Tuntematon%20sotilas3.jpg

Pääosissa: Eero Aho, Johannes Holopainen, Jussi Vatanen, Aku Hirviniemi, Samuli Vauramo, Hannes Suominen, Juho Milonoff, Matti Ristinen, Paula Vesala, Arttu Kapulainen, Joonas Saartamo, Andrei Alén, Marketta Tikkanen, Pirkka-Pekka Petelius, Diana Pozharskaya

Väinö Linnan olen saanut tavata henkilökohtaisesti hänen kotonaan lähes tunninmittaisessa miltei kahdenkeskisessä keskustelutuokiossa. Hänen teoksensa Tuntematon sotilas on ollut esitysrepertuaarissani kahdella kohtauksella: sotilaiden purnauskohtauksena vääpeli Sinkkosen ilmestyessä komppaniaan ensi kertaa sekä Lehdon kuoleman koko kuvauksena.

Edwin Laineen kirjaa myötäilevän mustavalkoisen elokuvan lienen nähnyt muiden suomalaisten kanssa jo vähintään kymmenesti, Rauni Molmbergin sodan kiroa alleviivaavan realistisen elokuvan kerran ja Kristian Smedsin Kansallisteatterille ohjaaman hurjan, sotaa ilkkuvan teatteriversion kerran.

 

 

Suhteellisen laiskana elokuvateattereiden asiakkaana kuitenkin taustani kirjailija-humanisti Linnasta on siis lähes asiantunteva. Uuden Tuntemattoman sotilaan astuessa elokuvakankaalle olen vähintään odottava ja toiveikas: mitä tänä päivänä tästä poikkeuksellisesta lähes kaikkien suomalaisten lukemasta teoksesta meille ymmärretään näyttää opiksemme ja ajatustemme käynnistämiseksi.

 

Aku Louhimiehen elokuva Väinö Linnan Tuntemattomasta sotilaasta on filmiteknisesti moitteettoman ammattitaitoinen elokuva. Sen värikuvat, kuvakulmat, kuva-asetelmat, äänet ja äänitys, musiikki,  joukkokohtaukset ovat maailmanluokan ykköstasoa.

 

Itse elokuvassa Linnan teoksen keskeisin, sotilaitten sisältä sodan mielettömyydessä avautuvat ihmisluonteet, niiden sodan sysimustista varjoista orastava humanismi loistaa poissaolollaan. Louhimies täyttää koko laajan elokuvakankaan jatkuvilla tykistökeskityksillä, niin että pienen elokuvateatterin seinät tärisevät, kun tykit, konekiväärit ja tankit jauhavat koko filmin keston, kolme tuntia. Tekniikka toimii, ääniefektit täyttävät korvat kipeiksi, silmiemme kuvissa maa, metsät murskaantuvat, ihmiset kuolevat ja verikin lentää. Puolituntia moista olisi riittänyt asialle, uskomme vähemmälläkin - ne ovat uutisten tätä päivää jatkuvasti - turtumukseemme asti.

Väinö Linnan ajatusten klassiset, sisäiset tunnot, ihmisen haudotut ja koko ajan hautuvat omat ajatukset, usko ja epäusko sekä inhimillisyys ovat tiessään. Tarjolla onkin länsimaisen sotakoneiston esittely - filmi, joka soveltuu hyvin vaikkapa asevalmistusmaan mainosfilmiksi. Ymmärrän, että elokuva on tähdätty todisteeksi aikuisikään juuri ponnistelevien teinien ja lukiolaisten ikäpolvelle sodan mielettömyydestä, koneiden ja aseiden ylivoimaisesta vallasta ja tuhosta. Uusversiona suomalaisesta menneisyydestä elokuva tässä mielessä on paikallaan.

