MIkkeelinteatteri2.jpg

Suomi on numeerisesti teatteritaiteen luvattu maa: pelkästään Työväen Näyttämöiden liittoon kuuluu jäseninä yli 200 teatteria ja kymmeniätuhansia teatterintekijöitä. Työväen Näyttämöpäivät Mikkelissä taas on vuotuinen suomalaisen uusiutuvan teatteripolven ja näytelmänteon kattavin ja monipuolisin suomalaiskatselmus. Näyttämöpäivien katsomot äärimmilleen kansoittava teatteriyleisö on jo kolmipäiväiseen katselmukseen rientäessään valinnanvaikeuksissa: jos - niinkuin yleensä tavalliselle katsojalle käy - ehtii kokea vain yhden esityksen, sen on oltava laatuisaa ja elämyksellistä teatteria.

Tämänvuotiseen katselmukseen kelpuutetut viisitoista esitystä valinnut kaksikko Atro Kahiluoto ja Salla Taskinen kirjoittaa runsain kaupallisin mainoksin varustetussa päivien ohjelmaesitteessä: ”Olemme pyrkineet valitsemaan ohjelmiston, joka on paitsi tasoltaan kova myös harrastajakentän näköinen.” Tältä osin katselmuksen sisällön valinta tosin tuntui kuuden näkemäni esityksen perusteella kyseenalaiselta: kovatasoisuuden mittaajat olivat päästäneet kovin leveänharvasta veräjästä melkoisen alkeellisen esityksen valtakunnalliseen katselmukseen.


Paperihattuja

Jos ohjelmaan on viidestäkymmenestä ympäri Suomen niemen tarjotusta esityksestä seuloutunut nähtäväksemme niin alkeellisesti kyhätty käsikirjoitus, osaavaa ohjaajaa vailla oleva jäsentymättömän epädramaattinen esityskokonaisuuden ilmiasu ja alakoulumaisen kohtauspitkittynyt, uuvuttava tarinakooste kuin mitä Veikko Lavin elämän jutuista Haminan Teatteriyhdistys oli saanut aikaan, voidaan puhua jo valitsijoiden täydellisestä epäonnistumisesta kovan tason määrittelyssä.

Sinänsä mainio idea kertoa oman kaupungin suuren iskelmäpojan elämäntarina on arvokas, sen tekijät ilmeisen vilpittömiä paikkakuntansa kulttuurimenneisyyden ymmärtäviä ja melko osaavia näyttelijöitä. Tekijäryhmä oli kasannnut esitykseen niin paljon materiaalia, että itse asia - Veikko Lavi - unohtui usein täysin. Kun esitykseen oli sullottu kaikkea mahdollista: ylipitkä esittelyprologi, teatterikikkaa, jos jonkintyylistä näytelmällistä skenografiaa ja valaistusta sekä vaatimattomasti tulkittua tanssitaidetta mittavasti, muotoutui esitys pitkästyttäväksi ja päämäärättömäksi. Näin tyhjänpäiväinen lopputulos ei liioin voi olla valitsijoiden lupaamaa suomalaisen teatteriharrastajakentän näköistä teatteria.                

Ovatko valitsijat tahtoneetkin valinnallaan itsekkäästi osoittaa: harrastajat ovat harrastelijoita ja me valitsija-ammattilaiset taas ammattilaisia.

Paperihattujen tekijöiden pitäisi kanssamme oppiaksemme saada laajaa katsojakokemusta teatterin todellisesta olemuksesta - näin jalostua ja päästä eroon omista nurkkakuntaisista pinttymyksistään ja teatterikäsityksistään: Työväen Näyttämöpäivien muu ohjelmisto antoi siihen onneksi  mainiot mahdollisuudet.

http://www.haminanteatteri.fi/haminan-teatteri/naytelmaarkisto/paperihattuja


Minun isäni sydän   

                  

Jo Lahdessa näkemäni Esa-Matti Smolanderin Timo K. Mukan elämästä syvällisesti mietitty tekstikooste, sen väkevästi ja voimakkaasti eläytyvä näyttelijätyö, taitava ohjaus ovat  vakuuttavasti  tämänvuotisten näyttämöpäivien luvattua kovaa taiteellista tasoa. Smoladerin keskittynyt, sisältönsä mukaan hengittävä, yleisönsä maagisesti ottava kokonaisuus on yksi näytäntövuoden huimatasoisimpia ja omintakeisimpien teatteritöiden ainutlaatuisia saavutuksia maassamme.

