Eeva-Liisa Mannerista olen saanut nauttia jo oman esittävän taiteeni varhaisvaiheissa. Hänen Tämä matka -runokokoelmansa (1956) oli ja on yhä tärkeimpiä suomalaisrunojen moderneja, ensimmäisiä lausujana lukemiani runoluomuksia kotimme määrältään niukkaniteisessä kirjahyllyssä.

Eeva-Liisa Manner (1921-1995)

Lahen uutisia -vuodatuksessani olen kirjoitellut Eeva-Liisa Mannerista julkaisun hakusanan mukaan jo kolmessatoista eri artikkelissa. Eeva-Liisa Manner on ehtymätön klassikko, kääntäjänä ylivertainen suomen kielemme aina tuore, ajaton, sisältöä ja muotoa sekä ajankohtaisuutta tulvillaan olevaa ilmaisuvalmista tekstiä. Hän on maailman tilaa ja ihmisen osaa luomakunnassa ennustava surrealisti nyt ja tulevaisuudessa - vahvapoljentoinen tummia asioita puhuva vakuuttava kieli ja ikitodet ajatukset omatuntoamme särkevässä sydänherkkyydessä. Eeva-Liisa Mannerin sielun ja sydämen kultaamaa tekstiä olemme suomalaisten suurten teattereiden Hamleteissa monella vuosikymmenellä esitettynä tai hänen Poltettu Oranssi -näytelmäänsä samoin, molempia merkittävimpien suomalaisten teatteriohjaajien jopa työuriensa ensimmäisten ohjausten loistokkaina töinä, saati monen vahvan ei-ammatillisen teatterin Woytsekkien ja Mannerin kieltä ja ilmaisua joskus ainoana, - mutta yleensä silloin juuri esityksen keskeisimpänä elementtinä saaneet kokea - ja aina vilpittömästi mielikuvitustamme kasvattaen nauttia.

 

Kun tamperelaisen ja lahtelaisen kahden taiteellisen teatterin nyt nähty Kajastus, yhteisesitys kolmellakymmenellä esityskerrallaan tulee valaisemaan meitä Manneria tuntemaan ja kokemaan, sen nimittäjänä on jälleen kieli, mutta murtoviivan alapuolella vahvasti esityksessä juuri tanssin ilmaiseva, tunnelmoiva, opponoiva ja todistava sekä kommentoiva liikekieli-koreografia. Siksi voikin ihan asiantuntevasti sanoa, että tuo yhä harvemmin koettu hurmaava, aina pureva, aina pistelevä, joskus eläimellisen leikkivä Eeva-Liisa Mannerin surrealismi on ottanut nyt tanssin askeleet ja taitavasti on sen tehnytkin.

Teatteri Vanha Jukossa nähty Kajastus - tunti Eeva-Liisa Manneria - on poikkeuksellisen vahvaa ajatuksissamme vellovien itsestään selvyyksiemme tarpeellista aukaisua. En tiedä, miten esitys esityskertojensa mukana muuntuu, ennakkoesittelystä ainakin se teki sitä parissa viikossa jo valtavasti - laveni ja syveni yksilöidensä ja koko ryhmän ilmaisuskaalassa. Toivottavasti se jokaisella esityskerralla syvenee lisää, mutta juuri näin, hallitun hallitsemattomasti se löytää esitysaparaattinsa eli näyttelijän ilmaisun äärirajat, jokaisen esittäjän ilmaisusta ne vahvasti ja hallitusti ylittäen. Oli suorastaan kunnia ja etuoikeus tässäkin teatterien yhteisesityksessä meidän katsojien nauttia teatteriesityksen ihanasta ja hurjan poikkeuksellisesta annista, mannerilaisuus on tunnelma, tendenssi, väkivallan sekä vahvuuden maailman ylivallan ja tosi vähäisen kajastavan onnen oivaltaminen.

Kyllähän teoksen alkukohtaus äärettömän härskisti nauruhermoihimme tarttuvalla makealla mahankippuroihin asti naureskelevalla, skoolailevalla esittäjäjoukolla konjakkilasiensa loputtomalla kumoamisvauhdilla antoi ymmärtää, mille Aatamista saakka kouliintuneelle härskille sukupuolelle tässä esityksessä tällaista satikutia annetaan ja munaskuita kaivellaan. Vaan kun pitkin esitystä useinkin harvinaiseen huumaavaan, sadismin prototyyppiseen narssiin saakka yltää koko ensemble, vakavoituu ja suorastaan militaristisin, remmivöin, silmänräpäystarkoin ryhmän salamannopein liikkein, sivalluksin ja asentovaihdoin todistaen, ollaan sittenkin esittelemässä ja esittämässä sitä maailmantuhojen itsekästä mariaveristen ja thatsereitten, stalinhitlerputinien julmaa itsekkyyden ja ihmisolennon vallankahvaa, jossa juuri tuo kurinalaisuus, yletön ylivalta ja voima on sen juju. Ollaan päivänpolttavassa, sukupuolettomassa maailmassa ja maailmantilanteessa nyt ja tässä. Esityksestä kasvaa voimakas luomus, ehyt, kiinteä ja pelottavan kamala kokonaisuus, tosi pamfletti ajallemme Eeva-Liisa Mannerin tummahenkisen kielen visiosävyjen tapaan yksilön ja sitä edustavan ryhmäytymisen kautta. Ja me piletit lunastaneet katsojat kuin sivusta seuraten sitä tivoliyleisönä, oman sadistisuutemme mukaan mielleyhtymillämme sekaan hirvitellen ja vaivihkaan kuin salaa ihastellen maailmamme tämänpäiväisen tunnun menoa.

