torstai, 23. marraskuu 2017

Kansallisteatterin Pimeä huone

Pime%C3%A4%20huone.jpg

                                                                                   Kuva Mitro Härkönen

Okko Leo on tarttunut mielenkiintoiseen aiheeseen, valokuvan tarkoitukseen ja olemukseen ihmisen jokapäiväisessä mediasateessa. Maailmalle levitetty yksi kameralaukaisu Välimeren rannan kuolleeksi huuhtoutuneesta pikkupojasta on tätä päivää, joka kaikkialle maailmaan levinneenä käynnistää meissä pieneksi hetkeksi ajattelun: valokuvan antama todellisuus sopivalla, kaamealla ja puhuttelevalla otossattumalla tuo kuvaajalle suuren tilirojaltin lehtien etusivuilla leviävästä kameransilmästä nähdystä maailmasta. Sotakuvien, pommitusten maan tasalle moukaroidut rauniot ja niistä esiin kaivetut kuolleet sekä vähäiset eloonjääneet tosin välittyvät meille jatkuvina medianäkyinä jo miltei psyykeämme liikuttamattomina tavanomaisuuksina.

Sotavalokuvaajan ammatin mukana työn hengenvaara ja rohkeus työntyä maailman tulehduspesäkkeisiin ja välittää niiden kauhistuttavin puoli on toisaalta tietenkin kunnioitettavaa. Ihmisen katastrofi- ja onnettomuusnälkä alkaa olla kuvankatsojana jo melko turtunut. Mitä valokuvaajan ammatissa on ammattilaiselle muuta tavoiteltavaa kuin raha - eipä juurikaan enää muu.

Okko Leo tarkastelee kuvajournalismin työntekijää, valokuvaajaa näkökulmanaan ammattietiikka ja ammayttiylpeys, teknisesti ja taiteellisesti onnistunut täydellinen otos. Näytelmän keskiössä vanha, tunnustettu jo eläköitynyt valokuvaaja on sysäämässä kaksilapsisen perheensä tytölle ammattinsa jatkamisylpeyden ja kunnianhimon. Tytär ei tähän suostu, sen sijaan perheen poika pyrkii keinolla millä tahansa isänsä seuraajaksi. Perheen äiti on jo kuollut ja perhe selvittelee sisäisenä kolmiodraamana tarinaansa.


 

Entä Kansallisteatteri?

Se tekee kelpo draama-ideasta pateettisen, rankasti ylinäytellyn, epäuskottavan tulkinnan, jossa ei aiheen keskeisin teema tai näyttelijätyön syvin, ihmisluonne, miltään osin syty tai edes käväise esityksessä. Teoksen henkilöt paasaavat, huutavat ja rähjäävät toisilleen ja toistensa ohi. Ohjaus ei ole löytänyt tekstin olennaisinta, vaan pistää henkilönsä toimimaan kuin robotit roolinsa ulkopuolella, tupakoimaan, riisumaan ja pukemaan, räpläämään silmälaseja edestakaisin päästä pois ja takaisin, moniin turhiin ja tarpeettomiin näyttämöltä lähtöihin ja palaamisiin toisesta suunnasta yleisön kiinnostuksen esityksen genreen lamaannuttaen. Näyttelijöiden henkilöhahmotuksiin ei ole löytynyt aiheen symboliikkaa, sielua tai uskottavuutta, vaan pelkkää torsomaista kylmyyttä koko näyttämön täydeltä.

Vain yksi kohtaus, josta näytelmä pieneksi hetkeksi avautuu siltä edellytettävään teemaan, perheenjäsenten henkilökemian tehoon: sisarusten lapsuuden leikkeihin palannut kiusoittelukohtaus vuoteessa huumoreineen tuntui sisällöltään oikeansuuntaiselta, onnistuneelta. Sillä vakava teksti tarvitsee aina perustelunsa, syy-yhteytensä, toisen vastakkaisnäkökulman, valoisan, tahattoman tai tarkoituksellisen hauskuutensa inhimillisen vaikuttavuuden avautumisen edellytyksenä. Pelkkä synkistely ei ole elävää tämän päivän teatteria - vaikka Kansallisteatterin ensemble niin itselleen luulottelee.

Kyseenalaista on sinänsä tasokas Pyry Hyttisen hieno valo- ja videomaailma, joka hallitsee koko esitystä. Sen filmimäisen lavastuksellinen itseisarvo olisi kuulunut johonkin muuhun teokseen kuin perheproblematiikan selvittelyyn. Tällaisena videotekniikka hajottaa esityksen lopunkin uskottavuuden.

Niinpä seinille suurennettu elävä videokuva paljastaa näytelmän kaksoissisarta esittäneen näyttelijän nelikymppistä kaksoisveljeään ainakin parikymmentä vuotta vanhemmaksi.Tai näyttää näytelmän isän moninkertaisessa suurennoksessa puhe-ilmaisultaan täysin toisenlaisena, seesteisenä ja kiihkottoman rauhallisena, miltei kuiskaavana, korrektina vanhuksena, täysin eri henkilönä kuin näyttämöllä kautta koko esityksen.

Nii-in. Vielä tuo jo teattereiden näytelmäproduktioiden loppuunkulutettu, maneerinen teatterisavukin esitykseen oli pitänyt taas luoda - nykyteatterin tekniikan pätevyyden välttämättömyysvaadeko sekin?

