Tässä sateenkaarimaailmassa ei oikein tiedä, mitä sanoisi rajatuista ääristä, joissa pelkästään naiset kertovat laulaen sydämensä täyteydestä ja kaipuusta, vaikka taitavasti sen tekevätkin. Lahden Pikkuteatterin lavalla, perinteisessä lähes satavuotiaassa nousevassa teatterikatsomossa usean kymmenen konsertista kiinnostuneen katsojan ajatuksiin  teatterilavalla nähty kepeän vakavaksi kabareeksi luvattu esitys jäi hieman ankeaksi. Osin ruostuneen ruskeasävyisten puseroiden värittämä neljän laulajattaren esitys kuin turhaan anteeksipyysi vaatimattomuuden olemustaan - taitaviahan he olivat suomalaisen vaikenemiskulttuurin identiteettikartoituksessaan musiikillaan ja musikaalisuudellaan!

Esityksen ensi-illasta Tampereen teatterikesässä oli tosin kulunut jo neljä vuotta, alkuperäisestä esitysgenrestä Rovaniemen teatterissa kaksinverroin vuosia enemmän ja alkuaan verevän temperamenttinen draamaosaava pianistikin oli vaihtunut sirosormiseksi kevätpuromaiseksi sävelten hengettäreksi. Siksi pohdin, että tätäkö elämä todella on tämän osaavan kvartetin omia identiteettiääriään tavoitellessa - tekeekö kulunut aika, harjoitusten puute, maailman tilanne  turruttaessaan jo hampaattomaksi, neutraaliksi, apaattiseksi sanojansa sanottavan ja ilmaisun.

 

Ohjelmalehtinen lupasi  kepeän vakavaa kabareeta. Kepeää se ei ollut, vakavaa sitäkin tosikommin. Siksi siirsinkin kirjoittaa muistelun Lahden esityksestä vasta nämä pari päivää konsertin jälkeen.

Kabareen hehkua konsertista onneksi syntyi, joskin vielä keskittyneemmän, sisäistyneemmän, esittäjien silmistäkin löytyvän tulkinnan palon olisin toivonut parista konsertin valintaherkustani.

Kiestinki - tositarinan harvinaisuus, sen valtavan vahva tunnelma ja koskettavan tunteikas sovitus sotiemme isänmaallisuudesta kansamme kahtiajakautuneilta ajoilta, piilotetusta identiteetistä lotan elämästä, tuntui kuin uuskabareen upealta, tänään tarpeelliselta teokselta Pekka Kuusiston herkän henkeäsalpaavan jännittävältä maaniselta sävellykseltä ja -aiheensa sotatilaisella ajankohtaisuudellaan ja kauniin karhean esittäjäkvartetin tulkinnaltaan.

Vielä ajankohtaisemmin kansainvälisyyteen talutti meitä Veli-Matti Karënin Milena-sävellys, jossa Anna-Leena Härkösen balladinen runoelma ajankohtaistaa hyytävän viiltäväksi maailmamme ja Euroopan sotatilanteen tuntemukset naisen sielun ja rakkauden kautta Prahaan - kenties sen kevään tapahtumaa peilaten - mutta kaikki kuin tätä päivää koko maailman naiskohtaloiden ilon ja surun kohtalontarinaa tavattoman kauniisti kertoen, todentuntuun, tunnelmaansa vangiten.

 

Ei esitystä Suomessakaan voi kabareeksi sanoa ilman Brechtiä ja maamme omaa kabareemachoa Eero Ojasta, jonka tuttu kauneista kaunein Balladi hukkuneesta tytöstä soi tyylikkään pelkistetysti Salla-Maria Orvaston karunkauniin sovitusversion tulkintana.

 

Tietenkin ohjelmistossa oli monia identiteettiulottuvuuksia, laulamisesta surujen peitoiksi, kaipuun tavoittamattomiin maailmoihin, omia rohkeita sovituksia ja sävellyksiä, hienon herkkää uutta ja vanhaa, suomennettuakin lyriikkaa, niiden tunnelmat, eleetkin monesti kuin esittäjien hahmoihin istuttaen. Omana lajina kevyen musiikin klassiset sävelmät, kuten pari Georg Kreislerin ajatuksellista ja musikaalista ihanuutta ulottuivat jo kansainvälisiin käyttömusiikin ääriin saakka myös kelpo tulkintoina.

 

MINUN ÄÄRENI - Kepeän vakava kabaree identiteetistä

Näyttelijät: 

Juulianna Mäkelä, Ella Jäppinen, Krista Vikman ja Annukka Waara

Pianisti: Silja Kuoppala

Dramaturgia: Salla-Maria Salo & työryhmä

https://www.tytaryhtio.fi/minun-aareni/

Esitys Lahden Loviisankadun Pikkuteatterissa 23.4.2023 klo 15.00