http://teatterivanhajuko.fi/about/minun-isa%CC%88ni-syda%CC%88n_nettikuva/


Hyvät herrat, juokaa etikkaa

Jyväskylän Ylioppilasteatterin komiikkaa taitavasti tarjoileva, hallittu, täsmällisiksi ja toimiviksi kohtauksiksi hiottu, musiikillisella ilmaisulla hallitussti toteutettu sekä tyylillä ja laadukkaalla näyttelijätyöllä rakennettu kokonaisuus oli absurdin teatterin hienostuneen tyylikäs, harvinainen luomus. Daniil Harmsin tekstin mustakomediallinen arvoituksellisuus - hauskuus ja traagisuus - ylsivät jyväskyläläistulkinnassa katsojaa elähdyttäviksi elämys- ja ahaakimpuiksi, joita harvoin teatterissa saa kokea.

Venäläinen runouden kaavamaisuuden ja sosialistisen realismin julkinen vastustaja, valtiojärjestelmän hunsvotti, lopulta Stalinin nälkääntappama taiteilijamarttyyri tekee nyt nähdyn kaltaisella teatterimuotoisella puheenvuorollaan tänäänkin hyvää aikamme kalkkeutuneelle ja ismitetylle taiteelle: se uudistaa, se luo uusia mielikuvitusmaailmoita elämäämme avartamaan ja luovuutemme salvat avaamaan. Virolaisohjaaja Kalev Kudun kautta miiminen ilmaisu muotoutui teroitetun veitsen tarkaksi, hallituksi ja kypsäksi, mukaansatempaavaksi kokonaistyöksi.

http://jyt.fi/


Samurain rakkaus

Virkistävän kaunista, harmonisen tyylikästä, aniharvoin Suomessa toteutettua tai jäljennettyä monisatavuotista kabuki-japanilaisteatteriperinnettä en ole ennen nähnyt. Japanilaisperinteeseen pohjautuva kokonaisuus, sen äärimmäisen tarkasti jäsennetty dramatiikka ja eksotiikka hurmaavat vaikuttavuudellaan. Jouni Lompolon tuoreehkon tekstin postuumi kantaesitys Tampereen ylioppilasteatterin luomana ja säveltämänä kabuki-draamana toteuttaa suomalaisittainkin ymmärrettävää, korunomaisen kaunista, liikekieleltään tarkoin punnittua teatteriestetiikkaa: ylhäisöneidon ja samurain rakkaus yltävät siinä elämän ja kuoleman rajan yli. Samurain elämää ja käyttäytymistä säätelee ritariperinteen mukainen itsensä unohtaminen, ja hänen monet taitonsa ja kaikki toimensa perustuvat isäntänsä puolustamiseen.

Eetu Känkäsen tulkitsema nuori samurai ja hänen Kanda-ystävänsä Antti Kervinen vakuuttavat toverillisella ehdottomuudellaan, jossa valmius kuolemaan rakkauden puolesta on runollisen puhdasta ja seestynyttä.

Koko ensemble pääosien säätyläisnaisesta (Meri-Maija Näykki) ja seuraneidistä (Taru Huokkola) alkaen luo kihelmöivän instrumentinomaisen tarkkaa, merkkikielistä kabuki-draamaa, valottaa meille  buddhalaisuuden perinteitä ja uskomuksia kuoleman ja elämän rajattomuudesta.  Petra Poutanen-Hurmeen synnyttämä musiikillinen äänimaailma kanteleineen, jouhikkoineen, guzheng-soittimineen luo esitykselle äärimmäisen kauniin äänikulissin ja toiminnan rytmin, jota äänimanipulaattorin ja kitaran äänin täydentää herkkyydellä Markus Tapio.

