Repe Helismaa, Esa Pakarinen, Masa Niemi, Tapsa Rautavaara 

Suomen kesän kulttuurihuviperinteisiin kuuluu auringonpaiste ja kesätapahtumien antama mielihyvä, sen houkuttama kanssayleisön turvallinen yhteiskokemuksellinen tunnelmallisuus, ylinnä kaikista yhteinen vapauttava, pidättelemätön hymy ja naurukin. Pesäkallion tämän kesän teatterianti on onnistunut antamaan meille sen kaiken ylenpalttisesti - kevyen musiikin, menneen ajan yksinkertaisen elämänmuodon ja Reino Helismaan elämästä kertovan musiikillisen herkun - ilmaisultaan miltei tivolillisen hauskuuden muodossa. Pesäkallion teatterissa esitys vedetään komealla ja kivalla yhteisnäyttelemisellä esittäjiensä voimavaroin ja lahjakkuuksin mielenkiintoisen hallituksi, kevyeksi, ainutlaatuiseksi, kaikkea keinotekoista eläytymistä tai tyypittelyä karttaen. Esityksen alkupuoli on kuin ilotteleva kevyt, vilvoittava, vitsikäs ja huvittava kesäpäivä, jota meidän on ihanaa katsomossa seurata ja maistella mielenkiintoista, harvinaista tarinaa sekä tulla helposti sinuiksi Yrjö Juhani Renvallin kirjoittamasta Repe Helismaan elämänkulun sisällöstä.

Viihteen korkeatasoisuuden takaa ohjaajan oivaltava näyttelijätyön kursailematon heittäytyminen ja näyttelijäryhmän yhteensopiva sävy, perustana persoonalliset, liioittelemattomat, vekkulitkin roolityöt. Näytelmän keskushenkilöt, tunnetut 1950-luvun kansanviihdyttäjät on tässä tulkinnassa toteutettu tuoreesti, alkuperäishahmoa matkimatta - siinä yksi taso esityksen rikastavasta mielenkiintoisuudesta. Oikeastaan kokonaisuus - kuorrutettuna ja mehustettuna taitavasti musisoivan orkesterin ja jokaisen esiintyjän luontevin, varmoin musikaalisin yhteisin laulunumeroin ja solistisin laulelmaherkuin - on suomalainen laulunäytelmä täydellisimmillään.

 

Esityksen loppupuoli kääntää katseen näiden kansantaiteilijoiden ystävyyteen, työn uuvuttavuuteen, pitkällisen matkustelevan kansanhuvittamistyön moraalisuuteen, kumppaneiden toisiinsa kyllästymisen kitkaisuuteen. Esityksen jälkiosa on kuin inventaario työporukan vuosikymmenien yhteistyöstä, myötä- ja vastamäistä, mutta ennen kaikkea lujasta, luotettavasta kaveruudesta. On esityksessä toden niteeksi myös monta kestävää elämän säiettä matkustavien kansanhuvittajien kotielämästä ja todellisista toiveista, elämäntarkoituksettomuudestakin.

Ei näytelmän loppuosakaan synkkä ole, sillä siinä ei liioitella, ei keinotekoisesti tunnelmoida, ei falskisti äänivärähdellä eikä tarinaa patetisoida. Jälkiosan kiinnittää teoksessa viisaasti eheäksi Repen runoilijanfilosofia, jota laulut sopivasti tarinoinnin väleissä antavat meille ajateltavaksi. Jälkiosa esityksestä on kaunis, joutsenlauluisen hieno ja sopivan liikuttava meidän nauttia ja sympatisoida Repeä ja suomalaista iskelmää.

 

Repen osassa Kalle Sulalampi tekee eheän, luovan, menneen hyvän ajan ihmisen viihdetaiteilijakuvan koruttomasti. Sulalampi antaaa sydämen sykkeensä ajatuksillaan, kätkee luomistuskansa sopivalla ulkoisella resuisuudella, vakuuttaa kaveruuden rehellisyydellään, luo empatiansa vähäisillä, leikkisillä lapsikohtaamisillaan ja kotiviipymisillään. Häneen uskomme, hänen sisäisiin kärsimyksiinsä osallistumme ja hänen ajatuksiinsa ja riimittelyynsä taas kerran ihastumme juuri Sulalammin herkän, jäljentämättömän näyttelijätyön ja taitavan, eläytyvän laulutaidon mukana.

 

Ilmari Myllysen hahmottelu Pakarisen Esasta on taitavasti hahmoon liittyvät murteet ja kliseet karttanut. Myllysen  aidosti musikaalisessa viihdyttäjähahmossa kilpistyy koko teoksen viihdemusiikin aitous ja taitavuus ja hänen näyttelemisensä tuntuu poikkeuksellisen taitavalta replikoinnissaan, tauottelussaan, koko olemuksesssaan. Myllysen laulut ja haitari luovat esitykseen sen oman hallitsevan sävyvärin ja musiikkiviihteen lisäksi yhteisilmaisuun vahvaa musiikin kiehtovaa ammattitaitoa. Markus Waara Masa Niemenä näyttelee sarjakuvaan verrattavan hahmonsa varsin taitavasti - hänessä on liikkeen ja sanankäytön tekstikuplamaista koomista vikkelyyttä huvittamiseen saakka. Waaran roolihahmotus Helismaan lapsena antaa luontevan ja varsin nautittavan lapsikuvan esityksen rooligalleriaan. Stefan Andersén luo Tapsa Rautavaarasta sopivan, reissaajajoukosta eristäytyneen, ajan kuuluisimman viihdetaiteilijahahmonsa varmasti ja vakuuttavasti. Hänen laulunsa on komeaa ja sitä olisin tietenkin halunnut kuulla enemmänkin. Harvinaisen kaunissävyisellä, nautittavalla laulutenholla Julia Karppinen lämmittää sydämiimme saakka kuuntelemaan laulamisen ihanaa, ihmismieltä muuttavaa voimaa kahdella ihastuttavalla soolonumerollaan. Helismaan vaimona, Lempinä, Karppinen tekee hillitysti, tarkasti ja sensuellisti yhden koko esityksen nautittavimmista persoonaluomuksista - herkän vaatimattomasti ja tekstille antautuvasti.

Astrid Blomqvistin sädehtivän lämmin Päivänsäde, Salla Iiran sarjakuvallisen vauhdikas Justiina ja Jarmo Lehtisen patrioottista käskyvaltaa edustava maisteri Särkkä tuovat tulkintaan tarpeellista tempperamenttivärikkyyttä. Tietenkin Einari Toiviainen, Aapo Ravantti, Joonas Mäyrä, Astrid Blomqvist ja Stefan Andersén luovat Ilmari Myllysen kanssa aidon, kunnon lavaorkesterin upean soundin ja taitavan säestyskulissin koko esitykseen.

Omana valintanani iskelmän näytelmällisistä kohtaustoteutuksista perinteinen sketsi-tivolinen Atele ja Herpertti sekä koko ensemblen Etana asialla tuntuivat maukkaan kypsiltä kokonaisuuksilta, varman, kunnon entisen ajan huumorin kukkasilta. Laulutimantteina taas Peltoniemen Hintriikan surumarssi sekä  Kulkuri ja joutsen kimaltelevat vieläkin kesäpäivän yhtäaikaa puhuttelevina, ihanina, raikkaina musiikin ja runon koruina sielujemme elämänsykkeen pulssia nostaen.