Eipä ihme, että teatterin kantaesityksen kunnianhimossa koko Kansallisteatterin päätoimisten dramaturgien viisipäinen ammattikunta on joko säälistä, tai ehkä pakosta antanut nimensä ohjelmalehtiseen ja ilmoittanut konsultoineensa esityksen valmistamisessa. Melkoinen keinovalikoimakirjavuus tuosta konsultaatiosta onkin syntynyt tulkinnan sisällön ja eheyden tappioksi.

 

Kokeilevan, taiteelliseksi teatteriksi itsensä luonnehtivan, suomalaisia kantaesityksiä suosivan Kansallisteatterin oikeus on epäonnistuakin – katsojakadon riskit kärsien.


 

Kansallisteatteri.

Okko Leo

PIMEÄ HUONE

ROOLEISSA Tero Koponen, Pirjo Määttä ja Seppo Pääkkönen

OHJAUS Aleksis Meaney
LAVASTUS Pyry Hyttinen ja Aleksis Meaney
PUKUSUUNNITTELU Auli Turtiainen
VALO- JA VIDEOSUUNNITTELU Pyry Hyttinen
ÄÄNISUUNNITTELU Mikki Noroila
NAAMIOINNIN SUUNNITTELU Petra Kuntsi

Arvio esityksestä Kansallisteatterin Villensaunassa 22.11.17

 

http://www.kansallisteatteri.fi/esitykset/pimea-huone/

keskiviikko, 22. marraskuu 2017

Naurun sydämellisessä syleilyssä

Juoksuhaudantieb.jpg

Kahden lahjomattoman terävähuumorisen klovnin Suomen maaperää kiertävä teatterillinen anti on kestänyt jo kolme vuotta. Ensimmäisellä produktiolla - Juoksuhaudantie - on nyt takana 75 esityskertaa ja tuhansien katsojien jalostama hauskuusvoima. Esitys käynnistyi uudella ensi-illalla Helsingin kaupunginteatterin Hämeentien Arena-näyttämöllä 1.11.17, nyt täyden viisisataapaikkaisen katsomon teatterifriikeillä täyttäen ja heidän nauruhermoillaan eläen.

 

Red Nose Companyn kolmesta teoksesta olin nähnyt sentään kaksi, ensin Punainen viiva -esityksen sen vieraillessa Lahden kaupunginteatterissa: tulkinta kiehtoi kahden taipuisan, loistokkaan klovnin hurmaavana teatterileikkinä. Se eli ja räiskyi sisältönsä spontaanisti improvisoiduin, rinnastavin Suomenmaan sosiaalisen vaurauden rajapyykein, kitaroin, haitarein, herkin livemusiikkinumeroin nykyaikaamme sitoen. Huippuina se kärjisti päivänpolttavan pinnallisuuden medialööppisiin päättäjien nyrkkitervehdyksiin ja vihapuheisiin: koko upea ensemble Ilmari Kiannon klassikkoromaani peilinään.

https://lahenuutisia.vuodatus.net/lue/2016/03/punainen-viiva-naurun-voimalla

 

Sitten toisena näin tämän syksyn uutuuden Keisarin uudet vaatteet, jollaista yhtäaikaista lasten ja aikuisten oikeamielisyyden riemua niin osallistuvana, kommentoivana vuoroin kuiskauksen hiljaisuudeksi hiljentyneenä vuoroin valtoimenaan ääneen asiaan reagoivana en koskaan ennen ole kokenut. Noiden kahden, maata yhä kiertävän teoksen esityskertoja en edes tiedä, mutta naurun määrän ja sen vallattoman vilpittömän laadun olen saanut todistaa ja oman kyynisyytenikin niissä unohtaa, esitykset pysyvästi huumorin huippuhetkiin elämässäni ikuistaa.

https://lahenuutisia.vuodatus.net/lue/2017/10/veijareita

 

 

Juoksuhaudantiessä Timo Ruuskanen (Zin) ja Tuukka Vasama (Mike) esittävät kannesta kanteen Kari Hotakaisen Finlandia-palkitun romaanin kahdessa tunnissa. Tarina Matti Virtasesta horjuvine perheonnineen, joka yritetään korjata rintamamiestalo-ostohaaveen toteuttamisella, on meille jo tuttu.

 

Klovnikaksikon syvältä kumpuavan sydämellisen hauskuuden perusmuoto on yhteistyössä ohjaaja Otso Kauton kanssa jo tässä ensimmäisessä produktiossa selkiytynyt ja pysynyt esitysten vankkana perustana. Pohjana on aina kertoa suomalaisille jo tuttu tarina, keinoina tulkita se yleisöstä koko ajan impulsseja poimien ja havainnoiden, sekä loihtia impulssit heti suurenmoisella klovnerialla eloon inspiroiden huumorin ilotulitukseen - vain muutamiin nerokkaasti oivallettuihin, tarkoin harkittuihin ja harjoiteltuihin kiinnekohtiin esityksen runko ankkuroiden.

