Kansallisteatterin peruskorjatun Pienen näyttämön avajaisesityksenä koettiin 9.11.2023 hienot oikein kunnon perinteiset sivistysaikojen ensi-iltamanööverit. Ennen saliin pääsyä, sen tutussa, seitsemänmetrin korkuisessa, tilavassa ja valoisassa, herkästi suurista seinistään kaikuvassa yläaulassa, teatterin pääjohtaja Mika Myllyaho piti pienen, mielialaa kohottavan viisaan tervehdyspuheen.
Myllyaho oli syystä riemuissaan suomalaisittain harvinaisesta ikivanhan, suojeltavan, perinteikkään teatteritilan uudisrakentamisesta ja sen entisen tunnelman säilyttämisestä rakennuksessa ja uusituissa tiloissa, suunnittelijoita, rakentajia ja lähes 70 miljoonaa maksaneen työn mahdollistaneita tahoja kokonaisosuuden onnistumisesta kiitellen. Pikarit täynnä kuplivaa koko ensi-iltayleisö kuunteli seisaallaan lyhyttä, valaisevaa tervetuliaispuhetta ja kun puhuja kehotti huutamaan kolminkertaisen eläköön-huudon juuri uusitun salin ja Kansallisteatterin uusien tilaratkaisujen kunniaksi, en kuunaan ollut kuullut - tutun, meluisan puheensorinan täyttävästä yläaulasta - nyt syntynyttä aidosti koko teatterikompleksiin ja lähiseudun puistoihin saakka kajahtanutta eläköötä näin voimallisesti toteutettuna. Tuon eläköön-huudon voima ja mahtavuus olisi riittänyt ensi-illan ainoaksi kokemukseksi mainiosti pelkästäänkin!
Ensivaikutelmanani astuessani Pienen näyttämön uudistettuun teatterisaliin tunnistin sen tuttuuden ja kotoisuuden entiseksi. Uutuuden kiilto ja puhtaus vahvistivat ensisilmäyksen kokemuksen täydeksi ihastukseksi. Oliko yleisön näkökulmasta mitään muuttunut?
”Peruskorjattu Pieni näyttämö edustaa tekniseltä infrastruktuuriltaan Suomen moderneinta teatteria. Äänijärjestelmä on immersiivinen. Näyttämöiden akustiikkaan on kiinnitetty erityistä huomiota, esimerkiksi ilmastoinnin aiheuttaman ja muista tiloista kuuluvan äänivuodon hiljaisuustaso vastaa hotellihuoneille asetettuja vaatimuksia. Esitysten taiteelliseen suunnitteluun avautuu teknisten ratkaisuiden mukana uusia luovia mahdollisuuksia.Teknisen näyttämöhenkilökunnan työturvallisuus on aiempaa parempi; esimerkiksi käsikäyttöisiä köysistöjä tai tikastyöskentelyä ei enää tarvita,” kirjoittivat salin suunnittelijat ja jatkoivat:
"Immersiivinen ääni on tekniikka, joka luo kuulijalle syvemmän, kolmiulotteisemman ja kattavamman äänikokemuksen. Toisin kuin perinteiset stereo- tai surround-äänijärjestelmät, immersiivinen ääni ottaa huomioon äänen korkeuden ja syvyyden, antaen kuulijalle tunteen olla tilassa ja tapahtumissa sisällä, uppoutua äänimaailmaan."
Pian havaitsin istuvani nuppineulan putoamisäänen kuulemisen herkässä, häiriöttömässä äänimaailmassa. Näyttämöpuhe yhdeksän näyttelijän teoksessa tuntui aluksi kuulijalle lepuuttavan selkeältä, kuuluvalta, luonnolliselta. Tosin jokaisella esittäjällä olikin harvinaisen kookas ja näkyvä kehoonsa kytketty mikrofonilaitteisto, jopa itse säädettävä sellainen.
