Teatterifestarit%202018%20Eero%20Puustin

Eero-Heikki Puustinen

 

Lahden kansanopiston Teatterifestarit 2018 tuntuivat edellisiä vuosia paljon kuihtuneemmilta. Syynä oli niiden yhden, kenties tärkeimmän - teatteridialogin - liekin puuttuminen teatteri-ilmaisun yhteisenä käyttövoimana. Kaikki seitsemäntoista teatteritapahtuman teosta olivat monologeja, joista osassa ohjaus oli kovin tehotonta. Toinen syy oli näyttelijäoppilaiden vähäisyys - nyt puuttui kokonainen ikäryhmä Lahden kansanopiston päätettyä vuosi sitten keväällä evätä ensimmäisen opiskeluvuoden käyneiltä toisen vuoden jatko-opiskelumahdollisuuden. Festarit toteutti nyt siis kaksikymmenpäinen opiston ainoa teatterioppilasryhmä.

 

 

Kuusituntinen teatteriurakka todisti katsojalle synnynnäisten teatteritaiteilijaedellytysten löytyvän toisinaan myös esittäjälle soveltuvalla tekstivalinnalla: yleisön vakuuttaminen, kunnioittaminen ja viihdyttäminen on tämän taiteen korkein aste, johon vain harvoin teattereissa ylletään - muutama esitys silti Lahden kansanopiston teatterikoulutuksen kunniaksi. Vuoden opiskelulla tuskin pidemmälle voi päästä..

 

Kun hieman turtuneena monituntisesta urakasta, polvet kipeinä sadoista porrasrasituksista erilaisiin, sinänsä mielenkiintoisen tunnelmallisiin korkealle kuudennen kerroksen vinttiin sijoitettuihin lähes ilmattomiin teatteritiloihin tai aivan maanuumenien kellaritilojen ahdinkoon, kapeiden käytävien sokkelomutkissa tapahtuviin esityksiin oli jaksanut paneutua, saattoi katsoja onnitella itseään useasta yleensä teatteri-ilmaisulle harvinaisesta kokemuksesta. Niitä olivat monet itsekirjoitetut, täysin persoonalliset tekstit ja omakohtainen paneutuminen sisältöön. Ilahduttavaa oli myös monen esittäjän täysin kokonaisvaltainen heittäytyminen esitykseensä.

 

 

Tällaisessa monituntisessa kavalkadissa vanha hapan minäni löytää liiankin helposti vain omien pinttyneiden mieltymystensä mukaiset onnistumiset ja torjuu alitajuisesti sellaiset teatterituotokset, joissa näkyisi uudistavat teatterielämän pyrkimykset ja kokeilut. Näillä varauksilla kirjoitan luettavaksenne lyhyen katsauksen näkemästäni.

 

Kyn%C3%A4%C3%B6.jpg

 

Kansanopiston entisten oppilaiden (Mona Huczkowski ja Otto Rokka) teksti ja ohjaus tuntuivat toimivan hyvin Pauliina Kietäväisen esittämän aidonmakuisen hahmon, sinänsä vanhan ajanvietevitsistä peräisin olevan hampaanpoistamis- luopio -tarinan, maukkaassa huvituksellisessa tarinassa ja esittäjän taidokkaassa kokonaisonnistumisessa.

 

Lasse Viitamäen ehyt hahmotelma sopivine kuvitteluhuppuineen herätti katsojan mielenkiinnon lukemiseen, lukea Boynen Poika raidallisessa pyjamassa -kirja: Viitamäen ote oli mukavan sisältölähtöisen intensiivinen. Eemil Tähtinen monologillaan loi kymmeniä mielikuvia ihmismielen monimutkaisiin ja hetkellisiin muutoksiin niin taitavasti, että hänen monikohtauksinen esityksensä pienen tilan portailla istuvan yleisön kanssa tiivistyi päivän yhdeksi kohokohdaksi. Tähtisellä on sitä synnynnäistä karismaa tehdä näyttämöllä mitä vain, hauskaa, vakavaa, yllättävää, pelottavaa, nopearytmistä, hidastettua tai vain hulluttelevaa teatteri-ilmaisua ja antaa tunteita sylin täydeltä koko yleisölle. Justiina Saaren kuihtunutta Ruusu elämäntilitystä tuskin voisi aidommin ja ankeammin tulkita, päättelin kanssayleisön tullessa maanalaisesta kellarista päät painuksissa - teho oli vaikuttava.