 

 

Ehkäpä Juoksuhaudantiessä loistokkaimmaksi nousi tuo keinojen suvereeni hallinta, taitavasti inspiroitu klovneria, katsomon mukaan ottaminen: yksikään aivastus yleisössä ei jäänyt huomaamatta tai yleisön aplodeerausten reagointihitaus ihmettelemättä. Ja esitysrunkoon oli löytynyt monta verratonta ideaa, kuten ympyräoven mekaniikan hullaannuttava äimistely ja sen koreografian yksinkertaisen nerokas ideatoteutus. Muistakin heidän taidoistaan, kuten tyyppikarrikoinnin valloittavasta galleriasta sekä kaikissa näissä esityksissä laulut – nyt kansainvälisten klassikkohittien kitaroiden säestyksellä ja rimputuksilla Neil Youngista U2:teen ja Johnny Cashiin itse instrumentein säestetyt tulkinnat - olivat jo perin tuttuja teatterikeinoja duon esitysgenrelle.

 

 

Klovniduo Mike ja Zin aloitti hauskuuttamistaipaleensa tällä Kari Hotakaisen Juoksuhaudantie-romaanin tulkinnalla, jotenkin se oli katsomislistaltani aikanaan pudonnut. Eilen asia korjautui. Näin, nautin, ihastuin ja nauroin sydämeni pohjasta.

 

 

JUOKSUHAUDANTIE

Teksti  Kari Hotakainen ja työryhmä
Näyttämöllä  Mike (Tuukka Vasama) ja Zin (Timo Ruuskanen)
Ohjaus  Otso Kautto
Pukusuunnittelu  Tuomas Lampinen
Juliste Tero Ahonen
Tuotanto  Niina Bergius, Tinni Torikka (Red Nose Company)

 

Ensi-ilta Teatteri Avoimissa Ovissa, Helsingissä 24.1.2014
Kiertueella ympäri Suomen v. 2014-2016, yli 70 esitystä
Uusintaensi-ilta Arena-näyttämöllä 1.11.2017

Arvio esityksestä 21.11.17 

 

http://www.rednose.fi/

 

Lis%C3%A4liite.jpg

 

maanantai, 20. marraskuu 2017

Lapsen oikeuksien päivänä

Lasten%20oikeudet%20sippetalo2.jpgLasten%20moikeudet%20sippetalo.jpg

"Oli meri mustana oli meeri mustana!" Näin tänään Sibeliustaloon alle kouluikäiset oli kutsuttu tanssiaisiin Lapsen oikeuksien juhlapäivän kunniaksi. Möröt-orkesterin soittaessa sadat tanssijat pistivät jalalla koreasti. Ele oli tietenkin ajatuksena aikuisen hieno.

 

Lassi%20Kilponen-normal.jpg

Lahdessa kohta kaksi sukupolvea on turhautunut lasten oikeuksien kehnosta toteutumisesta. Viimeisen sukupolven, lähes kymmenen vuotta lahtelaisten oppivelvollisuuskoulun tuloksellisuudesta ja vaikuttavuudesta olisi pitänyt vastata Lassi Kilposen Lahden kaupungin sivistystoimialan opetus- ja kasvatusjohtajana, mutta hänen kykynsä ovat osoittautuneet kehnoiksi. Kuntabyrokratiassa olisi tarvittu intohimoinen, vanhempien luottamusta nauttiva ja periaatteellisesti oman etunsa unohtava virkamies taistelemaan lahtelaislasten oikeuksien puolesta kaupungin budjetin rahantuhlauksen viidakossa. Ei onnistunut. Hän tyytyi loistaakseen virkahississä pelkkään säästämiseen, kouluyksiköiden karsimiseen esimiehensä toimialajohtaja Maritta Vuorisen aloittamaan koulutuhoon ja niinpä 25 koulua kaupungissamme on nyt lakkautettu. Vastuun kaupunkimme lasten oikeuksista Kilponen siirsi muille perustamalla alaisuuteensa neljä uutta (mies)johtajan virkaa, näin laajentaen byrokratiavaltaansa.

 

 

Viime kuntavaalien alla, joista nyt syntynyt Lahden kaupunginvaltuusto on seurauksena, ei juurikaan kukaan esiintynyt lapsuuden ja Lahden seudulla elettävän lapsuusajan puolustajana. Vain muutamat ehdokkaat antoivat kannanotoissaan tuon tyhjäksi kuluneen fraasin syrjäytymisestä soida ilmoille. Syrjäytyminen lapsiasian kohdalla on ollut jo pari vuosikymmentä tyhjäksi osoittautunut, pelkkä rahabudjetointi erilaisine projekteineen, jotka eivät ole tuottaneet mitään tulosta enempää kuntatasolla kuin koko valtiossakaan. Lasten kohdalla termi on jo niin kulunut tarkoituksettomuudessa ja toimimattomuudessa, että se vanhanaikaisuudessaan nyt on otettu käyttöön lehtiotsikoihin vanhuusajan lopun, yli yhdeksänkymmenvuotisten hoivasta ja huolenpidosta syrjäytymisessä – ja jäänee tuonkin ikäryhmän osalta vaille myönteistä tulosta.

 

Lahden kaupunginvaltuustossa kaksi valtuutettua esiintyy ainoina oppivelvollisuuskoulun asiantuntijoina, toinen on kokoomusvaltuutettu Jorma Ratia, joka mielii kaupungin parhaille koulurakennusten paikoille asuntobisnestä homeen takia tyhjinä seisovien koulukiinteistöjen purkamista ehdottaen, korjaukset torjuen, toinen on demarivaltuutettu Erkki Nieminen, joka kasvatusasiantuntijana, kahdeksankymppisenä sinkkuna on kuuluisa julkilausumastaan: Lahden lapsille on aivan sama, mikä kesäleiripaikka on, kunhan on vettä vähän ympärillä. Ei siis tunnu lapsen oikeudet hetkauttavan nelivuotiskautta istuvia lahtelaisvaltuutettuja.

