Lahden kaupunginteatterissa on menneinä vuosikymmeninä tarjottu lapsille teatteria sukupolvesta toiseen. Parhaat muistot esityksistä ovat jättäneet muistijäljet jo monen sukupolven lapsiin. Ensikokemukset teatteriesityksistä muistuttavat vielä vanhuudessakin lapsuuskokemuksista, joissa jokin asia on kolahtanut katsojansa ajatuksiin, sieluun tai ainakin nauruhermoihin lähtemättömästi.

Lahden suuren näyttämön 1980-luvun Kolme iloista rosvoa ja Miljoona sinistä kissaa edustivat aikanaan lasten kirjallisuudesta tehtyä elävää, unohtumatonta, hauskaa ja jännittävää koko perheen hyvätasoista teatteria ja osaavaa dramatisointia, monet 1990-2010 -vuosikymmenten Aino-näyttämön aidot pikkusadut ja nukketeatterit antoivat verrattomia, todellisia mielikuvituksellisia elämyksiä, jotka avarsivat teatterin ensikatsojan maailmankuvaa lukemista syvemmälle, toisenlaisiin, visuaalisiin mielikuviin, mielikuvituksen äärettömiin maailmoihin. Lapset ovat kulttuurin tuottavin satsaus kaupungin tulevaisuuteen.

http://www.lahdenkaupunginteatteri.fi/ajankohtaista/5336/kaupunginteatteri_oppimisymparistona

Iso%20Paha%20susi%201.jpg

Kuva Lauri Rotko

Nyt Lahden kaupunginteatterissa on nähtävänä vuonna 2001 kirjoitettu ja paljon eri teattereissa esitetty Katja Krohnin näytelmä Iso Paha Susi. Se ei ole oikea satu salaperäisyyden, jännittävyyden, odotettavan tai odottamattoman loppuratkaisunsa mielenkiintoisuudessa saati perinteisen sadun lumoavassa ja taianomaisessa mielikuvituksellisuudessa, vaan kaikilta osiltaan, sisällöllisiltä ja teatterillisilta ansioiltaan kuin keksintö, ronski ja räävitön epäsatu.

Krohnin tarinassa käydään koko maailmankirjallisuuden julma susisadusto läpi, pelottavista Grimmin veljesten iltasaduista lähtien. Siinä punahilkat, seitsemät pikku kilit, viekkaat ketut, voimakkaat ja tyhmät karhut ja moninaiset muut satuhahmot myllertävät kuin showssa, kaikki sikinsokin näyttämöllä. Teos tietenkin koko perheelle tarkoitettuna suorastaan pursuu tekstiinsä tilkittynä lapsenkasvatuksen jatkuvalööppistä aihetavaraa, kiusaamista, yksinäisyyttä, syrjäytymistä, petosta, opetukseksi ahneuden tunnettua loppua ja poikkeussäännöksi ripauksen aidon rakastamisen, ystävyyden velvollisuutta.

Sinänsä hauskaksi ajateltu teksti on kaksituntisena esityksenä kuitenkin aivan liian runsas ja uupuu vauhdissaan alkumetriensä loputtomaan sanatulvaan. Suomalaishuvin taatut - pieruhuumori ja murteiden hauskuuspilkka - viihde-elementit ovat tässä koko perheen nauramisperustana näytelmän alamittaista kyseenalaisuutta.


Ilkka Laasosen ohjausnäkemys on uskollinen tekstin kaikkinaiselle hauskaksi tarkoitetulle epäsadullisuudelle. Laasosen Iso Paha Susi peilaa tyylikkäästi monella eri tasolla uutuusviehätystä sykkivää epäsatuisuuttaan: näyttämökuva on kuin sirkuksen hevosenkenkämäinen temppuilu-katafalk ja takaa-ajoareena, taustataivas taas piirroksellista nykyaikamme sarjakuvatekniikkaa, nuket muistumia useista lastenteatteriesityksistä aikaisemmilta vuosilta, nukkien käsittely tahallisen yksinkertaistettua kuvittamista, epätodelliset, epäesteettiset värit hallitsevat interiöörejä ja satuun kuuluva metsämaisema on läsnä vain absurdina, selittämättömänä taulukoosteena huiskinhaiskin näyttämön takaseinän täyttäen. Ohjauksen eläinhenkilöitymissä voi tunnistaa moneen suuntaan tehtyä tyylivapaata irrottelua ja tyypittelyä, jopa selkeitä raggareita, rullalaudalla polkaisevia punahilkkojakin - siis kaikkia mahdollisia ja mahdottomia ilmentymiä sekaisin.


