Hämeenlinnan kirjasto 28.6.2012

Kirjastot on suuri etuoikeutemme, aarteemme ja omaisuutemme, josta emme helposti luovu. Lahen uutisia -jutussa Kaupunginjohtajan kirjaroviot  sai kirjastopuolustuksemme lukijoilta yksituumaista tukea. Lahden kapunginjohtaja vastasi kommentissaan uskottelemalla meille alamaisille palturia todeksi. Hän on yksi niistä kirjasivistyneistä, jotka ovat jo unohtaneet sivistyksemme perustan, maksuttoman, kaikille kuuluvan palvelun ja sivistymisoikeuden. Isopalkkaisilta byrokraateilta tuon kansalaisoikeuden vaaliminen tuntuu yhä useammin olevan kateissa - heillä kun on varaa ostaa kirja kuin kirja, levy kuin levy omaksi omaisuudekseen mittavalla kymmenentuhannen euron kuukausipalkallaan.

 

Yleisten kirjastojen perustehtävä ja palvelujen maksuttomuus on kestänyt Suomessa erilaiset yhteiskunnalliset ja tietotekniset muutokset yli vuosisadan. Jo ensimmäisen, vuoden 1928 kirjastolain mukaan kunnallisten kirjastojen tuli tarjota maksutta kirjallisuutta ja henkilöstöpalveluja kansalaisille kansan sivistyksen kohottamiseksi ja itseopiskelun edistämiseksi. Vuoden 1961 kirjastolaki loi perustan nykyiselle yleisten kirjastojen verkostolle. Vuoden 1998 kirjastolaki antoi perustan kirjastojen verkkopalvelujen kehittämiselle.

Yleisten kirjastojen kirjasto- ja tietopalveluiden tavoitteena on edistää väestön yhtäläisiä mah­dollisuuksia sivistykseen, kirjallisuuden ja tai­teen harrastukseen, jatkuvaan tietojen, taitojen ja kansalaisvalmiuksien kehittämiseen, kansainvä­listymiseen ja oppimiseen. Kirjastotoiminnassa tavoitteena on edistää myös virtuaalisten ja vuo­rovaikutteisten verkkopalvelujen ja niiden sivis­tyksellisten sisältöjen kehittymistä.

http://lahenuutisia.net/blog/3242787/kaupunginjohtajan-kirjaroviot/

 

Tikun nokassa



Lahtelaissyntyisen musiikin levyhelmiä : vasemmalla Sibelius-musiikkitulkintoja Lilli Paasikivestä Sinfonia Lahteen, keskellä lahtelaislähtöisen oopperan aikalaistähden Usko Viitasen tulkintoja maailman oopperamusiikista ja kolmantena yksi monistakymmenistä kevyenmusiikin lahtelaisen maailmantähden Jimi Tenorin levykansista.

Levykannet ovat maailmankuulua taidetta. Tiedusteltuani kirjastolta tämän asian syitä, saan vastauksen:"Kun kotelo rikkoutuu, on helppoa..halpaa vaihtaa vain kotelo." Tarralla pilattu kuvataide on lopullisesti kelvoton. Ehdotan tämän keksijälle ja toimeksi laittajalle hyllytystä. Siitä syntyy säästöä. Olen nauttinut musiikkikirjaston olemassaoloa alusta saakka. Tulin jopa kutsutuksi takavuosina iltabileisiin, kun olin eniten levylainauksia kuulemma suorittanut. Siitäkin on aikaa. Henkilöt lie miltei vaihtuneet. Palvelu on hyvää. Tämä kupru on jo tuomittavaa. Tarmo hyvä. Ota tikun nokkaan koko asia.

Sain muutama kuukausi sitten uskolliselta lahtelaiselta lukijaltani yläolevan kirjeen, jonka sisältämä asiapyyntö on  pyörinyt viime viikot monen johtavan kirjastoammattilaisen tikun nokassa.


