Pärnun Endla Teatterin lupaamassa romanttisessa draamakomediassa perheen perinteistä yhteisyyttä, äidin ja tyttären suhdetta, eletään joka puolella maailmaa. Äiti pitää tytärtään hallitsevassa käskyvallassaan murrosikään saakka ja tytär pyrkii kaikin keinoin pääsemään vapaaksi jatkuvasta huolenpidosta ja käskettävyydestä. Tyttärelle amerikkalaismaailmassa moraalisesti parhain vaihtoehto on avioliitto ja äidille se yllätyksellisyydessään on täysi shokki, tyttärelle kieltenopettajapuoliso taas on suuri vapautus. Äidin ja tyttären suhde rikkoutuu ja säilyy rosoisina draamahuippuina, osin asetelmallisina tunnekuohuina koko loppuelämän jatkuvana valtataisteluna. Komediaa näytelmään tuo naapurin ikääntynyt poikamies, jonka valloittava suorasukaisuus ja huumori avaa monta sulkeutunutta mutkaa äidin ahdistuneessa maailmassa, ennen kaikkea yksinhuoltajaäidin uuden tunteiden unelmoinnin ja elämän hetkellisen onnenriemun, rakkaussuhteen naapurimieheen.
Kun suomalainen nykyisin vierailee Eestissä, hän havaitsee sen länsimaisen amerikkalaisuuden jo ajaneen reippaasti ohi Suomenkin lännen ihannoinnissa. Länsimainen autokanta, jolla ajellaan tyylikkäästi pitkin Pärnun katuja, pukeutumisen hätkähdyttävä muodikkuus, asuntojen, hotellien ja katujen äärimmäinen siisteys, modernisuus ja hienokuntoisuus - kaikki ulospäin näkyvä todistaa maan asukkaiden uudenlaista elämän tavoitteiden rajoittamatonta päämäärää.
Siksi ymmärtää myös teatteriesityksen lavastuksen monet videolliset lainaukset alkuperäisen amerikkalaiselokuvan kuvastosta kymmenien vuosien takaa, aina avoauton hurjasta ajelusta meren aavalla rantahiekalla, tuulen temmatessa hiukset valtoimiksi ja rakastuneen naisen huuman komean miehen käsivarsilla. Sitä keinoromantiikkaa ohjaaja ja endlalaiset teatteritaiteilijat osaavat taidolla käyttää - myös musiikissa ollaan ajan tasalla lähes kymmenen vuoden tarkkuudella, puvustuksessa samoin.
Valitettavasti kehnon, jopa hyvänkin eestinkielentaitoisen katsojan elämys typistyy näyttelijöiden repliikkien kuulumattomuuteen: puhe on monilta osilta aivan liian nopeaa ja hiljaista edes 8-penkkiriviin kuultavaksi, monet sanat kuin mumisten lausuttuja, tunteella piilotettuja epämääräisyyksiä, ja niin koko tarinan ytimen mutkat ja juonteet jäävät arvailuiksi.
Esityksen runko muodostuu tunteiden karrikointeina, kuten äkkijyrkkyyksinä äidin ja tyttären välillä, tyttären ja hänen ensimmäisen puolisonsa suhteessa sekä tietenkin kelvollisissa, mietityissä näyttelijätöissä, jotka tavoittavat rooliluomuksina sopivasti erilaista inhimillisyyttä.
Kohtaukset äidin ( Carmen Mikiver ) ja tyttären ( Fatme Helge Leevald ) kesken luovat perinteisen äiti-tytär -suhteen selkeän kulmikkaaksi esille, mutta niiden psykologiset pohdinnat häipyvät katsomoon saakka kuulumattomiin varsinkin äidin nopean sisäisen mietiskelyn herkkyydessä.
Ennen kaikkea Andrus Vaarikin naapurimies-ilmestys on upea roolityö, jo pelkkä läsnäolo, hienoine tauotuksineen, hahmotteluineen suurenmoista näyttelijätaitoa, jopa monissa kohdin lähes realismia, ja saa ajatuksemme nauruhermot vapautuneiksi liikkeelle. Vaarikin ja Mikiveren liikekielellä, katsekontaktilla ja eläytymisellä toteutettu esityksen vanhojen romanssi on tiiviin jännitteellisenä loistavaa yhteisnäyttelemisen herkkua.
Koko teoksen kuitenkin pyhittää upea lavastus, jossa jo edellä kerrottu videokuvasto sekä keskeisesti näyttämöä hallitseva eritasoisten aitojen jatkuva liike teoksen draamallisuuden osuutena kuvaavat hienosti ihmisen persoonallisuutta pysyä aitauksissa tai ylittää niitä. Ne toimivat aivan haltioittavasti koko esityksen jäsentäen, katsojan mielikuvitusta avartaen - kieliummikollekin esityksen suurenmoisinta Endla Teatterin visuaalista herkkua!
Toisen näytöksen kohdalla tarinan draama löytää myös alkuperäistekstin voimalatauksen. Tyttären syöpä saa ohjaajan ja näyttelijätyö vaikuttavan tyylikkään, korrektin aidon jännitteen. Siinä sairasvuoteella tyttären uusi puolison lämmin suhde, tyttären tuskallinen tuleva ero lapsistaan sekä äidin suhde tyttäreensä on maulla ja tyylillä toteutettua amerikkalaista draamaa, jossa amerikkalainen nyyhky on lähes karsittu. Näytelmän loppu on viiltävä - miten lohduttomasti äiti kiitoksen tyttärelleen viimein pystyy itsekkyydessään antamaan - lausuu sen tyttärelleen ääneen vasta tämän kuolinhetken jälkeen.
Endla Teatterilla on hallussaan taitavat näyttelijät, teatterin magia ja sanoman kiinnostavuus - onko sittenkin tekniikka jäänyt jälkeen, unohtunut huoltaa se perinteisen näyttämöpuheen osalta - tai aprikoin, miten sen saisi vielä palautettua takaisin katsojan kuultavaksi?
HELLUSE KEELES
Romantiline draama
Autor Dan Gordon
Tõlkija Anne-ly Sova
Lavastaja Kaili Viidas
Kunstnik Arthur Arula
Valguskunstnik Ivar Piterskihh
Muusikaline kujundaja Feliks Kütt
Videokunstnikud Argo Valdmaa, Antti Aalmaa
Osades Carmen Mikiver, Fatme Helge Leevald, Andrus Vaarik, Priit Loog, Ireen Kennik, Sten Karpov
Arvio kirjoitettu näytelmän 20.5.2023 klo 19.00 -esityksestä.
Esityskuvat Endla Teatterin flickr.
Kommentit
Tämän blogin kommentit tarkistetaan ennen julkaisua.