Disa Kamulan asiantunteva, liikekieleltään eksoottisen uusimerkityksellinen ja tarinankuljetukseltaan tyylikäs ohjaus antaa meille uudenlaista kansainvälistä, harvinaista teatterinautintoa.

http://www.tehdasry.fi/home/ai1ec_event/samurain-rakkaus/?instance_id=


Täyspuuvillakuosi


  Valokuva Liina-Maija Paavilainen

Kokkolalaisen Murto-teatteriryhmän esittämä suomalaista historiankirjoitusta ja sen urhollisuusmyyttien purkamista luotaava Okko Leon Lotta Svärd  -näytelmä on tekstinä suomalaisdramaturgian korkeinta, sytyttävintä nykynäkökulmaa ja toteutuu kaikkien suomalaissukupolvien näkemisen ja kokemisen arvoiseksi, raikkaaksi, vimmatun energiseksi, syvällisesti ajatteluttavaksi, itkumme ja naurumme herkistäväksi, komeasti ohjattuna ja esitettynä teatteriesityksenä.

Teatterielementtien rikkaus, esittäjien luoma imuunsa vetävä musiikki lauluineen ja yhteisnäyttelemisen valloittava tehokkuus sekä kokonaismenon sisäistetty energisyys tuntuivat harvoinkoetun aidolta, loistokkaalta tulkinnalta. Tekstin uusnäkökulma avaa tähän päivään analysoivan, kriittisen näkökulman sodan kohtaaman kansakunnan itsestäänselvyyksiin, niiden ikonisen pyhiin ja koskemattomiin järjestelmiin: suomalainen rintamalotta saa esityksen tiimeltävässä sanomassa uljaan, uhrautuvan, nuoruudenpaloisen, mutta raadollisen ja inhimillisen oikeutuksen.

Ohjaaja Liina-Maija Paavilainen sinetöi ryhmineen oivaltavan ohjauksensa asemoimalla esityksen perinteistä esirippuluukkua kaihtaen suoraan yleisön keskellä tapahtuvaksi,  miltei käsinkosketeltavaksi, inhimilliseksi draamaluomukseksi. Esityskokonaisuus on henkeäsalpaavan tiivis ja jännittävä - yhtä aikaa tarkoituksellisesti vallattoman revittelevä ja hauska. Näin se kuljettaa meitä vaivatta läpi isoäitiemme aikain aina tähän päivään, sodan oikeutusta, sen yksilöuhrauksia kritikoiden ja aikakausien inhimillisiä aistituntemuksia tuulettaen.

Olen teatteriesityksistä puhuttaessa aina pitänyt jakoa ammatti- ja harrastajaesityksiin tarpeettomana luokitteluna. Näkemistäni näyttämöpäivien esityksistä Täyspuuvillakuosi on korkealla taiteellisella tasolla, räiskyvää teatterikarnevaalista ja samalla vakavasisältöistä, uinuneet tuntemuksemme herättävää suomalaisteatteritaiteen ydintä.

http://tayspuuvillakuosi.blogspot.fi/


Päivien ohjelmistoon kuuluneet  William Mastrosimonen Bang Bang yoy're dead, kouluammuskelusta kertovan näytelmän, ja Raija-Sinikka Rantalan Optimistin olin nähnyt Lahdessa näytelmien hienoina, puhuttelevina kantaesitystulkintoina, Kannaksen lukion ja Teatteri Vanha Jukon esityksinä. Kuhmon Nykytanssin Maija Palsion Kohtaa minut olisi kuulunut vielä valintoihini.


Näyttämöpäivien 37. vuosikerta  

Työväen Näyttämöpäivät pidettiin ensimmäisen kerran vuonna 1976 Lahdessa. Vaatimattomalla budjetilla toteutetun tapahtuman järjesti lahtelainen Nostoväkinäyttämö vapaaehtoistyönä, sain olla tapahtuman ainoa jonkinlainen palautekriitikko. Vuosittain järjestettävä, valtakunnallisesti avoin teatterifestivaali siirtyi jo seuraavana vuonna Mikkeliin.     

Vuoden 2013  raatiin kuuluivat näyttelijä Niina Nurminen ja kirjailija Juha Jokela, teatterityön professori Yrjö Juhani Renvall ja teatterinjohtaja Kirsi-Kaisa Sinisalo sekä teatteritoimittaja Kirsikka Moring ja ohjaaja Mikko Roiha.

http://tnp.fi/

Työväen Näyttämöpäivät Mikkelissä 25.-27.1.2013