 

 

Levykansitaiteen historiaa

Levykansien alkuperäinen tarkoitus oli suojata levyä. Levy-yhtiöiden kannet 1900-luvun alkupuolella olivatkin visuaaliselta ilmeeltään niukkoja. Pian levy-yhtiöt kuitenkin huomasivat, että kansien avulla voi edistää levyjen myyntiä ja vähitellen kansien katselusta tuli osa kuuntelukokemusta, kansista itsenäisiä taideteoksia. LP-levyjen kannet ovat kuin pieniä julisteita ja cd on pieni informoiva kuvakirja. Amerikoista 1930-luvulta alkanut levy-yhtiöiden levykansitaide kohosi pian käyttötaiteen asemaan  ja jo 1970-luvulla se saavutti Suomessa suunnittelussaan levyillä soivan musiikkinsa monikirjoisen tyylilajien rikkauden.



Näyte Eppu Normaalin levyjen levykansitaiteesta

Käytännön lainaustekniikasta


Kun kirjojen tai levyjen kansiin on lainausjärjestelmän toimimiseksi kiinnitettävä tunnistetarra, itse teoksille voi käydä teosten satapäisessä käsittelyssä joskus varsin onnettomasti. Kirjojen takakannen tärkein, informatiivinen teksti, joka kenties johtaisi juuri minut lainaamaan kirjan, peittyy tarralapun alle ja vielä useammin sekä kohtalokkaammin levykannen silmää ja mieltä rikastava visuaalinen taidenautinto tuhoutuu tarran alle. 


Kävin aluksi Lahden musiikkikirjastossa tutustumassa asiaan: hämmästelin itsekin tuon taiteenlajin tuhoutumista insinööritaidon sivutuotteena. Sain tutustua pääkirjaston tietopalvelun osastonjohtaja Tuulikki Mäkisen opastuksella yleisöltä suljettuihin tiloihin, joissa tuo tuholaisjoukko häärii:ennen tuotteen siirtämistä lainattavaksi kirjoihin ja lainattaviin tuotteisiin liimataan kirjastotyöntekijäin käsityönä tunniste ja koodaustarra  juuri pääkirjaston takahuoneen työtiloissa. Tarra on A4 -paperista leikattu, liimattava kooditettu paperinpala.

Jokainen kirjaston lainattava teos on varustettu tunnisteilla ja tarroilla. Kaikissa on viivakooditarrat,  joista voi tunnistaa teoksen tiedot. Elektroninen tunnistaminen onnistuu jo suuremmissa kirjastoissa.

Lähetin seikkaperäiset tiedustelukirjeet Lahden, Hämeenlinnan, Riihimäen, Heinolan, Helsingin ja Turun kirjastoammattilaisille sekä levykansitaiteesta näyttelyn takavuosina järjestäneelle museokeskus Vapriikille Tampereelle ja pyysin heiltä ehdotuksia selvittääkseni mahdollisuudet palauttaa levykansitaide takaisin kunniaansa. Lainaajana huomasin myös kirjojen tässä koneiden luvatussa maailmanennätysmaassa tuhoutuneen: kirjojen takakansiin liimatut tunnistetarrat ovat tuhonneet monen kirjan sen kustantajan loihtiman informatiivisen osan - kenties juuri sen, joka saa lainaajan päätymään juuri tämän teoksen lainaamiseen. Kysyin vastauksia mahdollisuuksista modernisoida kirjaan kiinnitettyjä tunnistamismerkkejä vaikkapa kirjan läpi luettaviksi.

 

LAHTI:
Aineiston elektroninen tunnistaminen lainauksessa ja palautuksessa on käytössä ainoastaan Lahden pääkirjastossa. Lähikirjastoissa ja kirjastoautoissa käsiteltävän niteen tiedot luetaan viivakoodista. Elektroninen tunnistaminen ei ole ainakaan toistaiseksi tulossa lähikirjastoihin tai kirjastoautoihin. Pääkirjaston kirjat on varustettava elektronisten tunnisteiden lisäksi viivakooditarroilla, sillä pääkirjaston aineisto kiertää myös lähikirjastoissa ja kirjastoautoissa. Kirjastossammehan on käytössä yksi varausjono ja näin uutuusaineisto saadaan kiertämään mahdollisimman nopeasti asiakkaille. Lainaus- ja palautusautomaateissa aineiston tunnistaminen tapahtuu pääkirjastossa elektronisista tunnisteista sekä viivakoodista, jos aineistossa ei ole elektronista tunnistetta. Lähikirjastojen automaatit tunnistavat niteen viivakoodeista. Jos viivakoodi olisi niteiden kansien sisäpuolella, olisi kirja tai levykotelo avattava aina lainattaessa. Palautusautomaattia olisi käytännössä mahdotonta saada toimimaan tässä tilanteessa. Viivakooditarrassa on myös selväkielistä tietoa: niteen luokka-, toimipiste- ja osastotunnus, tekijä ja/tai nimeketieto sekä nidetunnus. Näitä tietoja käytetään aineistoa hyllytettäessä ja etsittäessä sekä lajiteltaessa esimerkiksi kuljetusten yhteydessä.

