Kun Lahden kaupungin käynnistämä Nuorisoteatteri viisikymmentä vuotta sitten aloitti Eeva-Liisa Mannerin Eros ja Psyke -näytelmällä Savonkadun pienen, viidentoista neliön kokoisen huoneteatterin esitystilan lähikosketuksessa, esityksen taiteellinen anti oli mullistava koko kaupungillemme. Seppo Vallgrenin ohjaama, älykkäästi ja viiltävästi tulkittu, pieteetillä, syvälle ihmispsyykeen näytelty runollinen ajankuva oli kertaheitolla uutta, sisällöllisesti, taiteellisesti kypsää, ajanhermoista teatteria Lahdessa. Näyttämötulkinta harppasi roiman askelen ohi kaupunginteatterimme silloinkin pelkkiin yleisömääriin pyrkivien ohjelmistolinjojen. Nuorisoteatteri oli paljon ammattiteatteriamme edellä myös tinkimättömässä näyttelijäilmaisussaan. Se oli aikaansa edellä, uudistavaa teatteri-ilmaisua, joka häikäisi meidät taiteellisella tehollaan, jonninjoutavista ikäryhmäsuuntautumisista vapaa, kokeileva teatteri. Lahden kaupunki avusti tuolloin teatteria kustantamalla ainoastaan tuon pienen huoneen näytelmäharjoituksia ja esityksiä varten.

Monetkymmenet vuodet komeine näytelmätuotoksineen, monet hienot taiteilijat, joista useat vaikuttavat tällä hetkellä myös maamme teattereitten näyttelijöinä, sekä kiinnostavat ohjaajat jääkööt tässä Nuorisoteatteri-katsauksessa kuitenkin sen kunniakkaaseen historiaan.

Kun nyt sain kokea samaisen Lahden Nuorisoteatterin, tällä kertaa Heini Junkkaalan Toinen vasemmalta -tekstin tulkintakokonaisuuden, tulin aikalailla mietteliääksi, huolestuneeksi tämän teatterin laitostuneesta tulevaisuudesta. Teatteritilana Loviisankadun Pikkuteatteri edustaa tosin lahtelaisteatterien perinteikästä historiaa, mutta näyttämötekniikaltaan jo vanhentunutta valonheittimien surina-aikaa. Vaan huolestuttavin on tänään Nuorisoteatterin teatteritaiteellinen lähtökohta jossakin piilonurkissa, Lahden kaupunginteatterista kaukana jäljessä kipittävänä, vaatimattomana, olemassaoloaan anteeksipyytävänä. Tuntuu kuin kaupunkimme sivistystoimen kasvatusbyrokratia olisi tärkeintä: teatterinharrastaminen määrätynikäisenä, ikäkohderyhmille valitut, valmiista näytelmäluetteloista etsityt näytelmät ja palkattu, muodollisesti pätevä ammattiohjaaja muka niiden onnistumisen takeena.

 

Toinen vasemmalta

Tottakai, kaikki mitä on tehtävissä, on tehtävä koulukiusaamisen, yksilön eristäytymisen huomaamiseksi ja korjaamiseksi. Kaikki ne yritykset, joissa pyritään ymmärtämään ikäpolviemme erilaiset kipupisteet, ovat aina tervetulleita ja tarpeen - ikäkuilujen poistamiset vaikkapa tällaisen sosiodraamallisen tekstin avulla. Ja kaikenikäinen katsoja on herätettävä pohtimaan tämän ajan yläkoululaisen hurjamuotoista veetuttelevaa ulkokuorta sekä ennen muuta sen sisältä löytyvää, syvällä pohtivaa, unelmoivaa ja järkeilevää, ainutkertaisen hienon herkkää ihmistainta.

Heini Junkkaalan melkoisen yksiviivaisen stereotyyppinen tapa kuvata vanhempaa polvea on hänen tavaramerkkinsä: Aikuismallit, hieman feminiininen miesrehtori, pedantti kaikessaoikeassaolemis -karikatyyri sekä kyvyttömät ja saamattomat yläkoululaisen äitivanhemmat, ovat tekstissä liian itsestään selviä, kuin kasvatusoppikirjojen tai doktor phil -televisiosarjojen havainnollistamisesimerkkien kaltaisia yksinkertaistuksia.

http://lahenuutisia.net/blog/2856418/kymmenen-tikkua-laudalla-ja-rapylan-jalkia/

Kovin stereotyyppinen on myös Junkkaalan yläkoulun 9. luokka, ilmeisesti Junkkaalan pari vuosikymmentä vanhaa omaa vuosimallia. Sen yksityisillä oppilailla on tietenkin vielä kovin kypsymättömiä, sattuman johdattelemia haaveita tulevaisuudestaan. Sen sijaan koululuokan sisäiset jännitteet, ystävyydet ja toistensa hyväksymiset ovat jokapäiväistä kamppailua, todellista kriisiä. Niihin Junkkaala puuttuu aika pinnallisesti ja rakentaa niistä ystävyyssuhteet tuhoavan dramatiikan jännitteen melko kevyin perustein, ylidramatisoi ampumistapauksella juonta tähän päivään sopivammaksi muodistaen.

 

Ohjaus etsii vielä

Harmistunein olin kuitenkin ilmaisuvalmiin, monipuolisesti lahjakkaan taiteilijajoukon puolesta. Tosin suurin osa näyttelijöistä joutui esittämään itseään selvästi toisenikäistä roolihahmoa - se vielä sujuikin melko vaivatta. Mutta kun itse ohjaus ja valotekniikka oli asemoinut tuon näyttelijävalmiuksiltaan huimalatauksellisen taiteilijajoukon pimeälle näyttämölle epämääräisesti ilmestymään milloin mistäkin, kokeili stillkuviakin tuloksetta, tuntui kuin koko esitys vielä hakisi tyyliään, sanomansa punaista lankaa eikä koko visuaalinen näkemys ollut selkeytynyt. Onnistuneinta koko esitys oli luokkayhteisön pienillä tuntikuvaelmilla - niissä leijui hetken luoman inspiraation ja nuoruuden raikastuulahduksellinen tunnelma, aitous.

 

Jiri Katajisto ja Ola Blick

Kypsää ja varmaa näyttelijätyötä

Varmasävyisten ysiluokkalaisten nahoissa Susanna Shilman, Jiri Katajisto ja Sara Kuparinen latasivat näyttämölle luontevuutta ja uskottavuutta, Johanna Tuokon äitiluonnostelmat olivat osuvan kliseisiä, Aarni Mikkolan keittäjä hauskasti kevennetty tyyppiluomus, Sami Lovikka teki taitavasti huiman roolivaihdon nössöstä puolisosta uskottavaksi poliisiksi ja Aaron Keisan kaksoisrooli ylikersanttina ynnä rehtorina oli puhuttelevaa, kypsää näyttelijätyötä. Jenni Anttilan näyttelemässä matematiikan opettajassa oli sitä todentuntua, sydämestä lähtevää tunnetta ja ahdistusta, jota koko teksti olisi tarvinnut roimasti lisää. Ola Blickin taidokas luokan autistinen nero henkilöityi vapaasti ja luontevasti replikoivana näyttelijätyönä: hänen henkiseen kipuunsa ja tunneailahteluunsa oli helppo uskoa.