Pyhky%202%20Tannsi%20elokuu%202021.jpg

Harvoinpa kaupunkimme yksi suosituimpia luontopolkuja ja sen Lehmusreitin urbaaneja Lahtinäköalapaikkoja saa osakseen niin sopivasti iltamaiseman, häikäisevän auringonlaskun, tanssin ja runollisten sanojen yhteensolmiutunutta esittävää taidetta kuin eilisen illan Lahden Pyhättömänmäen kupeen sanataiteen ja tanssin uniikissa tapahtumassa.

Yhtä sattumallisen harvoin yleisöä on pelmahtanut lähtöpaikalle esitysmaisemaan kymmenien kansalaisten runsaudella seuraamaan mitätulemanpiti -ajatuksin harvinaista kesäillan puolituntista kulttuurisisältöä.

 

Balettikoreografi Leena Keizerin tämänkesäisten tanssitapahtumien vierailijasarjan runkona oli nyt Lealiisa Kivikarin runosuonien tuoreet säkeet, joihin Keizer nivoi partituurin tavoin balettisen keveät askelluksensa, vakavat aivoituksensa seurattavaksemme kiehtovan omaperäisesti, liikkeensä huippuhallinnalla meidät ja mielikuvituksemme jälleen vangiten.

Taiteilijarunoilija Kivikarin runoudessa sana, sen maistelu ja toisto ovat sen keskeistä rytmiä - sanoilla, käsitteillä kuin asiaa itselleen vahvistaen, usein sisällöltään kiinnostavasti kieltämme maustellen, toisinaan ihan sisällöllistä sanottavaa ajasta ja maailmanmenosta some- ja korona-aikakaudestamme tilittäen. Käsittämätöntäkin hänen runokielensä usein on niin kuin maailman ja runokielen arvoitusten pitää ollakin jäädäkseen takaraivoomme tarkoitustaan kaivertamaan.

Tanssi%20Pyhkyll%C3%A4%201%20elokuu%2020

Leena Keizerin tanssin imu ja taiteellinen voima on näyttää käsittämänsä teksti itse koettuna inspiroiden, ilman kompromisseja myös yleisölle täysin itsensä unohtaen, lähelle koko laajaan katsomopiirin levittäytynyttä yksittäistä katsojaakin, ihmiskehon notkeaa kehonkieltä, pysähtynyttä ajattelevaa liikettä hidastaen ja liikkeellään tekstitulvan ryöppyyn kokijan pysähdyttäen. Välillä taas kuin kanssamme nauttimaan tätä pelkkää pysähtynyttä riipaisevaa elokuista iltatunnelmaa, auringonsäteitten ahavoittavaa iltapoltetta, kaupunkimaisemanäyn ja luonnon liiton ihmettä.

 

Pyhky2021%20Lealiisa%20ja%20Leena.jpg

Lealiisa Kivikarin runous on täynnä kielemme vanhoja ja uusia metaforia, päivän ja ajan ahdistavia sanoja niihin risteyttäen, jopa ajankohtaisia iskulauseita ja normeja:

-Poikkeustila, poikkeustila - hokema aloitti varsinaisen luetun puheosuuden kuuluvan onnistuneesti pienestä vahvistinlaitteesta ja päätyi hokemaan peruttu, peruttu, peruttu - kuten yleisölle tarkoitettujen esittävän kulttuuritapahtumien laita on jo runsaan vuoden ollut.

-Rakkaus poikkeustilana - olemme ihmisiä, hamuamme rakkautta, tahdomme syliin, kaipaamme näkyväksi tulevan ihmettä, lyyrikoi runoilija.

-Turvaväli -sana on yhden runon rytminen ankkuri kymmenisti toistettuna - väliin muutama huolestunut maailman tilaa viestivä ajatus ja sitten taas sana loputtomiin jatkuen.

- Koronapoteron piilosta runonkirjoittaja yrittää luoda yhteyttä ihmiseen ja kertoo aloittavansa laulaa, kirjoittaa viestin…

- Metsä kävelee vastaan, menemme sen sisälle kuin muinaiseen kohtuun, on sekin oivallinen vertaus ihmisen turvan etsimisestä aikanamme.

- Mielenkiintoisia runokuvia sataa taivaalta kyllästymiseen saakka - maitolasin värinen aamu, puhallan niskastasi varjot pois, voitelen vatsallesi yksinäisen männyn pihkaa, sanakuvien toisinaan noustessa kuten runossa Sataa perhosia rytmisellä toistollaan jo yksinään maagisen poljentoisiksi.

Oman mielikuvani illan huippu on kuin vanhasta runoudesta löytynyt Kivikarin ajatus: Metsäjärven pohjassa on lähde, kuunnellaan sen kiireetön kirkas laulu.

 

Kun ei enää ole mitään sanottavaa, niin voi kirjoittaa mitä tahansa. Olla kuka tahansa, tanssia missä tahansa, se on kummallista - kun sanottava loppuu, niin runous voi alkaa.

Tuon päätösrunon ajatuksesta olen tietenkin eri mieltä illan taiteilijarunoilijan kanssa. Runoilijallahan on sanottavaa aina - pään ja sielun pursuvan täydestä varastosta ei sanottava koskaan lopu. Runoilija sanoo aina itsensä tyhjäksi - häntä kuulla ja kuunnellaksemme jatkuvasti, tuhannesti, pysähtymättä, lopettamatta - ehtymättä sanoistaan.

Lahtelaiset, maksuttomat kesäiset tanssitapahtumat eivät olisi mahdollisia ilman erilaisten kulttuurirahastojen suomia apurahoja. Näin pandemia-aikana vaaditaan myös taiteilijoilta suurta nöyryyttä, sosiaalisuutta ja paneutuneisuutta tuottaa tällaista kulttuuriravintoa meille ihmisille, jopa lahtelaisille.

 

Lis%C3%A4liite.jpg