 

   Olli-Pekka%20Heinonen.jpg    Sanni Grahn-Laasonen 2014.jpg

 

Opetushallituksen ja opetusministeriön päätöksissä tulee valtakunnallisen poliittisen kansanedustuslaitoksemme 200 edustajan tahto hyvin keskeisesti esille vai tuleeko?  Opetushallitusta johtaa sen poliittisesti valittu pääjohtaja, kokoomuslainen Olli-Pekka Heinonen ja opetusministeriössä oppivelvollisuuskoulun ohjaimissa ministerinä on poliittisesti valittu kokoomuslainen Sanni Grahn-Laasonen. Heillä kummallakaan ei ole reaalista käsitystä maan kaupunkien korkeimmassa työttömyydessä ja verotusprosentissa elävän kaupungin lasten koti- tai kouluoloista. Tämän päivän lahtelaiselämästä he eivät ole kokeneet todellisuutta, vaan kun he joskus harvoin ovat ilmestyneet lahtelaisiiin päiväkoteihin tai kouluihin, heille on lavastettu kiiltokuva suomalaiskasvatuksesta.

 

Kuvahaun tulos haulle Tuomas Kurttila

 

Sama toteutuu lasten edun vahingoksi myös virallisina lausuntoautomaatteina. Niitä tehtailee lapsiasiavaltuutettu Tuomas Kurttila, joka aikanaan oli keskustalaisen pääministeri Anneli Jäätteenmäen eduskunta-avustajana, loikkasi sitten demareihin ja tuntuu nyt antavan kaikenlaisia lausuntoja kaikenlaisista asioista. Noita lausuntojahan ei kukaan enää ota todesta, paitsi lehdistö sivujensa täytteeksi. Kun Kurttila oli Suomen vanhempainliiton toiminnanjohtajana, hän hoiti tehtävänsä siellä kyseenalaisella autoritäärisyydellä, demokratian ja vanhempainyhdistykset unohtaen, omaa karriääriään rakentaen.

 

 

Lasten vanhempana ja isovanhempana, opettajana olen ymmärtänyt jo monta vuosikymmentä sitten, miten tilapäistä vanhempien osuus on koulukasvatuksen kokonaisuudessa oppivelvollisuutta suoritettaessa. Vanhemmat mukautuvat sopuisasti kaikkeen heille tarjottuun kritiikittä. Alitajuisesti he ymmärtävät, että oppivelvollisuuskoulu on lapsen kohdalta vain välttämätön paha, tilapäinen 9 -10 vuotta kestävä välivaihe, ja puuttuminen koulun tehtävään omien lasten kohdalta vaikeuttaa lapsen koulunkäyntiä merkiten huolestuneet vanhemmat vaikeina tapauksina  jees jees -vanhempainjoukon valtaenemmistöön.

 

 

Mitä jää Lahdessa Lapsen oikeuksista jäljelle:

 

Launeenv%C3%A4ist%C3%B6tilat.jpg

 

Jää ainakin kaksi sukupolvea, jotka luulevat koulun aina olleen ja tulevaisuudessakin olevan parakki tai epäterveellinen homeitiöitä täynnä oleva rakennus. Koulun kasvatuksellisesta, vanhempien ja opettajien luomasta koulukohtaisesta me-yhteishengestä, yhteisöllisyydestä ja koulutunnelmasta heille ei jää paljonkaan myönteistä kokemusta, ei myöskään kiireettömästä, rauhallisesta, keskittymiseen suunnitellusta opetusympäristöstä, saati hyvästä ja sympaattisesta, tasapuolisesti lapsen kyvyt huomioivasta opetuksesta.

 

Lahtelaislasten vanhemmat odottavat, että oppivelvollisuuden jälkeen heidän lapselleen avautuisi toisenlainen, innostava ja lapsen persoonallisuutta ymmärtävä ja hänen yksilöllisiä kykyjään monipuolisesti jalostava opetus.

Ei avaudu, mikäli kaupungin koululaitoksen virkamiehen, Kuopiosta vuonna 2010 lukiojohtajaksi kiinnitetyn Heikki Turusen laatima härskin yksipuolinen selvitys kaupunkimme lukio-oloista otetaan todesta.

 

Heikki%20Turunen.jpg

YLEn kuvamateriaalia

Ensin hän sivistyslautakunnalle laatimassaan selvityksessä väittää, että lahtelaislukioiden kehittäminen kymmenen viimeisen kehitysvuoden aikana johti lukioiden määrän putoamiseen kuudesta kolmeen. Eihän lukiot niin vain putoa, sillä ne tarkoituksellisesti lakkautettiin. Ensimmäisinä tuhotöinä lakkautettiin kaupunkiasutuksen kannalta tärkeät kaupunginosalukiot Kiveriöstä, Mukkulasta ja Salinkalliosta. Viimeksi Turunen oli juonimassa Salpausselän lukion lakkauttamista, se yhdistettiin Lahden lyseoon.

