuu. Esityksessä elämme väliin raadelluin kipein tunnoin, väliin säälinhymy kasvoillamme ja poistumme kokemuksemme jälkeen vielä pitkään sieluamme ympäri käännellen.

 

SUOMEN KANSALLISTEATTERIN VANJA-ENO

SUOMENNOS JA OHJAUS Paavo Westerberg  Suomennos yhteistyössä Eva Buchwaldin kanssa LAVASTUS Markus Tsokkinen  PUVUT Pirjo Valinen MUSIIKKI JA ÄÄNISUUNNITTELU Sanna Salmenkallio  VALOSUUNNITTELU Pietu Pietiäinen NAAMIOINNIN SUUNNITTELU Heikki Nylund  DRAMATURGI Eva Buchwald  Ohjaajan assistentti Helena Vierikko  VALOKUVAT Stefan Bremer

ROOLEISSA  Kristo Salminen, Eero Aho, Krista Kosonen, Heikki Nousiainen, Terhi Panula, Emmi Parviainen, Seppo Pääkkönen, Seela Sella

 

Esitysarvio kirjoitettu Vanja-enon 20.9.2014 -esityksestä.

http://www.kansallisteatteri.fi/esitykset/vanja-eno/