 

Nuoruudelta vaaditaan aivan liikaa, mahdottomuutta, täydellisyyttä - tuntui Eliina Hiltunen omakohtaiselta tuntuvalla tekstillään meille välittävän. Murrosiän käännepisteet ja kasvamisen perusmitat koulunkäynnin ja opiskelun vaiheina saivat todentuntuisen kipeät, sisältä pulppuavat todistuksensa hienossa esityksessä. Valo Saurin omatilitys Jumissa itsensä Välissä -tekstinä tuntui luontevalta, mutta kovin keskivertoisen tavanomaiselta kiinnostaakseen katsojaa pohtimaan asiaa, samoin draamallisena kokonaisuutena vielä selkiytymättömältä.

 

Jussi Korhosen näyttelijäpersoonalla on hallussaan jo repertuaariteatterin koko näyttelijätaidon skaala. Tunteiden kirjo synkkyydestä maaniseen iloon, liikkeistä rajattomat tehokeinot koko keholla, käsillä, raajoilla tai vaikkapa vain pelkällä naamalla, sen pienimmilläkin lihaksilla ilmaisua helposti tuottaen. Sonja Lairikkokaan ohjaajana ei pystynyt häntä aisoihin samaan: suurten tunteiden hirmuiset voimat tuntuivat jo välillä teennäisiltä, samoin tekstiin ympätty koko epäonnistuneen hoidokin uskomattoman monisivuinen diagnoosi olivat samaa teatterillista ylilyöntiä. Korhosessa on näyttelijätaitoa ja musiikillista voimaa, mutta hän tarvitsee tiukan ohjaajankäden löytääkseen jatkuvalle ajatusten ja näyttelijätyön forte-ilmaisulleen vastakkaisia tehokeinoja..

 

Pinja Pieski tuntuu kokevansa tehtävänään teatterintekijänä tuoda saamelaiskulttuuria esille. Hänen tekstinsä Marttyyrimato tuntui kuitenkin liian moneen kertaan samaa kansallisuusasiaa toistavalta: kirjoitetulta, tekstilapuissa näytetyltä, puhutulta ja vielä näytellyltäkin. Olisiko keinojen karsiminen tehnyt yleisön vastaanottavammaksi tälle asiateatteri-käyttöteatteriteokselle? Yritys tässä tärkeässä asiassa on tietenkin kunniakasta ja suurkiitoksen ansaitsevaa.

 

Sonja Arffmanin katkelmassa Smedsin Jääkuvia-näytelmästä tuntui Arffmanille jo maneerimaisen ominainen, mutta taitava liikekieli liiankin itsetarkoitukselliselta. Esitys eli syvällä tulkitsijan sielusta ajatuksia ammentaen ja sen käänteisiin reagoiden. 

 

Hilkka Saarela palautti silloin tällöin nähdyn minimaalisen ilmaisun, jossa käsiteatteri, pöytä pienen rekvisiitan, muutaman mukin muodossa yhdessä näyttelijän täydellisen hulvattoman onomatopoeettisen äänneilmaisun kanssa oli kivaa pienen juonen seurattavaa. Enemmän! paljasti Elli Melasniemen esityksellä ihmisen arjen ja sattumien monimuotoisen yllättävyyden, jossa esineellinen käsitemaailma ja ihmismielen reaktiot joutuvat jatkuviin draamallisesti kiinnostaviin törmäyspisteisiin.