Äänen taso tuntui pian niin korkealaatuiselta ja kontrolloivalta, että huolimattomampaan puheeseen tottuneet muutamat ammattinäyttelijät paljastuivat monilta suomalaiskielen äänteiltään, varsinkin diftongeiltaan epäselviksi tai ne hätäisesti lausuviksi. Toisaalta siis salin huippumoderni tekniikan immersiivisyys vaatiikin näyttämötaiteilijalta entistä enemmän äänen kouliintumista, kielen huoltamista tajusin jo ensimmäisten pitkien repliikkien osuuksissa. Salin äänen immersiivisyys ei korjaakaan esittäjän pikkuvirheitä, vaan korostaa näyttelijän puheaparaatin hyvää tasoa tai sen puutteita.
Ihastelin myös ilmanvaihtoa, joka viime vuosina oli tehdä unitemput minulle ja avecilleni: salin ilmanvaihto ja kuumien valonheittäjien lisäämä katsomon hapettomuus olivat jo kerran juuri tässä salissa nukahduttaneet meidät mielenkiintoista näytelmää seuratessamme tajuntamme ulkopuolelle. Nyt oli toisin - vaikka tekniikkaa ei näkynyt, niin arvaamattoman raikas ilma tuntui täydelliseltä ajatuksemmekin virkistämään.
Ensi-iltana esitettiin näytelmä Europeana – Johdatus Euroopan absurdiin vuosisataan. Minna Leinon ohjaama ja dramatisoima Pienen näyttämön juhlaesitys pohjautuu tsekkiläisen Patrik Ouředníkin teokseen Europeana, 20. vuosisadan lyhyt historia (Siltala, 2022).
Ouředníkin kiehtovan kirjan maailmanhistorian tulkinta on luettelomainen, kirjoittajan miltei omin vertailutermein ja määritelmin 1900-luvun dokumenttiluetteloa täynnä. Sen lukijalle suomaa makaaberia viihdettä ja kiinnostavuutta antaa valtava määrä tietoa tapahtumista, sivistysharppauksista, sodista, kansanmurhista ym. vailla minkäänlaista kronologiaa, ja tiukkaan ahdettua tekstiä vyöryy sikin sokin tuhansien dokumenttien sekamelskassa, aiheen kertaamisissa ja kirjoittajan vertailuissa. Esimerkkinä vaikkapa ruumiiden määrä ja niiden laskeminen maailmansodissa aseteltuna ruumiit maahan jonoon sekä sitten kilometreinä mitattuna ruumiiden määrät taistelijaosapuolilla onnistumisessa toisiinsa verraten - koko kirja on lisäksi yli 150 sivua täynnä suurenmoista verbaalista kirjoittajan ajatuksen hulluttelevaa kekseliäisyyttä. Ihminen luettuaan teoksen alkaa vähitellen kuitenkin ymmärtää koko vuosisadan olleen hullun vuosisadan, kauhuja, kokemuksia, ihmiselämän iloja ja suruja tulvillaan sisältäneen ajanjakson, ja teoksen laajasti jopa taidettakin maailmanlaajuisesti sivuava opus - mutta lukijalle mittaaamattomasti tunteita ja tuntemuksia sydänpoltteisen vahvasti täynnä.
Teatterissa kävijä odotti siis paljon tältä suomalaiselta teoksen uskaliaan rohkealta draamaluomukselta, sen Minna Leinon teatteriesityksen ainutkertaiselta teatteridraama-yritykseltä.
Todellisuudessa näimme vain vuorosanailevan, seisovan tai verkkaisesti kävelevän yhdeksän koko ajan puhuvan, yhdessä tai erikseen lausuvan näyttelijäkuoron kuin lukevan teosta yksityiskohdittain. Meidän, internet-sukupolven olisi pitänyt ymmärtää, että he olivat meidän sukupolveamme paljon edempänä esitystaiteiden kehityksessä ja jo kaukana antautumisista perinteisille luuloillemme, sympatioillemme ja antipatioillemme - niitä tulkitsemaan ja värittämään. Tosiasiassa he olivat 1930-50 -luvun kuorolausuntaesitysten tyypillisiä esittäjiä, sillä näytelmän muoto palasi takaisin 1900-vuosisadan puoliväliin. Tarkoituksellako? Muistellaksemmeko menneitä teatteriluomuksia, pientenkin seutujen ohjelmallisia tilaisuuksia, kotitekoisia ja paikkakuntakohtaisia kulttuuritilaisuuksia?