Näyttelijät tekevät kaikkensa ollakseen luonnottomia ja epäinhimillisiä otuksia, tosin ylinäytellen silti möreän hunajaista karhumaisuutta, ovelan pedanttia kettumaisuutta, raa'an julmaa susimaisuutta, hellän hoivaavaa äitihahmoa ja jyrkän käskevää isähahmoa kaikkea niin perinteisen stereotyyppisesti. Epäsatu tällaisena, yksitasoisena, näyttelijöiden uhrautuvana, hahmoihinsa ylityöstämänä kohelluksena on kuin vanhahtava piirrosanimaatio, jolle tekijät kritiikittä antavat kaikkensa, luonnottoman ääniasunsa mukana puheaparaattinsakin vahingoittumisvaaraan uhraten.

On onneksi jotakin kokemisen arvoista, joka hiljentää katsomon turhannauramisesta mitä-tuleman-pitää-odottavaksi, kuten suurenmoisesti toteutettuja, toimivia näyttämön nousevan ja laskevan lavatekniikan ja puvustuksen skenografian silmänkääntö-hokkuspokkuskohtauksia: hurja suuren määkivän kilikatraan samaan kiehuvaan pataan lahtaaminen tai kaikki koko tarinan näyttämöotukset, oman puolisonsakin nielaisseen ison pahan suden vatsansisällön aukaiseminen - tosin toteutuksina molemmat kuin vain ideoituja keksintöjä, kohtausten jännityksen mitenkään kasvamatta alusta kohti kohokohtaansa. On myös yksi aito henkilökuva, sudenpoika Ruuperi, joka inhimillisenä lapsihahmona hiljentää moneksi toviksi näytelmää seuraamaan luontevuudessa, samaistamisempaattisuudessa, sisäistetyssä isäsuhteessa, punahilkkaihastuksessaan.


Iso Paha Susi -näytelmän muoto on aikansa lapsi, sisällöltään kovin kliseinen. Jopa idea kääntää päälaelleen perinteisten eläinhahmojen luonne on kovin ennalta-arvattava, yksi yhteen simppeli. Vaikka näytelmän hahmojen tunnistaminen saattaa alakoululaisille vielä tuottaa ahaa-elämyksiä ja riemuhihkaisuja, ei olisi ihme, jos se eniten naurattaisi vanhempia suomalaissukupolvia kaikkinaisella kummelimaisuudellaan.

Ainakin trendikkään luonnonsuojelun näkökulmasta teos on suorastaan vanhanaikainen: kuin Korkeasaaren apinalinnaan ahdettu eläinmaailmayhteisö pellemäisine, koheltavine epätodellisine, kimittävine, kaakattavine, toisiaan taukoamatta takaa-ajavine ja henkensä kaupalla pakenevine hahmoineen meidän töllistellä ja ihmisylpeydessämme naureskella.

Aitoa satua, jossa lapsikatsoja ja aikuinenkin voisi innostua ajattelemaan pinnallisen, tylsistyttävän hörönauramisen vastapainoksi, tässä epäsadussa ei näyttämöllä esitetä. Epäsadussa on unohtunut herättää tarinan suurin voima - katsojan mielikuvitus.


Iso Paha Susi

OHJAUS  Ilkka Laasonen
LAVASTUS  Pekka Korpiniitty
PUKUSUUNNITTELU  Niina Pasanen
VALOSUUNNITTELU Kari Laukkanen
ÄÄNISUUNNITTELU Sami Järvinen

ROOLEISSA Anna Andersson, Saana Hyvärinen, Tapani Kalliomäki, Paavo Kääriäinen, Teemu Palosaari, Anna Pitkämäki ja Jari-Pekka Rautiainen


Arvio esityksestä Lahden kaupunginteatterin Eero -näyttämöllä 9.12.2016

http://www.lahdenkaupunginteatteri.fi/ohjelmisto-ja-kalenteri