Kolmaskuva-normal.jpg

Minna Aro ja Tapio Aarre-Ahtio                                                                                                                                                Kuva  Aura Nukari

Lahden kaupunginteatterilta puuttuu jotakin olennaista, kun näytelmä Kolmas nyt nähtävässä tulkintamuodossa on kelpuutettu sen ohjelmistoon. Ymmärrän, että teatterin ohjelmisto yritetään taata ammattivoimin. Kolmas-näytelmän kirjoittaja on teatterikorkeakoulusta valmistunut, näytelmiä kirjoittanut ammattilainen ja kotimainen näytelmä on aina yrittämisen väärti - ne eivät kuitenkaan pääsääntöisesti takaa teatterin laatua ja kiinnostavuutta.

Teema näytelmän henkilökuvissa on enintään klassisen kiinnostava: kolmen eri sukupolven elämän arjen ja sisällön kohtaaminen - nyt saman suomalaisen kerrostalon raameissa, seinien ulkopuolella, makuuhuoneissa, hississä ja bussipysäkillä, ajatuksissa. Kun esitys on ehtinyt väliaikaan, näyttämölle on viritetty jonkinasteinen löyhä, pitkäpiimäisen teoreettinen ja oudosti naiivin stereotyyppinen arkipsykologinen kudelma. Väliajalla viimeistään ihmettelee näytelmäisen keppoisuutta ja jää odottamaan kerrassaan huiman ja mainiosti toimivan hissilavastuksen kokoavaa kehystä esitykselle.

Vaan ei. Näytelmä tahkoaa toisen puoliaikansa loputkin mielenkiintonsa pilalle. Mitään uutta ajatusta edes rakastumisesta ei katsojille tarjota koko tarinassa, sillä meille lienee tuttua, etteivät tunteet, halut ja ihmisten välinen ymmärtäminen löydä kovinkaan usein yhteisiä kosketuspintoja. Muttakun teoksen teksti on kirjallisesti ja draamallisesti, riviriviltä kuin toisiinsa liimattujen, ylityöstettyjen vuorosanojen näennäistotuuksien luettelomaista, puisevasti paasaavaa koostetta, toisinaan oikein puuduttavan purukumimaista, inttävää dialogiksi tarkoitettua keinopsykologista monologia ja ihmiskuviltaan pelkkiä hataria piirrelmiä, vailla pienintäkään uskottavaa syvyyttä ja inhimillistä tasoa, näytelmästä ei esitykseksi ole.

Jos yleisön jatkuvan pikkuhihittelyn perusteella esitystulkinnan määrittelee, niin keltainen kusiläikkä sängyssä tai miehen lörtin kokoinen makkara navanseudulla kellumassa ovat aikamme draaman huippuhuumoria ja teos on siis perhekomediaa. Puskateatterin ja ajatuksiamme oikeasti hereille kirvoittavan ja jalostavan sekä pyyteettömän fiksunhauskan teatterin pitkä välimatka on Lahden kaupunginteatterin Kolmas-esityksessä selkeästi nähtävänä.

Eikä kovin laadukasta tulkintaa ja ohjausta edusta esityksen kuuden näyttelijän kesken tarinan esittämä, heille vaikeahkon ylivoimainen sovitus kolmesta tutusta tangosta, saati epilogitekstin etunimihirvitys, jonka sisältö ja esitystapa ovat kuin alakoulun äidinkielen ilmaisutunnilta.

Minna Aron ja Tapio Aarre-Ahtion kolmas, vanhin pariskunta on sentään osannut nyhjäistä tyhjästäkin sympaattista näyttämöllä läsnäoloa, kahden sielun koskettavuutta ja hitusen uskottavuutta näyttelijän taitoon luoda näyttämölle elämänmakua, vaikka heidänkin kovin heikkotasoiset repliikkinsä tahtovat olla pelkkiä kirjallisesti koukeroisia teennäisiä runoelmia.

Kolmas on jo kolmas kokemamme Lahden kaupunginteatterin oma, epäonnistunut teatterityö tällä syysnäytäntökaudella.

 

KOLMAS 

KIRJOITTANUT  Kati Kaartinen  OHJAUS Heidi Räsänen   LAVASTUS JA PUVUT Pekka Korpiniitty VALOSUUNNITTELU Jouni Nykopp   ÄÄNISUUNNITTELU JA MUSIIKKI Tatu Virtamo
"KOLMAS-TANGO" LAULUN SOVITUS Eeppi Ursin


ROOLEISSA
Tapio Aarre-Ahtio, Minna Aro (vier.), Kaisa Leppänen, Teemu Palosaari, Aki Raiskio ja Anna Vihanto

http://www.lahdenkaupunginteatteri.fi/produktio/76/Kolmas

http://lahenuutisia.vuodatus.net/lue/2013/09/yleisolla-keittaa

http://lahenuutisia.vuodatus.net/lue/2013/11/west-siden-story-tekniikan-armoilla