 

Tekemässään selvityksessä Heikki Turunen pyrkii osoittamaan Tiirismaan lukion yhdistämisen Kannaksen lukioon olevan oppimisen kannalta tuloksellista. Selvityksestä ymmärtää lukiojohtajan haluavan itsensä näkyvän suurissa otsikoissa entisen pitkän ja menestyksekkään jalkapallouransa lisäksi lukiojohtajana, jonka päätösesityksenä Suomen suurin lukio sijaitsee Lahdessa. Lahtikompleksiksi nimitämme sitä, että täällä kaikessa toiminnassa kaupunki haluaa olla jos ei maailman niin ainakin Suomen suurin, hiihtostadionin lisäksi nyt on vuorossa Suomen suurin lukio, todellinen 1500 oppilaan viisaidentehdas. Tällaista Kuopiosta tänne haalittu lukiojohtaja-piällysmies nyt puuhailee.

 

On lasten ja vanhempien älykyvyn häpäisyä joutua lukemaan tällainen Heikki Turusen laatima monisivuinen paperi, jolla hän pyrkii todistamaan suurlukion olevan parempi kuin kohtuullisen kokoinen kouliintunut ja yhteisöllinen, hyvätasoinen ja opiskeluun innostava lukio. Selvityksensä hän on lähettänyt muutamille virkamiehille ja opetustahoille vielä lausunnolle näin välttämättömät virkamuodollisuudet täyttäen.

 

Turunen on tehnyt tilaston neljästätoista Suomen oppilasluvultaan suurimmasta lukiosta, joiden joukkoon mahtuu myös Lahden lyseo, pyytänyt niiden rehtoreilta lausuntoa suurlukion eduista ja haitoista. Vain kahdeksan rehtoria on jaksanut lausunnot antaa (emmekä tiedä, mistä lukioista) ja niistä vastauksista Turunen on sitten nyppinyt sieltä täältä mielipiteitä ja tehnyt yhteenvedon rehtoreiden hajanaisia mietteitä lainaten, mainitsematta edes lainauslähteitään.

 

Kun keväisin kaikista Suomen 410 lukiosta tehdään paremmuutta osoittava ns. rankinglista, siellä Lahden kaupungin omia lukioita sadan parhaan joukossa on vain yksi - Tiirismaan lukio. Tiirismaan lukio oli viime keväänä (2017) rankinglistalla sijalla 69. Samassa tilastossa Lahden lyseo löytyi sijalta 134. ja Kannaksen lukio sijalta 377.

Alla tilasto, jota lukiojohtaja Heikki Turunen esittelee perusteena suurlukion aikaansaamiseksi Lahteen. Olen lisännyt siihen punaisilla numeroilla ne yli 1000 oppilaan lukioista, joiden sijoitus pääsee sadan parhaan joukkoon - vain kaksi. Nämä kaksi suurlukiota hävisivät myös selkeästi Tiirismaan lukion oppisaavutuksille.

 

Koulutilasto%20a.jpg

Lukijani voi tehdä helposti päätelmät siitä, miten vahingollinen suurlukio on oppimistuloksia ajatellen.

 

https://yle.fi/uutiset/3-9618039

 

Tänään Lapsen oikeuksien päivänä Suomen liput ovat liehuneet tangoissa. Puheet ja teot ovat näissä asioissa ainakin Lahdessa aivan eri asia. Puhujia riittää, mutta kaikesta sydämestään lasten oikeuksille ajatuksensa ja työnsä uhraavia virkamiehiä saa etsimällä etsiä, aitoja ja rehellisiä Lahdesta löytämättä.

 

Lis%C3%A4liite.jpg

 

sunnuntai, 19. marraskuu 2017

Niveltämön raikkaan musikaalinen uutuus

Nivelt%C3%A4m%C3%B6.jpg

Renessanssin ajassa ollaan.

 

Lahtelainen Nukketeatteri Niveltämö osaa aina yllättää. Joka kerta sen esityksestä lähtee mieli virkeänä, uudistuneen innostuneena. Uusi ilmaisu, uudet tekniikat, uudet näyttelijät - vau, vau ja vau!

 

Nyt Niveltämö kohosi omasävelteisin musiikkinumeroin ja niiden hienojen laulu- ja instrumenttitoteutusten kokonaisuudella aidoksi musiikkiteatteriksi nukkemusikaalillaan Pikakelaus Euroopan historiaan.

 

Kun lisäksi uuden, itsesävelletyn musiikin melodioista monet - kuten Valkoisen miehen blues - jäivät kuin tulevana hittinä päähän soimaan, voi jo onnitella Niveltämö-ensemblen yhteistyön harvinaisen kypsästä tuloksellisuudesta.

 

Ehkä lähimmäs tätä päivää musiikkitulkinta tuli aivan häkellyttävässä komppausnumerossa, jonka instrumenttityö tehtiin kahdella maalarinteippikelalla ja yhdellä jeesusteippirullalla. Käykää tuokin ihme ainutlaatuiseksi nautinnoksenne todistamassa!

 

Itse historiallinen tarina oli tavanomainen, eräänlainen kevyt kouluhistorian parodia ammoisista ajoista, röyhkeiden maailmanvalloitusten kautta toiseen maailmansotaan saakka, hauska sellaisenaan. Sen uusraikkautta oli sekasanskriittinen puhekieli, joka avautuu kyllä kaikenkieliselle maailmalle kivana huumorina, äänenpainoiltaan taatusti ymmärrettävänä. Historialliseen kavalkadikertomukseensa oli näille musiikkiammattilaisniveltämöläisille jäänyt selvästi päälle gregoriaaninen musiikki, joka levitettynä monelle historialliselle aikakaudelle soi livelauluna upeasti lauletuin stemmoin soinnutettuna.