Mistä nämä pääosin näyttelijäkoulutuksen saaneet - Suvi Blick tanssijalkojensa ja kroppansa miltei nivelettömän hämmentävän ja haltioittavan akrobaattisuuden, Minja Kosken avaruuden painottoman höyhenkeveän kehonsa lennon ympäri estradin permannon ja ilman kera heleän seireeniäänensä eteerisen omaäänisten sävelten, Maria Nissi realisminsa kadottamisen ja hämmentävän vaihdon samaan liikkeen hallittuun, tanssillisen tautisen tarttuvaan tenhovoimaan, Kaisa Sarkkinen vahvan perinteisen replikointinsa piiskaniskuiseksi pedoksi tai syntiseksi viettelijäpaholaiseksi liikkeinä todistaa - siis koko taiteilijajoukko liikkeeksi saa lavailmaisunsa muuttumaan.

Ehkäpä juuri tuolla Niina Rajaniemen ylivertaisella, synnynnäisellä taikamaisen notkealla, mihin vain muuntuvalla tanssillisella persoonalla, jospa se pandemian tapaan heihin tarttuneena koko näyttämön hallinnan tuosta vain liikkeillään saavuttaa yhteisilmaisuksi. Ei ole mahdollista, että tuon ruumiin ja ajatuksen kielen liikevalmiuden tässä muutamassa kuukaudessa olisivat kajastukselaiset itselleen ja koko joukolle rakentaneet. Se on Ari Nummisen realisminoituutta, jolla ihmisaparaatti luodaan koreografia sisäistetään oman elämänsä kaltaiseksi, täydelliseksi tanssiaskeliseksi, kehonkieliseksi pedoksi ja petolaumaksi ja väliin pikkuriikkisiksi hetkiksi vain esittäjää ihastellaksemme väläytetään tunnoissaan nautittaviksi enkeleiksi. Nummisen näyttämöasemointi myös ihastuttaa esitystä kehystävänä upeana luomuksena.

 

Katsojan on tarpeellisen ihana pakko nähdä esityksestä oman elämänsä tuntoja ja tilaa, haaveittensa täyttymyksiä, ilottomuuttaan, Eeva-Liisa Mannerin runopoljennon ilkikurista elämänsatiiria, sitä joka vasta puhutteleekin liikemuodossa rakkaudettomuudellaan, vähäisen intohimonsa tarkoituksellisuudella, julmuudella ja lähes kadonneella ihmisarvollaan. Tuomas Luukkosen musiikki livesinfonistaa kitaran ja huilun taitokäsittelyin hienon kokonaisvaltaisesti teoksen tähän päivään ja kauhun epäsuhtaiseen maailmaan, Ulla-Maija Peltolan puvustus rakentaa draaman toimivuutta kelpo muuntuvuudellaan. Ääni- ja valomaailmakokonaisuus, on sitä taitavinta moderneinta tekniikkaa, kokonaisilmaisun herkkyyttä, tehokeinoja kaikin aistein kokeaksemme.

 

KAJASTUS

Lavalla Minja Koski (Juko), Kaisa Sarkkinen (Telakka), Maria Nissi (Juko) sekä muusikko Tuomas Luukkonen (Telakka). Uusina kasvoina lavalle astuvat Suvi Blick (Juko) sekä tanssija Niina Rajaniemi (Pirkanmaan Tanssin Keskus) 

Ohjaus ja koreografia Ari Numminen *
Dramaturgia Liila Jokelin
Runomateriaalin kasaaminen Hanno Eskola ja Liila Jokelin
Pukusuunnittelu Ulla-Maija Peltola
Musiikki ja äänisuunnittelu Tuomas Luukkonen ja Minja Koski
Valosuunnittelu Antti Haiko
Kajastus-esityksen kuvamateriaali Petteri  Aartolahti

 

"Näyttelijätyön koreografian voima lataa klassisesti labyrinttiset ihmisen mittaamattomat syöverilliset ajatusluolat, korkeat vihan valloittamat ja rakkauden ja intohimon valloittamattomat vuorenhuiput ja niiden draamallisesti tehoavan vuorottelun sisäiseen paloonsa, niin että polttaa ja sattuu."

 

www.teatterivanhajuko.fi

 

Arvio kirjoitettu Teatteri Vanha Jukon salin 21.9.2023 Kajastus -esityksestä.