Käsiohjelman kansikuvan on luonut  Noora Remes

Lahden kaupunginteatterin uudistetun Aino-näyttämön teatteriesitys 158 vuoden jälkeen Lewis Carollin Liisa Ihmemaassa -kirjan ilmestymisestä toteutui täydellisesti alkuperäistarinan tapaan eli kaikki mahdoton muuttui mahdolliseksi Liisan pudottua kaninkoloon ja satumaailmaansa. Siellä hän on ainut järkevä olento sen nurinkurisessa, logiikaltaan päinvastaisessa maailmassa, jossa mahdoton muuttuu mahdolliseksi - kukat puhuvat, kaniinit käyttävät taskukelloa, hullun hatuntekijän ympäristö, puheet ja toimet ovat kuin sienisten huumemaailmojen käsittämättömiä kaikki nurinpäin tapahtuvia, unenomaisia asioita.

Sepittelevän - älykön, papin ja keksijän - Carollin sadun lapsille ja yhtä aikaa yhteiskuntapiruilun aikuisille sisältävä tarina toteutuu visuaalisesti nyt vuoden 2023 ensimmäisessä gaudialaisaikakauden teatteriesityksessä niin hurmaavasti, että puolitoistatuntisen esityksen voi nauttia pelkästään puvustuksen ja lavastuksen taiteena, erityisesti näyttelijäpuvustusharvinaisuudessa, puvustajajoukon omanlakisen rikkaassa ja mielikuvituksellisessa toteutuksessa. Aikoihin ei lahtelaisteattereissa ole panostettu ja katsomossa koettu näin suurenmoisia, esityksen aikaansaaneiden tekijämestareitten itse muovaamia, ompelemia ja ideoimia näyttelijöille istuvia ja heidät satuhahmoiksi suorastaan taikovia olentoja ja olemuksia kuin Liisa Ihmemaassa Aino-lavalla koemme. Samoin esityksen koko muu skenografia, teatteritekniikka – päinvastoin, nurinpäin -mekaniikka ja surrealistinen suuruuden ja pienuuden arkkitehtuuri toimii mainiosti pienillä viitteilläänkin. Katsojan silmä ja kauneudentaju palkitsee riemuiten kaiken teatteritaiteen visuaalisuuden herkkua ja harvinaisuutta täynnä olevan esityksen.

 

Sen sijaan itse tarina, mielikuvituksellisuudessaan on täysin mahdoton toteuttaa - vaikka sitä nuo menneet vuodet on yrittäneet teatterin, baletin ja filmin, viidet eri suomentajat, Walt Disneyn sakkikin kolmesti eri aikakausina piirroselokuvin tulkita, lahtelaisteatterina viimeksi Lahden Nuorisoteatteri kymmenkunta vuotta sitten - mutta kirja ja lukijan mielikuvitus sittenkin on se suurin maailma, jonne aina kannattaa Liisankin takaisin sukeltaa – se kun on niin ylivertainen kaikista, jokaiselle oma ja lähellä, korvien välissä.

Yksinkertaisesti: teatteriesitys vaatisi jäntevämpää logiikkaa kuitenkin edes siteeksi, sillä Liisan seikkailut on Carollin jo vuonna 1865 sepittelemissä tarinoissa niitä absurdin kuvitelmallisia, psykedeelisen unimaisia, pähkähulluja aikuissatuja.

Gaudialaisten esityksestä kyllä hehkuu esittäjäjoukon valtaisa innostus ja synnynnäinen teatterillinen voimalataus tulkita mitä vain, mutta se ei riitä. Ei riitä Liisa-pääosan huolella kohtauksestaan toiseen siirtyvät, varmat näyttelemisen sujuvuudet, sillä ne varmuudessaankin tarvitsisivat sen viimeisimmän silauksen, pidemmälle löytyvän eläytymisen ja unelmoinnin tästä ihmeiden valtakunnasta. Monet satuhahmot, kuten hullu Hatuntekijä ovat taas niin hurjan hallitsevia kaikilla mahdollisilla näyttelijälahjakkuuden teatterikeinoilla ilmaisussaan ja vauhdissaan, että sadun seuraaja ei enää tahdo saada tolkkua tarinan juonesta, vaikka Hatuntekijän hahmoluomus on niin uskomattoman ylivauhdikas, yliäänekäs, salamannopea ja maanisen hullu. Paljon löytyy myös monella esittäjällä paneutumista ja heittäytymistä hahmoihin, muutamat joukkoyksiköt, kuten herttasotilasjoukkue tehossaan tai koko oikeudenkäynti pähkähullussa nurinkurisuudessaan tavoittivat jo katsojan hereille. Herttakuningattaren huolettomat päänlistimis-bravuurit tuovat alkuperäistekstin 1800-luvun aikuisille tarkoitetun valtiaspiruilun alaiskohtelusta mariaveristen ajoista katolisuuden/ protestanttien taistoista sopivasti esille. Vaan kun seikkailusta ei saa tolkkua teoksen kokonaisuudesta, niin katsojan on helpointa tyytyä nauttimaan tuosta visuaalisesta tapahtumakavalkadista, hahmoista, otuksista ja kukkaihmeistä, joita puolitoistatuntinen on eri sävyissä ja hahmoissa meitä jatkuvasti hurmaamassa.

Tytti Jäppisen ohjaukselta olisi toivonut dramaturgin runkomaista logiikkaa paljon paljon pidemmälle. Katsojan kannalta avuksi nyt nähtyä selkeämmin ja useammin tarinan päätöntä kohtausten juonen epäloogisuutta, samoin verbalismin suomalaista nurinkurisuutta paljon enemmän – sellaista, jota vain Liisan ihmemaan suomenkielisissä saduissa voi kielellisesti olla, riimitellä ja  keksiä. Nyt yleismeno, sanatulva, tyyppien sekamelska, kohtausten alkujen ja loppujen epämääräisyys, näyttämön asemoinnin juuttuminen pitkäksi ajaksi sen vasempaan etunurkkaan ym. tekevät tulkinnan kovin keskeneräisen ja tarkkamaalittoman makuiseksi. Esitys ei vielä läheskään ole valmis, se tökkii tarinansa epäselvyydessä ja vaatii paljon lisää harjoitusta saadakseen katsojan nauttimaan siitä sujuvana teatteriesityksenä - visuaalisen hurmaavuutensa lisäksi.

Näin esityksen ennakkoesityksenä - sen kenraaliharjoituksena.

 

https://www.lahdenkaupunginteatteri.fi/tuotannot/liisa-ihmemaassa-ensi-ilta/

https://www.lahdenkaupunginteatteri.fi/stage-tax/aino-nayttamo/