 

Eurooppakeskeinen maailmanhistoria oli löytöretkineen Niveltämön tulkitsemana jopa jo nykyistä historian kouluopetusta vanhanaikaisempi: suomalaisen oppikouluajan historianopetus kun ei vielä 1960-luvulla päässyt Niveltämöä pidemmälle koskaan. Onneksi Niveltämö sentään lupaa tarinaan kaksi jatkonäytelmää, nykyisyyden ja tulevaisuuden tarinat.

 

 

Varsinaiset nuket olivat huolellisella asiantuntemuksella valmistettuja klassikkoja, pienikokoisen nelkytsenttisiä hyvin nivellettyjä kapistuksia, maailmanhistorian eri aikakausiin puettuja hahmotelmia. Nukettajien koulitut taidot ja tekniikka toimivat niiden liikuttajina oivaltavasti. Samoin esityslavalla pyörillä liikkuvien korokkeiden etufondeihin piirroksin ilmestyvät esineistö- tai interiöörikuvat takasivat nukketeatterin loppumatonta klassisuutta ja keinorunsautta riittävän. Puhumattakaan muusta menneisyydestä nykyaikaan viittaavasta, hauskasta, surrealistiskoomisesta rekvisiitasta kuten ilmapalloista joidenkin nukkien päinä, neekerinsuukoista yhden ihmisrodun edustajina jne….

 

 

Huippumusikaalinen ja eläytyvä, minimaalisen pieni näyttelijäkunta, idearikas käsikirjoitus ja ohjaus toteuttivat esityksen poikkeuksellisen omailmeiseksi katsojakokemukseksi, ehkä liiankin kiireellisenä läpijuoksuna, kenties tarkoituksella juuri tämän ajan hektisellä hermolla. Kohtausten hahmotteluja, niiden alkuja ja loppuja kannattaisi kokonaisuuden hyväksi silti vielä rönsyistään karsia, tiivistää, miettiä ja hioa.

 

Esityksen prologi lupaa jo suomalaisen nukketeatterin suurta tulevaisuutta erinomaisena toteutuksena. Koko näyttämön permannon pituudelta vyörytettiin tavanomaista 120 senttiä leveää ruskeaa voimapaperirullaa, josta katkottiin kolme pitkää parimetristä palasta. Sitten alkoi kolmen esittäjän vimmainen kankean paperin rypistely (hieman ehkä liikaakin aikaa käyttäen). Moisesta materiaalista ja yhdessä maalarinteipin kanssa tuhrautui vähitellen jättiläiskokoinen, ihmistä kookkaampi nukkehahmotelma kroppineen, päineen ja raajoineen. Sen syttyessä eloon kolmen nukettajan voimin, ihailuaan ei voinut enää pidätellä. Miten taipuisan balettimainen tuo otus olikaan, miten inhimillinen pään ja niskan sekä koko kehon liikkeissä, omabalettisessa koreografiassaan ympäri koko näyttämön.

 

Tästä voi Niveltämö jatkaa löytämäänsä teatterimuotoa klassisen yksinkertaiseen visuaalisuuden suuntaan, mielikuvituksen äärettömyyksiin.

 

 

Nivelt%C3%A4m%C3%B6n%20tunnus.jpg

 

Nukkemusikaali - Pikakelaus Euroopan historiaan.

OHJAUS JA KÄSIKIRJOITUS  Kaisa Karekallas
MUSIIKIT JA SÄVELLYS  Sanna heiskanen, Ilmari Myllynen, Kaisa Karekallas ja Tuuli Pesonen
LAVASTUS, TARPEISTO JA NUKENRAKENNUS  Kaisa Karekallas ja työryhmä

LAVALLA  Ilmari Myllynen, Sanna Heiskanen, Tuuli Pesonen

 

Esitysaikataulu:

https://www.lahdenkaupunginteatteri.fi/produktio/197/nukkemusikaali

Video esityksen valmistamisesta:

https://youtu.be/e9D17UYJHy8

Nukkemusikaali löytyy myös facebookista.

Lis%C3%A4liite.jpg

 

torstai, 16. marraskuu 2017

Lahden kaupunginteatterin hieno Pohjantähti

Pohjantahti_ensemblea.jpg

Hennalan vankileirillä, vaikuttava yksityiskohta Minna Välimäen suurenmoisesta lavastuskokonaisuudesta

 

Mäensyrjäkansan kärsimystie

Väinö Linnan tekstin mukaan

Täällä Pohjantähden alla 2.

 

SOVITUS  Ari-Pekka Lahti
OHJAUS  Juha Malmivaara
KOREOGRAFIA  Panu Varstala
LAVASTUS  Minna Välimäki
PUKUSUUNNITTELU  Pirjo Liiri-Majava
VALOSUUNNITTELU  Kari Laukkanen  ÄÄNISUUNNITTELU  Kai Poutanen
MUSIIKKI  Hannu Kella  VALOKUVAT Robert Seger

ROOLEISSA  Lahden kaupunginteatterin koko näyttelijäkunta: Hiski Grönstrand, Jori Halttunen, Laura Huhtamaa, Saana Hyvärinen, Mikko Jurkka, Tapani Kalliomäki, Eeva-Kirsti Komulainen, Paavo Kääriäinen, Liisa Loponen, Jarkko Miettinen, Teemu Palosaari, Anna Pitkämäki, Mikko Pörhölä, Aki Raiskio, Jari-Pekka Rautiainen, Aarre Reijula, Ritva Sorvali, Raisa Vattulainen, Lumikki Väinämö, Timo Välisaari, Jarkko Lahti (vier.)