Sanalla sanoen koko esitys oli samaa, kollektiivimaista luettelon lukemista tunti ja kaksikymmentä minuuttia monotonisen kylmästi, eleettä. Yksi balladikin yhdessä, äänissä laulettiin, sekin eleittä.
Mikä tällaisesta maailmanhistoriaa kertovasta kirjasta, siitä tehdystä esityksestä sitten jäi puuttumaan. Sen todellisuus, ihmisen historian tuntemista jatkava muisti ja muistaminen näyttelijöiden tulkinnasta. Mitä oma muistimme vaatii muistaaksemme? Kokemuksia ja sielujemme syvyyksiin jääneitä, kokemuksiimme iskostuneita, kuulemiamme, oppimiamme asioita, edellisten sukupolvien meille kertomia ja niistä syntyneitä tunteittemme tuntemuksia - muuten muistimme ei toimi. Eikä toiminut Kansallisteatterin esityskään kuin yhdelle näyttelijälle kirjoitetun ja ohjatun, lyhyen osuuden verran. Marja Myllylän vanhempaa naista esittävän lukijan lyhyt sotamuistorepliikki sai saman tekstinsä luettavaksi kolmeen eri kertaan esityksen kuluessa. Tuntui, että juuri siinä tavassa, kertauksessa tämä puiseva, irvokas luetteloteksti syttyi muistin osalta, inhimillisessä kipeydessään iskeytymään meihin kuulijoihinkin ja sai ajatuksemme hetkeksi aidosti käynnistymään. Olisi toivonut näitä ja erilaisia tapoja esityksen avulla muistuttaa useammin meitä jokaista. Esitys oli kuin siisti paperi, joka tekstissään ei syty elämän olennaisesta kertomaan.
Useimmiten me katsojat ja kokijat odotamme ulkopuoleltamme, kuten teatterilta ja sen uudelta esitykseltä, nykyiseltä esittäjäpolvelta turhan paljon. Kun petymme tulokseen, analysoimme kaltaistemme lailla taiteellista ja sisällöllistä tulosta, sen epäonnistumisen perusteita tällä tavoin pettymyksiemme syyt helposti osoitellen ja toiveemme ajatustemme syvyyksiin haudaten. Nöyrrymme taas odottamaan ja tilaisuuden tullen uutta teatteriesitystä kokemaan, samoin positiivisin, turhin ja suurin odotuksin - me jästipäät!
Ihmisen, joka ensi kertaa menee teatteriin, voi käydä kehnommin Kansallisteatterin European-esityksen koettuaan. Hän ei enää koskaan uudelleen eksy teatteriin.
Patrik Ouředník
EUROPEANA
Rooleissa Kristiina Halttu, Aksa Korttila, Markku Maalismaa, Mitra Matouf, Marja Myllylä, Heikki Pitkänen, Antti Pääkkönen, Marja Salo, Pietu Wikström
Ohjaus ja dramatisointi Minna Leino Alkuperäisteoksen suomennos Eero Balk Dramaturgit Jukka-Pekka Pajunen ja Elli Salo Lavastus- ja valosuunnittelu Kalle Ropponen Pukusuunnittelu Sari Suominen Äänisuunnittelu Johanna Storm Laulujen sovitus ja harjoittaminen Mari Kätkä Naamioinnin suunnittelu Jari Kettunen Juhlaesityksen kuvat Mitro Härkönen
Kommentit
Tämän blogin kommentit tarkistetaan ennen julkaisua.