 

Linnan teos kuvaa suomalaisen konekiväärikomppanian vaiheita jatkosodassa vuodesta 1941 vuoteen 1944, sen joukkueen taisteluita ja kuolemaa. Filmin oikeutuksen koen myös sen takia jälkiterapeuttisina muistoina yli 85-vuotiaille suomalaisille, etenkin rintamasotilaille, sinetöimään heidän kunnioitettavan velvollisuutensa ja uhrautumisensa ylivoimaa vastaan - Suomen itsenäisyyden puolesta.

 

Rokka%20ja%20Koskela%202.jpg

Rokka ja Koskela

 

Ohjaajan valinnat suomalaisten tuntemiin Linnan tarkoin kuvaamien hahmojen päätehtäviin ovat sentään kohdallaan.

 

Jopa Pirkka-Pekka Peteliuksen tiukkailmeisen isällinen kapteeni Kaarna toteutui komeana elokuvan alun joukkokohtauksena ja pienenä, syvällisenä roolityön kokonaisuutena Linnan alkuperäisteoksen sisällön sotakriittiselle tendenssille.

Ylinnä koko elokuvaa kannattaa nyt Jussi Vatasen näyttelemä alikersantti Koskela. Hänen pienestäkin ilmeestään, katseestaan, vähäisistä repliikeistään kumpuaa suomalaissotilaan velvollisuus, ryhdikkyys, toivottomuus ja keskeisenä sodan järjettömyyden tunne. Vatasen näyttelijätyö ei tarvitse näyttelijätyön perinteisiä kriteeriylistyksiä, se riipaisee ja värittää sisäisellä, äänettömällä läsnäololla koko elokuvan sanoman ytimessä.

 

Eniten Louhimiehen versiossa on jätetty repliikkejä ja näkökulmia, henkilökohtaista sotaa kirjan Rokalle, Eero Aholle. Aho on ollut jo kymmenkunta vuotta oma näyttelijäihanteeni teatterin lavojen erilaisissa esityksissä. Tuntemattoman sotilaan Rokkanakaan hän ei petä paneutumisellaan ja sisäisellä tehtävään antautumisellaan, karjalaismurteisena pientilallisena Aho välittää hahmonsa mutkattomuuden ja omaperäisyyden sydämeenkäyvän nautinnollisesti. Ohjaaja on yllätykseksemme lähes pilannut Ahon kokonaissuorituksen: Ahon Rokka suuttuessaan karjuu nyt silmittömästi pariinkin otteeseen. Näin huutamalla putoaa täysin ulkokohtaiseksi näyttelijäreaktioksi Rokan uskottavuus upseerien päsmäykseen ja turhan kuriprotokollan vastalauseena. Kuoleman ja elämän sodan raadollisuuden maailmassa rokkamainen mielenmaltti ja pirullinen satiiriko Rokalta olisi milloinkaan pettänyt? Pari Rokan hätäistä käyntiä kotitilallaan tuntuvat nekin ohjaajan ratkaisuina kovin teennäisiltä, ympätyiltä ajankuvilta, vaikka nuo pikavälähdykset rakentuvat hellätunnelmaisen kotilämpimiksi lapsinäyttelijöiden oivin roolisuorituksin.

 

 

Sodan sisäiset ihmisten tunnot jäivät elokuvassa Linnan tekstistä kovin kauas, saati tähän päivään yltämättä. Elokuvaan lisätty seksikin Petroskoissa nähtynä pienenee sadasosiin Linnan miesten asiasta kertomasta elävästä ja elähdyttävästä mielikuvituksellisuudesta.

 

Pelkän sotamelskeen, elämän ja kuoleman läsnäolo ja veren todellisuus saattoi tosin tuntua vaikuttavalta Rokan kantaessa haavoittunutta Suen Tassua joen yli, lantiota myöten kylmässä vedessä, luotien viuhuessa. Se on yksi elokuvan harvoista, suurista hetkistä, puhutteleva, kokemisen arvoinen.

 

Tuntematon sotilas sai maailmanensi-iltansa 12. lokakuuta 2017 .

Lis%C3%A4liite.jpg