Tarran koon ja tietojen muuttaminen: Nykyiset viivakooditarrat tulostetaan kirjastojärjestelmän hankintaohjelmasta. Emme pysty itse muokkaamaan tarraa - se vaatisi muutoksia ohjelmistoon. Käyttämäämme ohjelmistoa ei enää kehitetä eikä muokata. Kun uutta kirjastojärjestelmää hankitaan, voidaan tätä tarra- ja tunnisteasiaakin pohtia. Kirjastot ovat kautta aikojen merkinneet ja leimanneet kirjastoaineiston jollain tavalla. Tänään nuo vanhat kauniit leimat ja usein käsin kirjoitetut (kirjastokaunokirjoituksella!) merkinnät ovat itsessään kauniita ja esteettisiä. Valitettavasti tällaiseen ei enää ole mahdollisuutta. Aineiston merkitseminen ja leimaaminen on aineiston käsittelyn lisäksi tehtävä siksikin, että aineistosta selvästi näkyy, että se on kirjaston omaisuutta. Mm. antikvariaateissa voidaan todeta, että myytäväksi tarjottava uudehko aineisto kuuluu kirjastolle eikä ole poistomyynnistä hankittua vanhentunutta tai kulunutta aineistoa

 

Lopuksi: Myönnän, että esittämäsi esteettinen näkökulma on tärkeä. Itseänikin asia välillä häiritsee. Kuitenkin olen iloinen, että meillä edelleen on tällainen erinomainen julkinen laitos, joka tarjoaa kaikkien käyttöön hienoa aineistoa luettavaksi, kuunneltavaksi ja katseltavaksi. Toivottavasti näin on myös tulevaisuudessa.

Hannu Ikäläinen, kirjastotoimen apulaisjohtaja

http://kaupunginkirjasto.lahti.fi/ 

 

HEINOLA:

Meillä ei ole kirjan läpi luettavia koodeja, eikä lähiaikoina ole tulossa mitään uutta tähän liittyen. Tarra on käytössä edelleen ja se luetaan lainattaessa, palautuksessa sekä kokoelmatyön yhteydessä. Se mitä juuri nyt voimme tehdä, on kiinnittää tarkempaa huomiota tekstien ja kuvien sijaintiin ja siihen mihin tarran voi laittaa. Liikkuma-ala on pieni, sillä tarra ei voi olla joka kirjassa, dvd:ssä, cd:ssä  eri paikassa, koska lainaaminen ja palautus vaikeutuu. Tekniikan kehittyessä ja siirryttäessä uusiin järjestelmiin tämä ongelma poistunee mutta aikaa siihen kuluu.

Liisa Häyrinen, kirjastotoimenjohtaja

http://www.heinola.fi/FIN/Palvelut/Kirjasto/

 

 

HELSINKI:

Sinänsä varmasti kaikki kirjastolaisetkin yhtyvät mielipiteeseesi siitä, että tarrat ovat aikamoisia rumistuksia ja haittaavat joskus jopa informaatiota. Lainausjärjestelmät ja etenkin automaatit vaativat kuitenkin tarrojen sijoittelun tiettyyn kohtaan.
Kirjastoissa ollaan hiljakseen siirtymässä RFID-teknologiaan, esimerkiksi Turun kaupunginkirjasto on siihen jo siirtynytkin. Tällöin tarvittava sirutarra on kooltaan nykyistä viivakoodia selvästi pienempi ja sijoittelultaan vapaampi.
Teknologia on kuitenkin vielä hyvin kallista ja etenkin isoissa kirjastoissa, joissa joudutaan tarroittamaan uudelleen huomattavia määriä aineistoa (Helsingissä 1,8 miljoonaa yksikköä) tarvittaisiin aika isoa lisärahoitusta. Arvannet, että sitä ei ole helppo saada, kun nykyiselläkin menetelmällä aineisto saadaan lainaan. Siirrymme RFID-teknologiaan siinä vaiheessa, kun siitä saadaan myös muuta hyötyä kuin vaihtoehto lainauksenvalvonnan viivakoodeille. Tällaista lisäarvoa voi tulla esimerkiksi sisällön avaamisen ja luetteloinnin puolella. Kehitystä tällä saralla on odotettavissa lähivuosina.

