Ei kertonut katuvansa -näytelmän esittäjät  Jari-Pekka Rautiainen, Liisa Peltonen, Ulla Koivuranta, Mari Turunen, Tiina Winter, Mari Pöytälaakso

Lapin aavat suomaisemat kätkivät sotamme, välirauhamme ja jatkosotamme maailmansodan pohjoisimpien rintamien tapahtumien arjen ja todellisuuden sekä armottomuuden, joissa lopulta Hitlerin natsiarmeijan sotilaat täyttivät 200000 taistelijalla koko Lapin alueen, alkuperäisten asukkaiden jäädessä vähemmistöön 150000 kansalaisella.

Tuossa kahdensadantuhannen natsisotilaan Lappi-elämässä syntyi tietenkin luonnollisella tavalla romansseja, rakastumisia ja läheissuhteita saksalaismiesten ja lappilaisten naisten kesken, koska maassamme loputkin suomalaismiehistä oli komennettu sotimaan Neuvostoliittoa vastaan Isänmaan puolesta Karjalan kannakselle. Useat naiset uskalsivat lyöttäytyä saksalaisten ihailtuun maailmanvoiton luultuun kumppanuuteen, koska työtä ja elämää, ruokatarvikkeitakin saksalaisten mukana oli runsain mitoin tarjolla.

Kun viimein natsiarmeija sai Hitleriltä käskyn jättää koko pohjoinen pallonpuolisko, käskyssä tähdennettiin tekemään se poltetun maan taktiikalla. Saksalaiset häipyivät ja jättivät koko Lapin palamaan, talo talolta maan tasalle hiilikasoiksi polttaen.

 

 

On vuosi 1945 ja sota Lapissa on ohi. Viisi naista kävelee poltetun maan halki. Heidän ainoa päämääränsä on säilyä hengissä ja palata takaisin Suomeen, jonka he luulivat jättäneensä taakseen saksalaisten työtarjousten mukana natsiarmeijan leipiin siirtyessään. Koteihinsa käveleviä naisia yhdistää vain häpeä ja tieto vastassa olevasta vihasta. Ei kertonut katuvansa on kuvaus elämänjaksosta, josta ei julkisuudessa koskaan enää puhuttu. Nämä naiset työskentelivät Saksan natsiarmeijalle jatkosodan aikana ja saksalaisjoukkojen vetäytyessä Pohjois-Norjasta ne jättivät mm. nämä viisi naista, koska heidän palveluksiaan ei enää tarvittu.

Näihin puitteisiin on myös syntynyt osin tosikertomuksellinen Tommi Kinnusen romaani Ei kertonut katuvansa, josta kirjoitettu samanniminen näytelmä ensin Helsingin Kaupunginteatterin kantaesityksenä ja nyt Mikko Roihan dramatisoimana, sovittamana, ohjaamana ja lavastamana viiden nais- ja yhden miesnäyttelijän roolituksin kiertää ympäri Suomen ammattiteattereita. Dramatisoidussa näytelmässä nämä saksalaisten työllistämät suomalaisnaiset palaavat jalkaisin pitkän monisatakilometrisen taipaleensa Pohjois-Norjan kautta kohti Suomen Lappia - kotiseutunsa tuhon ja vallitsevan saksalaisvihan kohdatessa heistä jokaisen.

Mikko Roihan näytelmä toteutetaan yhteistyössä hänen perustamansa Berliinin Vapaan Teatterin, Kouvolan Teatterin, Turun Kaupunginteatterin, Lahden kaupunginteatterin, Tampereen Teatterin, Seinäjoen Kaupunginteatterin ja Hämeenlinnan Teatterin kanssa. Mukana olevista suomalaisista teattereista on jokaisesta yksi näyttelijä. Esityksen ensi-ilta oli Berliinissä 1.7.2023 ja tänä syksynä se nähdään vielä viidesti Lahden kaupunginteatterissa.**

 

Mikko Roihalla on taito rakentaa tiiviitä, vaikuttavia tunteita ja ihmiskohtaloita teatteriemme näyttämöille. Kiertävä, viiden naisen ja yhden miehen rooleiksi luotu näytelmä on komeaa teatteria, ahdistavaa tunteissaan, kunnioitettavaa joukkohengessään, tekstinsä miltei tukahdetussa elämänuskossa, kotimaanrakkaudessakin ja ennen kaikkea kansamme menneisyyden rohkeassa tilityksessä, suoran mutkatonta ja puhuttelevaa, ennustavaa ja lohduttoman aitoa katkeruudessaan ihmisen tulevaisuudelle, valtioiden valtapyrkimyksille, sodille ja niiden seurauksille. Harvoin on Lahden kaupunginteatterin Eero-näyttämön täysi katsomo pystynyt miltei hengittämättä, hiljaa itsekseen jokainen katsoja, kokemaan koko pitkähkön, kaksinäytöksisen näytelmän.