 

 

Lahden kaupunginteatterilla on yhteisön sisällä syntynyttä kunnianhimoa ja harvinaista taiteellista rohkeutta tulkita Väinö Linnan teksti ja nostaa se hallituin teatterillisin elementein eläväksi, tenhoavaksi, tyylikkääksi yhteiskunnalliseksi tilitykseksi - antaa katsojan hellittämättömällä mielenkiinnolla sen maailmassa mukana ajatella, liikuttavaksi ja väkeväksi taiteeksi teos kokea.

 

Mäensyrjäkansa kulkee pieneen Pentinkulman kyläyhteisöön niveltyvän Koskelan suvun elämäntaipaleen lohduttomien, maailmanmyllerrysten, kansalaissotien ja itsenäisyystaistelujen synkkien varjojen, uhrausten ja vähäisen elämänonnen maailmassa. Sieltäkin Koskelat vielä ponnistavat ja jäävät henkiin sodan harventamana.

Teos levittää koettavaksemme torpparien työtätekevien perheiden maahan ja mantuun sidotun elämäntehtävän, perheen ja pienen kyläyhteisön, kartanonomistajien ja kirkon lakien sekä nuoren valtion armottomien valtarakenteiden suomat vähäiset elämänilot, mutta sitäkin suuremman vastuullisen ihmisen tuskan ja toivottomuuden aikakauden sotien kuolemanvarjojen koskettavuudessa. Näkökulma on selkeästi luokkayhteiskunnan jäänteitä ja jännitteitä kritisoiva, sukupolvivaihdoksissaan lämpimän inhimillinen ja maanläheinen, yhteiskunnan elettyä todellisuutta tilittävän kärsimysnäytelmän.

Yksilö ja hänen elämänsä pienet perhekuviot ovat tälle teokselle keskeistä. Uusi aika, uusi sukupolvi antaa lupauksia elämänauringon säteiden ja yhteiskuntarauhan yltää viimein myös Pentinkulmalle.

 

Koko sielunsa esitykselle antava perusteellisen tinkimätön ohjaajataiteilija on sen taiteellisen työn takuu ja näyttelijäkunnan yhteinen, visuaalisesti tunnevahva, liikunnallisesti tarkka kokonaisilmaisu teatterityön uudenlainen, ajatteluun haltioittava tulos.

 

Ari-Pekka Lahden ja Juha Malmivaaran sovitusohjaus on tämän harvinaisen näyttämöteoksen selkeän ajatuksen kirkas juonne ja silmämme näkemään avaava muoto. Sen todellisuutta varioiva kerronta tiivistyy Panu Varstalan liikekielen kanssa niin fantastiseen dramatiikkatulkintaan, että esitys kuin naulitsee katsojan mukaansa.

Kokonaisuus on erittelemätöntä vaikuttavuutta, joka näyttelijöiden tulkintavoimalla tuo teatteriin uudenlaista ilmaisua, verevää, tavanomaisuudesta kaukana olevaa tunteemme herättävää voimalatausta. On harvinaista ainutkertaisuutta vilpittömästi saada tuntea ja eläytyä yhdessä teatteriesityksen mukana ja luoda oma käsitys tekstin rinnastamisesta aatteeettomaan aikaamme.

 

Tarinan kiinteyttää koko suuren näyttelijäkunnan yhteisliikkeen koreografian toistuvat, jalkojen ja käsiäänin vahvasti tahditetut ajatuskuviot, joiden tempo ja todellisuus ovat häikäisevän ehyttä ja nautittavaa ilmaisua.

 

Liisa_Loponen%2C_Tapani_Kalliomaki.jpg

 

Teatteri-ilmaisun fyysisyys, kehovaltainen eläytyminen tuntuu edelleen tulkinnan perusjännitteeltä, mielikuvituksellisen äärettömältä sävyissään ja olomuodoissaan.

Sen suuruus on siinä, ettei yksikään elävä olento, näyttelijä, jää elottomaksi missään kohtauksessa, sekunniksikaan. Katsojan seuratessa koko suurta hehtaarista näyttämökuvaa minne tahansa - eturamppiin tai näyttämön takaseinän pimentoon - joka puolella, lähellä rampissa, kaukana taustalla tapahtuu ja elää ihminen ajatuksineen. Kaukaa katsoenkin pieni liike, päänkääntö, käden tai jalan siirto tehdään tarkan harkitusti ja se piirtyy pieneksi yksityiskohdaksi taiteellisessa elävässä näyttämöfreskossa meidän nähdä, havaita ja elää mukana.

 

Teatterityö suuressa yhteispaneutumisessaan, näyttelijäilmaisun laventuessa ja kypsyessä, on tässä produktiossa saanut sille kuuluvan sisäisen hengen, paljon puhutun ammattitaidon ja ilmaisuun uuden verenkierron ikään kuin kokonaistulos ei enää olisikaan yksityisten roolien summa, vaan moneen taipuva, ideoiva, ajatteleva, tulkitseva uusi teatterielementti.

 

Liisa_Loponen.jpg

Koskelan Elina

 

Liisa Loposen Koskelan Elinasta puhkeaa nyt monien kärsimysvuosien jälkeen dramaturgian synkkäpilviseen kokonaisuuteen inhimillistä valoa ja elämänuskon sädehtivyyttä perhekeskeisyydellä, ihanteellisuususkolla ja lapsirakkaudella..