Anna-Maria Soininvaara, kirjastotoimen apulaisjohtaja

http://www.lib.hel.fi/
 

TURKU:

Turun kaupunginkirjastossa on käytössä RFID-teknologia, ja se vapauttaa teoksen identifiointitarran sijoittamisen muuallekin kuin takakanteen. Turun kaupunginkirjasto on kuitenkin osa 17 kunnan yhteistä Vaski-kirjastojen järjestelmää. Kirjoissamme ja levyissämme on myös viivakooditarrat, jotta niitä voidaan lainata myös niistä Vaski-kirjastoista, joissa ei RFID-järjestelmää vielä ole. Kirjoissa ja levyissä on RFID- ja viivakooditunnisteiden lisäksi niin sanottuja infotarroja, joista selviää, mihin kirjastoon kyseiset teokset kuuluvat ja mihin hyllyyn ne on siellä sijoitettu. RFID-teknologia ei toistaiseksi vapauta kirjastoja näistä infotarroista, sillä muuten jopa satojen tuhansien teosten kokoelmia on hankala hyllyttää oikeisiin paikkoihinsa. Tällöin niiden löytäminen vaikeutuu ja hyllyjärjestyksen ylläpito - joka muutenkin vaatii paljon aikaa - tulee entistä hitaammaksi. Olen lukijanne kanssa samaa mieltä siitä, että tarrat pilaavat kirjojen ja levyjen ulkonäköä, mutta toistaiseksi kirjastoissa ei ole keksitty parempaa keinoa teosten ja niiden sijoituspaikkojen tunnistamiseen. RFID auttaa kyllä tulevaisuudessa väärään paikkaan joutuneen kirjan löytämisessä, mutta sen sijoittamiseen oikeaan paikkaan tarvitaan edelleen selässä oleva hyllypaikan osoittava tunniste.

Inkeri Näätsaari, kirjastotoimenjohtaja

http://www.turku.fi/kirjasto

 

 

Kirjallisen kyselykierroksen huipensin lopuksi käyntiin Hämeenlinnan kirjastoon ja sen virkailijoiden haastatteluun tikunnokka-asiassa.  Hämeenlinnan levykansitarrat oli oivallettu laittaa levykansien taakse ja etukanteen on liimattu vain pieni kirjaston tarra ja niin varsinainen levykansitaide säilyi lähes kokonaan nähtävänä.

 https://hameenlinna.verkkokirjasto.fi/web/arena

 

Alla Lahden kirjastotoimen onnistunut koodiliimaus uutuuskirjan takakanteen tältä keväältä

 

Tikun nokassa kaikkialla

Kirjastoväen vastauksissa kannetaan meidän lukijoiden kanssa yhteistä huolta lainattavan materiaalin esteettisistä ominaisuuksista. Lainaustekniikan tuhoama visuaalinen ja informatiivinen häiriö tunnustetaan ja kaikissa kirjastoissa odotetaan uuden tekniikan tuovan asiaan parannuksen. Se on kallis ja aikaavievä ratkaisu, kuten kulttuuria ylistävät byrokraatit perustelunsa jo vuosikymmeniä ovat pitäneet tapanaan ilmaista. Kirjastotoimen tietojärjestelmän uusiminen on palvelumuotojen ja teoskapasiteetin huimasti kasvaessa kohta edessä. Pari vuotta se ehkä vielä kestää päättäjien ja insinöörien vetkuttelua  - Helsingissä lähes kahden miljoonan lainattavan tuotteen uusmerkinnän odotusta - tikun nokasta päätöskoriin kohta rojahtaen.

Lahtelaissyntyinen graafikko Jenni Rope on yksi tämän kesän Pyhäniemen näyttelyn ( 30.6.–10.8.2012) taiteilijoista. Yllä hänen levykansitoteutuksiaan muutaman vuoden takaa.