 

Ajan ja roihamaisen sielukkaan, rehellisen, inhimillisen teatterin henkeen lavasteitakaan ei ole juuri kuin nimeksi: näyttämön levyinen, matala, lähes väritön esitystaso taustana, muuttuen usein maisemiksi heijastein tai kääntyen katoiksi mataliin paluureissun tilapäisten, synkkien ja arveluttavien, piiloisten majoituskolojen tai kaiken varjelevan metsän taivaankanneksi, puisten polkujen kertoessa taivaltamisen loputtomuudesta. Valot, äänet, korokkeet ja lattiaritilät muuntuvat kätevästi ja taitavasti ymmärrettäviksi matkan puuduttaviksi pitkospuisiksi poluiksi, paluupaikoiksi, piiloutumiskoloiksikin.

 

Mari Turunen (Tampereen Teatteri) Irenenä, ryhmän päättäväisenä aivona, järkeilevänä joukon johtajana saa koko ryhmän luottamuksen retken ratkaisukohdissa. Ulla Koivuranta (Turun Kaupunginteatteri) Ailina näyttelee seurueen vanhimman ja vaivaisimman osuuden raastavana paluuseurueen jatkuvana riesana ja luo myös herkällä karakterisointitaidollaan vielä neljä muuta toimeliasta nais- ja mies -rooliluomusta – kaikki vastaanottavan Suomen henkilöstöä – tarinan tendenssiä niissä taitavasti eritellen ja kärjistäen näytellen. Tiina Winter (Kouvolan Teatteri) Katrin osassa, seurueen nuorimpana kokee raskaaksi tulemisen ja lopulta abortin mahdollisuuden molemmat kamppailut itsessään todellisina, Mari Pöytälaakso (Seinäjoen Kaupunginteatteri) tuntee Veerana olevansa samassa rintamassa Katrin kanssa hengissä selvinneenä saksalaisten heilana ja antaa sielunsa syvyyksistä oman asemansa alisteisuudesta kaikille miehittäjille tiettäväksi, kuten myös Liisa Peltonen (Hämeenlinnan Teatteri) näytellen Siirinsä lakonisesti itsensä reilun käytännöllisesti lutkaksi nimittäen. Jari-Pekka Rautiainen (Lahden kaupunginteatteri) näyttelee yksin viitisentoista eri hahmoa, pääosin kertomuksen miehiä (myös yhden naisen osan) taiten tulkiten, roolit maulla muotoillen harvinaisella silmänräpäyksellisellä nopeudella niihin kaikkiin uskottaviksi hahmoiksi muuntautuen.

Koko Mikko Roihan ohjaama näyttelijäjoukko vetää vereslihaisen avoimena, sielunsa tyhjentäen rooliluomuksensa vahvasti eläytyen, fuskaamatta, kukin omat hahmonsa ja henkilökohtaiset tunteensakin meille vakuuttavan avoimesti paljastaen. Näytelmän naisilla on kuitenkin harvinainen yhteisöllinen henki, sama sodanaikainen tausta, sama tulevaisuus odotettavana: Suomessa saksalaishuora-nimittely ja -asema koko lopun elämänsä.

 

Teos on kunniaa tekevä vielä harvoille juuri tässä sotien tuloksen arvaamattomuudessa, sotarintamilla ja sodan varjoissa syntyneille nykyisille yli 80-vuotiaille saksalaissotilaiden viettelemien suomalaisnaisten lasten elämänpolkujen muotoutumiselle. Tuona aikana syntyneitä saksalaisisien ja suomalaisnaisten yhteisiä lapsia on jatkuva elämänkestoinen häpeäntunne tai salailu ja syrjintä hallinnut. Onneksi monille onnekkaillle suomalaisyhteiskunta on oppivelvollisuuskoulutuksella, ammattikoulutuksin, työuran ja ammatin muodossa antanut aseman suomalaisen yhteiskunnan täysivaltaisena jäsenenä.

Ihan viimeisen vuosikymmenen aikana moni heistä on halunnut tulla julkisuuteen medioissa koko elämänsä kulun kertoen ja asemansa hyvän suomalaisyhteiskunnan toimivana onnellisena suomalaisena tilittäen. Tämä Ei kertonut katuvansa -näytelmä on yksi rajun rankka, mutta hieno lukkojen avaamisyritys menneisyytemme tärkeässä julkistamisessa.

 

 

OHJAUS, DRAMATISOINTI, VALOSUUNNITTELU JA LAVASTUKSEN SUUNNITTELU Mikko Roiha

VIDEO- JA ÄÄNISUUNNITTELU, VALOKUVAT JA GRAAFINEN SUUNNITTELU Moe Mustafa

PUKUSUUNNITTELU Taina Sivonen

Esitysarvio on kirjoitettu 11.11.23 klo 13.00 -esityksestä.

** Seuraavat esitykset

Lahden kaupunginteatterin Eero-näyttämöllä

22.11.klo 19.00

23.11. klo 19.00

2.12. klo 13.00

2.12. klo 19.00

7.12. klo 19.00

https://www.lahdenkaupunginteatteri.fi/tuotannot/ei-kertonut-katuvansa/