Tämä kirjoitus on kirjoitettu 28.10.2009. Julkaisen sen tänään, näytelmän ensi-illan aattona.

 

1264137383_img-d41d8cd98f00b204e9800998e

Teatteri Vanha Jukon näyttelijät ja ohjaaja Juha Luukkonen keskustelevat avoimen harjoituksen jälkeen yleisön kanssa  viime lokakuussa.

 

Harvoin, jos koskaan teatteri avaa työnsä alkuvaiheissa ovensa katsojalle paneutua teatterityön raadolliseen alkukohtaan: miksi me teemme juuri tätä näytelmää.
Kun kymmeniä vuosia sitten Mikko Niskasen elokuva Kahdeksan surmanluotia kiersi elokuvateattereissa ja sittemmin myös muutamien vuosien välein televisioversiona kotikatsomoissa, Suomen kansa sai Mikko Niskasen käsityksen mukaisesti kerrata
maaseudun perukoilta yhden tarinan, jossa mies ampui neljä häntä noutamaan tullutta poliisia. Ja todeta tuon vuosisataisen historiallisen sosiaalisen arvostuksen aiheuttaneen patoutuneen ja kaiken ympärillään räjäyttävän tunnelatauksen ryöpyn ääri-ilmiön.


Tänään väkivalta on sattumanvaraisempaa, syy-yhteydet kohteeseen usein puuttuvat, vain paha-olo yhdistää kadun surmia, puukoniskuja, päähänpotkimista ja meitä kaikkia. Tiedostettu alitajunnainen pelko joutua väkivallan uhriksi on totta, eikä ihmisen oma käyttäytyminen useinkaan enää ole alkumotiivina.


Teatteri Vanha Juko oli kutsunut ystävänsä katsomaan Kahdeksani surmanluotia -harjoitusta ja tuon Niskasen aiheen pohjalta valmistuvan näytelmänsä tekovaiheita.


Puolituntinen näyte vakuutti jukolaisten olevan oikealla asialla: tänään Helsingin, Lahden kaduilla mieletön, sattumanvarainen väkivalta puukko- ja siletti-iskuin on arkipäivää, kadunyötä ainakin. Mistä se kumpuaa, missä sen alkujuuret – ymmärsin  jukolaisten kysyvän.

Kun ihmismieli, perheet ja yhteiselo tänä pätkätyön kultakautena häilyy epävarmuuden rajoilla jokikinen päivä, teatterin tarjoama apu mielenterveyden vahvistamiseen on yksi elämää suurempi tapa antaa joillekin mahdollisuus selviytyä.

Jos esityksen jälkeen pystyn jäsentämään tilanteeni, yhteiskunnan tilanteen ja väkivallan siinä, saatan pystyä tekemään pikkuriikkisen tuon väkivallan karsimiseksi, purkamiseksi väkivallattomin keinoin.

Nähty puolituntinen oli tunnepitoinen, monin eri teatterikeinoin, videotekniikoinkin välitetty perhe-helvetin alkuasetelma, jossa yhteiskunta puuttui järjestysvirkavallan kautta perheen koskemattomuuteen.
Kiinnostavimmaksi esitys tuoksui kuitenkin tekotavaltaan: kohtausten lopullinen sisältö, muoto ja puhe syntyi näyttelijäjoukon inspiroimien kohtausten pohjalta, harjoitusjaksojen tuloksena. Seuraajasta tuntui, että koko produktion sisältö on sittenkin niin tätä päivää, että Niskasen Kahdeksan surmanluotia sen nimenä on pikemminkin taidehistoriallinen rasite tälle tulevalle vakavalle puheenvuorolle. Tuo teatterinäyte toimi tässä päivässä – eikä historian ajanpatinoimassa yhden merkkiteoksen menneisyydessä.


Jäämme odottamaan. Ja hieman pelkäämme, sillä ohjaajakin taitaa pelätä, kun kertoi, että ihmiset ja toimittajat odottavat sitä ja sitä esitykseltä…


Niin että toimittajat - ovatko he edes ihmisiä, jäin ohjaajan sanoista aprikoimaan.

Ensi-ilta ja kantaesitys perjantaina 22.1.2010 Teatteri Vanhassa Jukossa.
Teksti Mikko Niskanen ja Juha Luukkonen
Ohjaus Juha Luukkonen
Näyttämöllä Jukon näyttelijäkaarti Kirsi Asikainen, Juha Lagström, Sami Lanki, Jarkko Mikkola, Maria Nissi, Hannu Salminen, Minja Koski  ja SakkeTuominen.