TOOTSIE-MUSIKAALIN peruslähtökohta on meille viihteestä tuttu jo Marilyn Monroen ajoilta, Piukat Paikat -elokuvasta 1959. Siinä työttömät Joe ja Jerry ovat juuri nähneet mafiosojen tekemän murhan ja pakenevat henkensä hädässä, piiloutuvat pukeutuen naisiksi sekä palkkautuvat naisorkesterin soittajiksi, laulusolisti Marilyn Monroen orkesteriin, jonne on haettu naissoittajia: Joe (Tony Curtis) ja Jerry (Jack Lemmon) saavat tehtävät.

Asetelma on samalla tavalla tosi myös Tootsiessa, jossa suurta uutta broadwayn musikaalin naisroolia tavoittelee kymmenet suuret musiikkitähdet. Työtön Michael on varma oman musikaalisuutensa ylivertaisuudesta ja näyttelijätaitavuudesta ja viimein tekee ratkaisun - pukeutuu naiseksi. Ja kuten Piukoissa Paikoissa pelastuu työttömyydestä ja pääsee suoraan broadway-tähtien loistoon.

Piukoista paikoista tuli maailman hauskin komedia, samaa hauskuuden kaliiberia vuonna 1982 sai ylleen Tootsie (Oscar-palkittu) -elokuva - huipputähtineen Dustin Hoffman/Jessica Lange päätähden pukeutuessa naiseksi. Elokuva on tuotu Suomeen David Yazbekin musiikkina ja Robert Hornin sanoituksin vuonna 2018 tehtynä musikaalina. Miltä se tuntui nyt ensi-illassa 6.9.2023 suomalaisena, lähes kolmen tunnin kantaesitysmusikaalina Lahden kaupunginteatterin Suurella näyttämöllä?

 

On jotakin kovin outoa, että tuo tarina naiseksi pukeutuneesta miehestä, teoksen kaikesta ylenpalttisesta parinkymmenen biisin sävellyksestä ja niiden monitasoisista tulkinnoista edes jollakin tavalla toimii niin sanotun drag-aikakautemme (esittäjän muuksi kuin omaksi sukupuoleksi eläytymisen ja pukeutumisen) aikana taitavan suomennoksensa lisäksi. Voisi kuvailla sitä jonkinlaiseksi, kovin tavanomaiseksi revyymäiseksi musiikkihuviksi, jollaista kannattelevat harvat jo koetut vitsit ja tilannekomiikkana muutamat komediaan viittaavat loistohetket.

Lahden Tootsie on kuitenkin kunnioitettava suurtuotanto, jonka voima olisi taiteilijajoukkonsa yhteisen ajatuksen ja musiikin omaperäinen taiteellinen ja viihteellinen voima.

 Musiikkina Tootsie ainakin minulle on parhaimmillaan uusisävyistä soinniltaan, joskus rytminsä variaatioilta mielikuvituksellisen autenttista ja uutta - mutta ei kuitenkaan hitteihin lähitulevaisuudessakaan yltävää tai viittaavaa, kovinkaan nerokasta sävelkieltä. Lahden kaupunginteatterin teatteriorkesteri näyttämömontussaan selviää kuitenkin harvinaisen tyylikkäästi teoksen suuresta osuudestaan, ei aseta musiikin volyymissakaan soittoaan kuulemisen esteeksi, säestää tarinan juonta ja laulua taitavasti tunnelmoiden ja kohokohtia alleviivaillen.

Michael/ Dorsen ja Julie - Joel Mäkinen ja Petra Pääkkönen

Joel Mäkisen Michael/ Dorothy kaksoishahmona on lahtelaisesityksen keskeinen tarinan kuljettaja: hänen lauluosuutensa Tootsie-musikaalissa on mittavin ja hän suoriutuu sen vaativuudesta mallikkaasti. Petra Pääkkösen musikaalin broadway-päätähti Julie vie hänkin esityksen musikaalisuudellaan todentuntuiseksi hetkittäin mieleenpainuvaksi kertomukseksi - varsin aidosti. Hänen pyrkimyksensä poistaa kaikki inhimilliset esteet, päästä tähdeksi toimii myös esityksessä hyvin näytellen, keskeisesti tarinaa kantaen. Mäkisen ja Pääkkösen pari laulunumeroa luovat jo sitä nautittavaa tunnelmaa, kahden ihmisen tunneyhteisiä tuntemuksia, joista musikaalin sydänten kohtaamistunnelmina haluaisimme koko teoksen annista aistia.