Tapani Kalliomäki Akseli Koskelana luo näytelmän komean, ehjän moneen ulottuvan, velvollisuudentuntoisen, aatteelleen uskollisen työläiskansan suvun päämieshahmon, jonka eläytyvästä roolityös latautuu katsomoon suurten draamojen järisyttävää ehdottomuutta ja väkevyyttä. Lumikki Väinämön Alma on toimivassa realismissaan elävä suomalaismatriarkka uskottava, hellä ja ihailtava kaikessa selviytyjä. Jussi Koskelana Aki Raiskio rakentaa yhden näytelmän merkittävimmistä rooliluomuksista, työnteon, suomalaisen jääräpäisyyden, oikeudenmukaisuuden ja ahkeruuden niin täydelliseksi tulkintakokonaisuudeksi, että hänen Jussinsa kuollessa hautajaiset yltää teatterikokemuksena draamakirjallisuuden harvinaisten, hienojen ohjausten ja kohtausten toteutuksen huippuihin kauneudessa ja sanattomassa vaikuttavuudessa. Mikko Pörhölän humanismi tiivistyy Adolf Halmeessa tajuttavaksi, myötäelettäväksi ja niin persoonalliseksi luomukseksi, että sielunpiiloissamme uinuneet sympatiamme syttyvät valloilleen. Laura Huhtamaa antaa Ellen Salpakarille ehyen tulkintakaaren, jossa periaatteet ja kokonaishahmotus osuvat taitavasti toisiinsa ja roolityö puhuttelee ehdottomilla äärioikeisto-periaatteillaan. Vähäisten pilvettömien ihmishetkien viettien ja nuoruuden ensikokemusten todellisuuden esitystuokioiden sarjaan luen Ritva Sorvalin Eliaksen riemastuttavan maittavassa kyläjuoppohahmossaan, joka ronskilla brutaaliudella luo samalla elämäntäyttymyksen lohdutonta arkipäivän ankeuden tragiikkaa.

Kaksoisroolissaan luutnantti Salpakarina Jarkko Lahti hahmottuu selkeän yksitasoisuuden äärimmäisenä militarismin ja fasismin edustajana ja toisessa roolihahmotelmassaan kommunistikansanedustaja Hellberginä ihmismielen fanaattisessa äärilaidassaan: huimassa suorituksessa ja ohjaajan roolituksessa näen sanoman ihmislajille tyypillisestä äärimmäisestä ajatusten myllerryksestä ihmisyksilössä.

 

Tapani_Kalliomaki%2C_Jarkko_Lahtib.jpg

Akseli Koskela ja Hellberg

 

Kolmetuntinen teos Mäensyrjäkansan kärsimystie naulitsi yleisön seuraamaan tulkintaa niin tiiviisti, että esityksen päätyttyä liikuttunut seitsemänsataapäinen katsomo nousi kyynelsilmin seisaalleen ja antoi raivokkaan kunnioittavat ja pitkät suosionosoitukset maamme uljaalle, aatteita, työtä ja tuskaa täydelle menneisyydelle ja sitä tulkinneelle unohtumattoman hienolle esitykselle.

 

https://www.lahdenkaupunginteatteri.fi/produktio/186/taalla_pohjantahden_alla_osa_2

 

 

Suomi 100  -juhlavuoden ohjelmistoon kuuluva Väinö Linnan romaanisarja, jo Kansalliseepokseksemme luokiteltuTäällä Pohjantähden alla nähdään Lahden kaupunginteatterissa kaksiosaisena näyttämötoteutuksena. Teoksen ensimmäisessä osassa keskitytään seuraamaan Suomen valtion itsenäistymisvaiheita 1880-luvulta vuoteen 1918. Ajanjaksoa kuvataan Jussi ja Alma Koskelan perheen sekä Pentinkulman kylän silmin. Kuu on torpparin aurinko. ensi-ilta oli 5.10.17.

https://lahenuutisia.vuodatus.net/lue/2017/10/kuu-on-torpparin-aurinko

 

Täällä Pohjantähden alla -teoksen 2. osassa seurataan itsenäisen Suomen alkutaivalta vuosien 1918 - 1951 välillä. Akseli Koskela selviää Hennalan vankileirin koettelemuksista ja palaa lopulta kotiin Koskelaan. Yhdessä Elinan kanssa hän pyrkii rakentamaan lapsillensa parempaa tulevaisuutta, mutta vanha katkeruus isäntien ja torpparien välillä nostaa päätään mm. Lapuan liikkeen vaikutuspiirin kasvaessa. Osa 2., Mäensyrjäkansan kärsimystie sai ensi-iltansa 15.11.17.

 

Lis%C3%A4liite.jpg

  • Kommentoi

    Kommentointi avautuu jokaisen artikkelin alla olevasta puhekuplakuviosta.
    Toivon runsaasti kommentteja vuodatuksiini. Kirjoittajan on liitettävä kommenttiin toimiva sähköpostiosoitteensa mahdollista yhteydenottoa varten (sähköpostiosoitetta ei julkaista). Näin taataan sananvapauslain 4. pykälän vastuukysymykset kommentin sisällöstä sekä kirjoittajan lähdesuoja.

    Toimituksen sähköposti: lahenuutisia[at]luukku.com