 

Milla Kaitalahden Kun aikaa on -tarina läheisyydestä ja etsivästä ihmisestä kilpistyi esityspaikan ilmattomuuteen ja lämpöhelteen hämäryyteen - esittäjän reaktioiden näkyessä vain varjoisina silhuetteina lähes pimeän vintin auringonvaloa säteilevän ikkunan valaisemana, voimakkaiden suuttumisreaktioiden ja täydellisen hiljaisuuden vuorotellessa vintin laajan teatteritilan täydeltä.

 

Eero-Heikki Puustinen taisi luoda festareiden täydellisimmän näyttämöteoksen. Hänen moniulotteinen ulkoilmaesityksensä kynti syvällä ihmisen näennäisessä toimintatarpeessa, ihmisen kaipuun nälässäkin ja hänen hämmästyttävän upea nykybalettinen liikekielensä ylsi sireenien latvoihin ja lähes kymmenmetrisiin loikkiin lavastusrakenteiden yli yleisön syliin. Intensiivisyys ja sisällöllinen elävyys olivat Puustisen suurta, unohtumatonta, rakastettavaa näyttämöilmaisua.

 

Ella Lymi vetäisi viinipullollisen pituisen katkelmasikermän Bonnie&Clyde (Iida Hämeen-Anttila, Essi Räisänen) -tekstiä. Jyrkässä porraskäytävässä itse teksti ja näyttelijän taitava humaltumisote katsojiin toimi ihmisen epäonnistumisen realismia kuvatessaan. Vaikka ajatuskokonaisuus jäi tarkoituksellisen selkiintymättömäksi, esitys kasvoi silti ehyeksi vahvatunnelmaiseksi pikkuteatterityöksi.

 

Linnea Kilpeläinen toteutti pienen jokaiselle suomalaiselle tutun elämänkiintopisteen, tv-ohjelmissakin jo toistetun lottoarvonnan pettymyshuippu-shown arvontakoneiston ryhtyessä toimimattomaksi, kärjistäen tarinaa sopivan tuolinreunarekvisiitan kanssa arkisen osaavasti. Keskittynyt näyttelijätyö välittyi esityksen suurimpana avuna.

 

Saara Sillvan sai festareilla jo tutun aiheen - kertoa elämän laitapuolena lähimmäisen maailmanparantajan tarinaa. Yksinpuheluna, vastaajana tyhjä kaveriton teltta, tehtävä oli vaativa teatteriasetelma, jossa uskottavuus nousi selvästikin tulkinnan tavoitteeksi. Sillvan onnistui yllättävän kelvollisesti vaikeassa tehtävässään.

Perinteisintä suomalaista huvinäytelmämuotoa edusti Jenni Marjomaa Taivas-tekstillään. Vanhuksen elämänviisaus pulppuaa nykyisin ympäri Suomenniemen tämän seuratessa tuttua televisio-ohjelmaa, niin nytkin Jenni Marjomaan luomassa, hieman oman murrealueensa osoittamassa vanhushahmossa, mutta valtavan luontevasti sellaiseksi tyypitellyssä näyttelijäluomuksessa. Pienet laulunhyräilyt somasti lämmittivät tunnelman arkisen kotoiseksi - vain ratkaisu, katsoako itseensä vai yleisöönsä, oli tulkitsijalla vielä tekemättä, muuten oivallisessa esityksessä.

 

Lahden kansanopiston Teatterifestarit 12.5.2018 klo 12-19

 

Monologien ohjaavat opettajat Timo Raita ja Julius Leppänen

 

 

 

405282.jpg

 

Tämä teatteritapahtuma on viimeinen Lahden kansanopiston perinteikkääässä yli satavuotiaassa historiallisessa rakennuksessa sen siirtyessä kansanopistona historiaan.

 

Lis%C3%A4liite.jpg