 

 

Komediaa varten tarvittaisiin hyvän suomennoksen lisäksi vielä paljon, paljon ajatuksen notkeutta, paljon tilannekomiikan täsmäiskuja, leiskuvaa, luontaista näyttelijäkarismaa, jollaista hieman Pääkkösestä jopa Mäkisestäkin uumoilen esityskertojen mukana vielä löytyvän. Mäkisen Michael/Dorothyn mieletön, simppeli kaksoisolentotarina vaatisi aikakautemme dragikauden vilpittömän, periaatteellisen uskottavuuden, selkeät leikkaukset tahallisesta persoonapetoksesta miehestä naiseksi. Nyt siihen jää liikaa tuoksua vanhasta naurettavuudesta, jossa mies näyttelee naista ja komedia kääntyy sketsiseksi hupailuksi. Vika ei ole Mäkisen, vaan ohjauksen, joka ei tätä uskottavuutta muiden näyttelijöiden roolitöiden antiin ole tarpeeksi löytänyt, että aitoon muodonmuutokseen edes hetken mielikuvissamme uskoisimme.

Jeff, Sandy ja Michael - Mikka Wallin, Henna Wallin ja Joel Mäkinen

Miikka Wallinissa toteutuu kenties osaavimmin musikaalin valmiudet ja varmat komediallisetkin taiteilijakyvyt: hänen luonteva Jeff-persoonansa, taipuva vartensa, älykäs replikointinsa ja taitava puhelaulunsa leimaavat esitykseen ajattelevan, toimivan persoonan, jolla on myös tämän tarinan tärkeää nautittavaa musikaalinäyttelemistä uskottavassa vaivattomuudessaan.

Henna Wallin luo esitykseen säkenöivän Sandyn, impulsiivisen pippurisen vauhdikkaan, itseensä ja kykyihinsä käpristyneen musiikkiammattilaispyrkijän, laulajatarluomuksen. Hänessä on yksi perinteinen rooliluomusherkku mihin tahansa musikaaliin, sen vauhdikkaan virkistäväksi ryydiksi.

Varsinaisen komedian draamalliset huiput ja puitteet toteuttavat kuitenkin muut kuin teoksen laulajasuuruudet.

Dorothy ja Max - Joel Mäkinen ja Tuomas Korkia-Aho

Tuomas Korkia-Ahon Max-hahmotelma musikaalitähteyden kyvyistä on valloittavan koominen, tällaisia tyyppejä ovat monet pyrkyrit, naivisti omiin kykyihinsä uskovat. Korkia-Aho osaa eläytyä myös hienosti laulutaitoisiin show-taivaita tavoitteleviin, kevyenmusiikin ammattilaisten tähdiksi pyrkiviin narsistisiin persoonallisuuksiin, joita maailma on täynnä. Korkia-Aho on yksi esityksen komedian nauruja aikaansaava pikkusalamainen, tunnelmia kärjistävä ja vauhdittava raikas, hullujen aarioiden yllättävä kiinnostavuus eikä hänen tyhmänaito, hauska tunteikkuutensakaan tunnu liian pinnallisesti tehdyltä.

Mikko Jurkka on myös yksi heistä, jotka luovat vahvan komedian suurta merkitystä johtavalla Stan-roolillaan ja hirtehisen karskisti näyttelevällä, työnantajan realismia edustavalla musiikkituotanto-asemallaan musikaaliproduktion järjestelyissä. Häneen jo tarinan muutamassa vahvassa tuokiossa uskoo ja tajuaa taiteilijan olevan vain pieni välikappale työnantajan musiikkibisneksen suurissa kuvioissa.

Samaa huvielämän raamien realismia on Lumikki Väinämön tulkitseman Ritan osuus, joka musikaalimaailmassa edustaa tarinan maksavaa tilaajaa, järkevää taloudellista uskottavuutta. Jurkan ja Väinämön roolitöissä on sitä tärkeintä, todentuntuista tarinan puitteiden hahmottamista musiikkiproduktioiden valmistusprosesseista, myös Väinämön kelpo lauluosuuksissa.

Roolityönä teemaan liittyy musikaalista vastaava ohjaaja-tuottaja: häijyn Ronin näyttelee Teemu Palosaari sopivaa realismia, käytännön tekemisen työtahtia ja määräysvaltaa näyttäen, joskin hän tekee sen kovin autoritäärisellä äkseeraamisella. Yrittäessään löytää tunteittensa uskottavuutta rakastumaansa Julieta kohtaan Ron tajuaa raskaan musikaalityön tehneen tehtävänsä, miehestä on tullut itsekäs ja tunnemaailmaltaan kylmänkylmä.

 

Lavastuksen näyttämöaukon laidat, monikerroksiset huonekaluromuilla ladatut tornit tuovat mieleen menneitten, ei nykyajan lavastusmaailmoita. Tarinan juonen tarkoitus lienee ollut valottaa tämän musikaalin harjoitusinteriöörin nykyarki eikä varastomainen, vinttimäinen romu silmänruoaksemme. Myöskään suuren näyttämön taitavaksi suunniteltu tekniikka ei oikein ole ollut nyt lavastajan suosiossa. Hieman puitteet ovat onneksi harjoitusmaisen kylmät koko tarinalle. Perinteistä musikaaliin kuuluvaa suurta, elävää glamouria sai vilkaista sentään ensemblen joukkokohtausten spottisäihkeissä, teoksen toimivissa äänimaailmoissakin, tosin niukasti.

