ansanopiston%20kalevala17.jpg

Kalevalamme elämisen ronski meno, herkkä itku, lihas- ja loitsuvoima, nautinnot, unelmat ja rohkeus sekä ennen muuta sen hennon herkät ja samalla uljaan väkevät tarinat on Juha Hurmeen ja Lahden kansanopiston teatterilinja II:n toteutuksena semmoista teatteria, että eepoksen viime vuosisatojen traditiosammaleet pöllyävät kallioiden uumenia myöten ja tyylivarmat runolausunnat lentävät kuiden ja aurinkojen taivaiden tuuliin. Taattua on myös, että kouluopetusten nurkkiin heitetyt kalevaloiden pakkopullat oitis kaivellaan uudelleen esille maisteltaviksi: riemullisemmaksi ja nautinnollisemmaksi, värikkäämmäksi ja tajuttavammaksi kansalliseepostamme enää ei voisi tulkita.

 

Me vanhan Väinämöisen perinteiset, parrakkaat trokeemetrikot saamme kerrankin kokea, mikä jumalia äärettömämpi ja rajumpi shamaanivoima tuolla ukonkäppärällä on: vavahdamme kauhuksemme jo pikkuloitsun miljoonavolttisesta tärskystä meitä yleisöä yhdessä Ilmarisen ja koko lavaensemblen ruumiita ravistelevassa suunnattomassa voimassa, kivun raikastavasta nautinnosta, viimein ymmärtävään shamaanin voimaan nöyrästi vakuuttuen ja samalla nauruun räjähtäen. Eikä muukaan kalevalainen, kuten lauriviitamainen kökköily tai keksitty heimomurrekokeilu voisi enää hauskemmin näyttämöltä itse tarinan kulkua Kalevalan maailmoihin ja sieltä tähän päivään meille opastaa.

 

Kyllikin ja hänen sulhonsa Lemminkäisen naimahuolet, uskollisuudet ja uskottomuudet, mitä hurjimmat ja polttavimmat tunteet todella vyöryvät yht'aikaa traagisina selkäpiitämme pitkin ja nauruhermojemme jo tikattuja säikeitä lisää ratki katkoen.

 

Vastauksia vuosikymmenten pähkäilyillemme saamme pitkin koko tunnin esityksen. Kuten mikä todellinen irtokappaleiden määrä ja niiden yhteensovittelemisen askartelutaito onkaan Lemminkäisen äidillä Tuonelanjoesta haravoida poikansa jäseniä ja elimiä ja saattaa tämä edes jonkinlaiseen hahmoon uudelleen eloonpuhallettavaksi - ei voisi enää todemmin, uskottavammin ja tragikoomisemmin Kalevalan tarinan todellisuutta näyttää.

 

Kun perinteinen suomalainen draamaesityksen estetiikka puhuu pääosista, lavasteista, valoista, analysoi niiden asemaa tulkinnassa ja arvioi esitystä keskeisten osasuoritusten kautta, niin Hurmeen teoksissa pääosassa on koko ensemble, jokainen näyttämöllä. Valoja ei vaihdella, lavasteita ei ole, silti syntyy kalevalakertomusten pajat, metsät, venematkat, sammon taonnat ja koko atmosfääri tehokkaasti ja Kalevala yleisön nautittavaksi.

 

Sillä seitsemäntoista näyttelijän seurue luo semmoisen teatterileikin, että silmät vesissä ja nauruhermot loppuun hytkytettynä alamme olla pelkästä ilosta hervottomia.

Vaan teatteritaide on sittenkin meitä ovelampi ja demonisempi: yht'äkkiä tarina pystyy tihentymään tunnelmaansa täysin vakavaksi, meidät kuuntelemaan hengitystämme pidättäen. Tämä tunnelmien ja tuntojen vuorottelu on sitä suurta vaikuttavuutta, kansallisaarteemme kunniakasta uustulemista.

 

Kaikki tämä vajaan kolmen päivän pituisen koulutusseminaarin tuloksena: miten se suomalaisessa teatteritaiteessa on mahdollista. Jälleen yksi ihme, jota en ymmärrä, vaikka sen täysin haltioituneena taas Juha Hurmeen luomuksena ja Lahden kansanopiston hurmoksellisen osaavana teoksena jo ties kuinka monennen kerran lyhyen harjoitusjakson näytetyönä olen kokenut ja nyt vielä rojaltiksi Kalevalan sekä oman mielialani raikkaan tuoreeksi uudistanut.

 

 

Kalevala

Lahden kansanopiston Teatterilinja II:n demonstraatioseminaari 6.-8.3. 2017

 

Näyttämöllä: Miro Apostolakis, Sami Harjula, Maija Hartikainen, Henriikka Heiskanen, Ville Hilska, Mari Hirvi, Santra Juoperi, Riikka Koskinen, Mikko Laine, Eero Leichner, Julius Leppänen, Minne Mäki, Miina Penttinen, Joonatan Perälä, Otto Rokka, Joonas Savolainen, Elias Westerberg.