Laatta sankarihaudalle

Näin itsenäisyyspäivän tuntumassa ajatukseni  lentävät alle kymmenvuotiaan itseni moniin käynteihin mummoni pieneen vuokralaismökkiin Lahden Kärpäsenmäen sorakuopan reunalle.

Lämpimät lettuherkut olivat miltei jokakertaista vatsantäytettä, mutta aina hämmentyen ja ihaillen katselin Hilma –mummon ovenviereisellä seinällä talvi-maiseman suurikokoista, hienoa valkohankista, mäntymetsäistä öljyvärimaalausta.

Vasta monta vuotta myöhemmin, mummon muutettua jo toiseen vuokramökkiin ja kehystämättömän maalauksen jäätyä tapetinlailla entiseen asumukseen minulle selvisi, että maalaus oli Vilhovainaan tekemä. Ja että Vilhovainaa tarkoitti kuollutta Vilho -enoani.

Vilhovainaa 22-kuvaotos.jpg

Vilho Toiminen 1920-1941. Kuva perhealbumista.

Lahden sankarihautausmaalla on yhdessä monista sankarivainajien rivikaarista Vilho Toimisen, enoni nimilaatta. Hänen viimeinen tarinansa on elämän sattumusten ja nuoruuden iloisen venssuamisen (=leikinlaskun) lopputulos.

Vilho oli ollut  tunnustelijatehtävässä ja palaamassa yöntunteina tukikohtaansa. Leirin vartiomies oli kysynyt yössä kuulemiensa askelten tekijältä tunnussanaa. "Heh omia ollaan", oli Vilho venssunnut. Herkkä liipasin ja Vilhon elämä päättyi. Nuoruuden huoleton leikkimieli ja rankka totalitäärinen kuri oli kohdannut kuolettavasti toisensa. Omat ampuivat. Sodan ja pelon laki on ankara.


Raavaan soturin kyynelvuo

Appeni oli yksi Helsingin poliisin päälliköistä, aikanaan rintamalla komppanianpäällikkönä paljon kokenut sotilas, äärimmäisen tarkka, tiukka ja vähäpuheinen: luotettavan tuntuinen appi.

Hyppölän perhe 2022.uusrajaus b.jpg

Appelani perhekuvassa sotatalvena 1943: äiti-Kyllikki, tyttäret Riitta ja Tuula, isä-Kauko ja tytär Pirjo (vaimoni).

Minut, upseerikoulun jollakintavalla läpäisseen nuoren kansankynttilävävykokelaansa, hän oitis pyrki juurruttamaan erilaisiin reserviupseerien kerhoihin ja yhdistyksiin.

Tuosta reserviläishengestä sen verran ymmärsin, että edellisen sukupolven jatkuvassa kuoleman ja ylivoiman pelossa ollut yhteisten kokemusten joukko ymmärsi kokemuksensa kautta sodan, aseet ja velvollisuudet aivan toisin kuin omani, joka asevelvollisuutta suorittaessaan  laukaus laukaus laukaus huutomme kiiriessä Hennalan metsissä, piti omaa sodankäyntiään lähinnä aikuisten ala-arvoisena leikkinä.

Toinen sukupolvi oli toden kokenut ja tiesi, mistä puhui. Ja toinen rauhanajansukupolvi ei tuota kokemusta käsittänyt: ei vanhempi polvi sodasta siviilissä puhunut sanaakaan.


Tarmo Vänrikki -kuvakertaus 2022.jpg

Rauhanajan lapsi ei yhden päivän vänrikkinäkään ymmärtänyt sodan todellisuutta, sotilaskuvani vuodelta 1963.

Aivan appeni elämän ehtoopäivinä koin järkytyksen, kun hän  tilitti elämänsä vaikeinta hetkeä tapansa mukaan kovin hiljaa puhuen, mutta nyt kyynelnorojen tulviessa pitkin poskia. Minulle? Hänen sotimisensa kovin hetki, koko lopun elämän painajainen, oli sittenkin rauhan saapuessa Suomeemme.

Appiukkoni oli omassa pääkaupungin järjestystä pitävässä asemassaan joutunut tehtävään, josta hän kertoi kyynelehtien.

Sukulaiskansa inkeriläiset oli monen vainon kohteena saanut matkustella ympäri Neuvostoliiton jo ensimmäisestä maailmansodasta lähtien. Välirauhan rauhansopimuksessa Suomi sitoutui palauttamaan  takaisin Neuvostoliiton kansalaiset, jotka olivat paenneet Suomeen sodan ja Stalinin pelossa. Myös täysin ja pelkästään suomea puhuvien inkeriläisten katsottiin kuuluvan tähän joukkoon.

Appeni kyynelvuon näkymä raastaa sydänalaani vieläkin, varoittaa kaikesta sodankäynnistä yhä: hänen tehtävänään oli järjestellä ja lastata junavaunuihin sadoittain pääasiassa lapsia, useimmat orpoja inkeriläislapsia ja lähettää nämä takaisin Neuvostoliittoon – tietäen ja aavistaen heidän tulevan kohtalonsa.

Kunnioitettavaa Suomen Itsenäisyyspäivää lukijoilleni!


Toisessa maailmansodassa Neuvostoliiton sota-alueilla asuvista inkeriläisistä osa jäi Leningradin piiritykseen, josta talvella 1941–1942 siirrettiin Siperiaan arviolta 10 000 inkerinsuomalaista. Saksalaiset miehittivät kesällä 1941 Inkerin länsiosat, jossa asui yli 76 000 inkeriläistä. Saksalaiset miehittivät syksyllä 1941 suurimman osan Inkerinmaata. Sodan jatkuessa useat tuhannet inkeriläiset joutuivat siirtymään rintamavyöhykkeeltä länteen, Viron, Veimarin ja Kloogan karanteenileireillä kuoli kulkutauteihin ja nälkään yli 3 000 inkeriläistä. Saksan ja Suomen välisen sopimuksen mukaisesti keväästä 1943 alkoivat inkerinsuomalaisten muutot Suomeen vapaaehtoisperiaatteella. Kaikkiaan Suomeen evakuoitiin 63 000 inkeriläistä. Suomessa inkeriläiset sijoittuivat pääasiallisesti Hämeen, Turun ja Porin sekä Uudenmaan lääneihin. Toimeentulonsa he saivat maataloudesta ja teollisuudesta. Kielitaitoisina ja maaseudun oloihin tottuneina tulokkaat sopeutuivat uusiin oloihinsa melko nopeasti.
Suomessa oloaika rajoittui noin puoleentoista vuoteen, sillä 19.9.1944 solmitun välirauhan ehtojen mukaan Suomi sitoutui palauttamaan sodan aikana internoidut Neuvostoliiton kansalaiset. Myös inkeriläisten katsottiin kuuluvan tähän joukkoon. Inkeriläisille luvattiin pääsy takaisin omalle kotiseudulle. 55 000 inkeriläistä palasikin takaisin Neuvostoliittoon, mutta yksikään heistä ei päätynyt Inkerinmaalle. Heidät sijoitettiin maan syrjäisille seuduille. Vasta 1950-luvun loppupuolella inkerinsuomalaiset saivat mahdollisuuden palata takaisin kotiseudulle.