Olen tahallani siirtänyt tämän esitysarvioni kesämme harvinaisen tukalan helteen fyysisyyttä ja henkisyyttä helpottavaan tiistaihin 20.7.21. En siksi, etteikö esityksen arviolla 16.6.21 olisi ollut ansionsa tulla tarkemminkin ajankohdassaan esitellyksi, vaan siksi, että esityssarjan luontoon liittyvä kokonaisuus tulisi nyt esitystaukojen aikana esittäjien suunnitelmissa ennakoidummin suunnitelluksi ja suojatuksi mahdollislita häiriötekijöiltä - vastaisuudessa teossarjan jatkuessa.

Leena%20Keizer%20b.jpg

Sarjan Kolmas teos Meiju Niskalan kirjan pohjalta on  21.6.21 klo 18. Liikkeellisiä ajatuksia tulkitsevat Laura Peltoniemi ja Leena Keizer.  Metsänäyttämölle lähdetään Läntisen hautausmaan parkkipaikalta.

 

Liikahduksia-esitysten eilinen 21.6,21 sarjan Kolmas osa osoitti kokoontumispaikalla Läntisen hautausmaan pysäköintialueella jo maineensa kiirineen - yleisöä oli pyörin ja kävellen kokoontunut kolmikymmenasteiseen kesähelteeseen ilahduttavat parikymmentä kesän kuivimman ja kuumimman päivän kulttuurijanoon itseään ravitsemaan. Hiihtomaisemina tuttu, lenkkipolkuina suosittu hiekkakamara askellutti reilun toista kilometriä patikoiden, kunnes poikettiin vihreäksi muuttuneeseen luontomaisemaan, maastona kivikumpuiseen, parin maahan kaatuneen, kuivuneen puunrungon rajaamaan pieneen sammalsomisteiseen näyttämöön, jota yhdeltä reunalta peitti todellinen pehmytsammalmattoinen jyrkkä ylämäkitannerihanuus.

 

Olisin voinut oikeastaan tällä kohden lähteä takaisin. Luontoteatterinäyttämöä lähellä nimittäin möyrysi rakennustyömaa, jota ei näkynyt, mutta jonka infrastruktuurinen konejyrinä, meteli ja teollisuusäänten polyfoninen sinfonia häiritsi niin, etten viidenkään metrin päässä kuullut esityksestä edes sen pitkähköstä esittelystä mitään olennaista tai esityksen sanallisesta osasta mitään.

Tarina olisi varmaan sinänsä mielenkiintoinen ja akuuttikin omaishoitajasta ja omaisesta kertovana dokumenttina. Se oli Meiju Niskalan kirjasta Sata kirjettä kuolleelle äidilleni parin luvun verran luentaa äidistä - sellainen se meidän äiti oli -sisältönään. Tarinan ja esityksen makaaberi huumori ei oikein purrut luettuna, varsinkin kun osa luennasta oli annettu katsojien tehtäväksi, puheesta ei saanut mitään selvää taustamölyn ja tavallisen puheentaitajan äänen hiljaisen kuuluvuustason vuoksi. Dramaturgian liikekieli tuntui nyt edellisiä esityksiä realistisemmalta, simppeliltäkin, vanhanaikaiselta, hieman yksi yhteen tekstin kuvittamiseksi koreografioidulta.

Katsojan onneksi, kun mitään selvää tekstistä ei kuullut, Leena Keizer ja Laura Peltoniemi heittäytyivät kaikilla tuntemuksillaan esitykseen. Kunnioitettavaa, haltioittavaa uskoa liikkeen ja ilmaisun voimaan. Se kannattelikin yksin tarinan kerrontaa, josta kirjasta mitään tietämätönkin ymmärsi sisällön rippeitä. Miten taipuisa tuo Keizer ilmaisussaan onkaan, ja miten uskaliaan ehdoton, tosikkokin. Peltoniemen pitkähkön ohjaajan vartalon tunsi mukautuvan maaston painanteihin ja sammalten kohoumiin vahamaisen luontevasti, niissä löytynyttä kiehtovaa kehon liikuntaa ja yhteisilmaisua tarinalle kuvittaessaan.

Nojasin siis puun runkoon ja seurasin hallittua liikettä. Kuoleman pohdinnan makaaberius siitä kyllä välittyikin ja ihan hymyilytti tuttuudellaan. Mitäpä siitä - omat mielleyhtymät liikahtivat vastaaviin oman suvun kokemuksiin omaishoidettavasta sekä kuolemisesta puhuttaessa ja elämän loppuakordien tahattomaan tragikomiikkaan, ikiuneennukahtamishuumorin sykkiessä ja tihkuessa joinakin lauseen osina korviimme.

 

 Viimein varsinainen sana-tanssiesitys selvästi päättyi ja esiintyjät lantiosta alkaen kumartuivat tukkansa alas asti maahan taivuttaen kiittämään yleisöä. Sitten alkoi soida tekstin dramaturgiaan kuulunut mekaanisesti sähköisin äänentoistoin desibelisoitu Lapin Äidin kehtolaulu ja tietenkin Merikannon Kesäillan valssi, yllättävän pian kuin hautajaispeijaisten muodossa yleisön tempautuessa esittäjien mukana tanssiin. Realismissaan hieman kökköä, mutta hauskan vapauttavaa menoa, joka myös äänimaisemana peitti jopa rakentamiskakofonian valtavan melun.

Metsänäyttämön rinteen sammaleinen mäensyrjä oli mainio liikuntataso, siinä voi lasta tuntureiden tanssien tuudittaa ja askeltaa ylös, liukua alas ken tahtoi tai, Merikannon kesäillanvalssit riemuin pyörähdellä luonnon muotoileman tanssiparketin mukaan.

Vaikuttava taidetapahtuma voi siis kohtalokkaasti herkkyydeltään murskautua pelkkään ulkopuoliseen meluhäiriöön - niin kuin nyt. Sitä luonto, sen aito metsä ei odottanut metsänäyttämön äänettömyyden pyhyydessä.

Kuva Leena Keizerin facebookista.

Lisää esityssarjan tulevista teoksista:

www.instagram.com/leena.keizer

 

 

Lis%C3%A4liite.jpg