Liikekieleltään tarinan koreografia elää myös kovin ekonomisesti. Liikunnassa sekoittuvat selvästi vielä liikekielen etsintä ja vain muutama taitava koreografiakuvio koko ensemblellä toteutettuna. En tiedä, miksi nuo tanssit eivät meitä sytytä tai nosta tarinaa korkeuksiin edes tavanomaisuusosuuksissaan. Ensembleä ei myöskään vielä tarvittu sille harjaannutetuissa sijaisnäyttelijätehtävissään..

 

 

David Yazbek – Robert Horn  

TOOTSIE

Suomennos Mikko Koivusalo, Ohjaus Tommi Kainulainen, Kapellimestati Antti Vauramo, Lavastus Pekka Korpiniitty, Pukusuunnittelu Riikka Aurasmaa, Koreografia Jyri Numminen, Valosuunnittelu Tiina Hauta-aho, Äänisuunnittelu Tommi Raitala, Naamiointisuunnittelu Kati Keronen

ROOLEISSA Joel Mäkinen (vier.), Petra Pääkkönen (vier.), Henna Wallin, Miikka Wallin, Mikko Jurkka, Teemu Palosaari, Lumikki Väinämö, Tuomas Korkia-aho

ENSEMBLE Nea-Maria Alanko, Nicolas Frimodig, Mikko Jokinen, Harry Laine, Leea Lepistö, Taneli Läykki, Ulla Paajanen, Saara-Elina Partanen, Väinö Riihimäki, Heidi Simelius, Sofia Tuovila

TOOTSIE-ORKESTERI

*Puupuhaltimet (Reed 1 Ville Vannemaa / Sampo Kasurinen *Puupuhaltimet (Reed 2) Pepa Päivinen / Sampo Kasurinen / Pekka Seppänen *Trumpetti Teemu Mattsson / Mikko Koponen *Pasuuna Jay Kortehisto / Hannu Lamminmäki *Rummut Jaska Lukkarinen / Markus Ketola / Kai Jokiaho *Basso Timo Tolonen / Jari Heino *Kitara Peter Engberg / Marko Karhu *Viulu Kukka Lehto / Iiris Pyrhönen / Klaara Pyrhönen *Kosketinsoittimet Matti Hussi / Jaakko Kiuru *Lyömäsoittimet Sami Tervonen / Sami Tammilehto  *Kapellimestarit / Kosketinsoittimet Antti Vauramo / Matti Hussi

 

VALOKUVAT

Otsikkokuva Tommi Mattila

Esityskuvat  Aki Loponen

 

 

Kunnioitan Tootsien uhkarohkeaa produktiovalintaa, sen näyttelijöiden suurta paneutumista tehtäviinsä ja heidän luottamustaan ohjaajan ymmärrykseen tämän viihteen täysipainoisesta sisällöstä. Läheskään aina komedian iskut eivät löydä kohteisiinsa, mutta tämäkin anti jo tuntui hupailumuotona tyydyttävän meistä joitakin suuren salin yli 800 katsojan ajattelussa. Hyvä niinkin.

Meitä paljon esittävissä taiteissa eurooppalaisemman, kansainvälisemmän, nykyisin myös amerikkalaistuneemman naapurivaltio Viron suurissa musikaali- ja oopperatuotannoissa, mittavissa näytelmäteoksissakin on yksinkertainen minäni vasta vuosien varrella oppinut, miten taiteeseen valistunut yleisö tajuaa merkittävän teoksen ja vähemmän merkityksellisen taiteellisen tuloksen eron: summaan taiteeseen siis myös hyvän, viisaan viihteen yhdeksi lajiksi. Merkittäväksi kokemissaan teoksissa yleisö saattaa joskus, poikkeuksellisen harvoin, nousta seisomaan esityksen vaikuttuneisuudesta antaen tuon suuren yhteiseleen esittäjille kiitollisuutensa merkiksi.

Lahden Tootsien ensi-illassa koetulle kokonaistulkinnalle ei mielestäni olisi ollut vielä tällä kertaa  - uutuudenviehätyksen outoutta lukuun ottamatta -  yleisön tarvetta nousta oikein seisomaan esityksen onnistumisesta. Opimme paljon esitystaidetta, musiikkiteatteriakin katsomalla ja kokemalla. Kenties lähitulevaisuudessa kevyen viihdemusiikin taideteoskonaisuuksissa ja musikaaleissa myös tuntemaan laadun vasta teoksen omalla sydämellä, harjaantuneella taitavuudella, eläytymisellä paneutuneet taitelijat ja kunnioittamaan seisomaan nousemiseleellä esityksille kiitoksemme.

 

https://www.lahdenkaupunginteatteri.fi/