Jason Maverick vei yleisönsä nauruhermot fantasioihin, taikuuksiin ja teatteritaiteen ytimiin Tampereen Keskustorilla 4.8.2011
Tampereen 43. teatterikesä – viikko suomalaista ja kansainvälistä teatteria – syleilee vieraammankin kävijän lämpöiseen tunnelmaansa valtavalla yleisömäärällä, ihmismerensä iloilmeillä, kävijöidensä spontaaneilla, pidättelemättömillä ihastusreaktioilla ja ennen muuta esitystensä herpaantumattoman jännittävällä, keskittyneellä, mukaansatempaavalla tunnelmalla ja teatterilumovoimalla.
On totta, että teatteritaide Suomessa alkaa ajautua liiaksi vain hyvintoimeentulevien ihmisten nautinnoksi, kun pelkän teatterilipun hinta pyörähtelee 25-45 euron paikkeilla, musiikilla kuorrutettujen esitysten hinnat viuhuvat jo 60 eurossa ja nuo hinnat sisältävät mittavat meidän veronmaksajien etukäteismaksut valtiontukena, kuntien kulttuuribudjetteina. Keskikokoisen perheen käynti teatterissa mahdollisine matkakuluineen on sievoinen satsaus kulttuurille.
Kokeilin tänä vuonna Tampereen teatterikesän sisällön itseisarvoa, itse teatteritaiteen antia, uhraamatta junalipun lisäksi pääsylippuihin senttiäkään. Teatteriviikon jokaiselle päivälle on sijoiteltu tarjolle runsaasti ilmaisesityksiä. Omalla teatterivainunenälläni valitsin tarjolla olleista paristakymmenestä pääsymaksuttomasta esityksestä kuusi, helposti ja nopeasti kävellen tavoitettavaa ulkoilmatarjousta.
Jugendtorilla, Commercen talon edustalla valloitti meidät ranskalainen Christian Albouyn Dynamime-ryhmä hauskalla yleisönsä helposti mukaansatempaavalla, mimiikkaan ja pelkkään elekieleen perustuvalla interaktiivisella esityksellään. Siinä meni nuoret sekä vanhat samanlailla mukaan ja ratkihauskaa oli monissa juonen ja tarinoinnin käänteissä, ilmehdinnän variaatioissa.
Rentouttavaa ja samalla nautittavaa taidokkaan, sympaattisen huippumiimikon ohjausta - sama elekielitaito yhdistää koko maailman - ymmärsimme oitis.
Laukontorilla, tamperelaisvesien virvoittavissa tuulissa, Paulo Avataneon esityksessä Perhosten pyydystäjä perinteinen italialainen komiikankäsitys pikkutuhmine äänineen, nopeannotkein muuntautumisin ja absurdin hauskalla menollaan hämmensi. Tosin tämän koomikon elekielestä ja mimiikkaskaalasta tuoksui jo jonkinasteinen alan ammattileipiintyminen: hieman liian helpoin konstein hän toisinaan pyrki yleisönsä kanssa sinuiksi, varsinkin ääninauhaan perustuvat tehosteet alkoivat pian maistua loppuunmärehdityille. Uutta juurta tarinoidensa värityspohjaksi hän jo tarvitsisi, kritikoimme. Esityksen voi noteerata suomalaisvakiosanalla kiva.
Tullikamarin aukiolla tamperelainen laatusirkus Ruska esitti ohjelmansa Parisuhdetta ja akrobatiaa: henkeäsalpaava jonglööritaito, uhkarohkea naisen ja miehen voimainmittelyakrobatia esityskentältä kohti pilviä sekä suomalaisesityksiin tervetullut harvinaisen hienosyinen juonen poikanen korottivat esityksen päivän onnistuneimpien tapahtumien joukkoon. Katerina Repponen ja Pasi Nousiainen taiteilivat arvoasteikossamme harvojen suomalaisten sirkustaiteilijoittemme ammattieliittiin tällä sisältörikkaalla, äärimmäisen jännittävällä ja parisuhdeajatuksia pohtimaan herättävällä tulkinnallaan.
Ruskan toinen esitys Matias Salmenahon ja Andreas Falkin D.AD. on koko perheelle tarkoitettu sirkusesitys, jossa akrobatia sirkusbussin ympärillä, maassa, auton katolla ja kattoportailla sekä ilmassakin leimaavat esityksen. Esityksen lämmittelyalun idea – silmiin ampuminen suoraan pyssyllä – on kyllä kaikinpuolin arveluttava temppu näytettäväksi tänä väkivallan aikana. Stop jatkossa! Itse esitys on kuin kulttuurihistoriallinen kajastus suomalaisista voimamiesten sirkustempuista menneiltä tivoliajoilta, joissa miesmäinen, väkivahvan ronski voima on kaikilta osiltaan yleisön nähtävissä ja hämmästeltävissä. Monet tyhjäsisältöiset lapsukset madalsivat esityksen tasoa: intiaaniajatus tänäpäivänä on hieman kökkö eikä musiikkivalinnat yksitasoisuudessaan tuo esitykseen syvyyssisältöä. Taitoa ja monipuolista taitamista aina jonglööriyteen saakka esitys on tulvillaan. D.A.D. -ohjelman esiintyjät tarvitsisivat nopeasti ohjaajan ja todellisen, kiinnostavan sisältöjuonen esityksilleen.
Teatterin intohimo syttyy leimuavaksi kylmäluonteisemmallekin kokijalle lontoolaisen Jason Maverickin hullaannuttaessa satamääräisen yleisönsä pikkuisista, juuri kävelemään oppineista aina yhdeksänkymppisiin saakka.
Maverick on perusolemukseltaan valloittavan sympaattinen taiteilija. Maailman yhdeksi harvoista ammattitaiturimiimikoista hänet tunnistaa jo pelkästä parista ensieleestä, hymystä ja ilmeestä, joiden osumatarkkuus on heti häikäisevää ja sisällyksellistä: yleisönsä kanssa taitavasti pantomiimein ja elein kommunikoiva, korkeatasoisen huumorin loihtija, katsojat maulla ja sydämellä mukaansaottava, monipuolinen estraditaiteilija. Hänen esityksensä ilman tehosteitakin ovat riemastuttavia ihmeitä: painavat lasipallot jongleerataan taikuusihmemäisen vaivattomasti, keltaiset isot pallot lentävät kymmenien metrien korkeuksiin palatakseen taiturinsa käsiin täsmällisen tarkasti, hänen liikekielensä on taiturimestaruutta eikä hänen mimiikkansa aarrearkun runsautta voi ylistellä liikaa - siinä on maailmanihmeellisintä kehon ja ajatuksen herkkääkin herkempää ilmaisun mestarillisuutta. Jason Maverickissa koko mies on suurta teatteritaidetta. Esityksen kokeminen ja sen monet yksityiskohdat painuvat sielunelämämme nykyrikastuksiksi lähtemättömästi. Teatterikesän tapaus.
Teatteriravintola Tillikan kesäterassilla, luonnonkauniin Tammerkosken partaalla Mari Naumalan laulutarinatuokio Miksi tyytyisin vähempään alkoi tutun Rosvo-Roopen rytmisesti ja tunnelmallisesti poikkeuksellisen persoonallisella tulkinnalla. Laulajattarella on ihailtavasti varmaa läsnäoloa, sisäistä voimaa ja sensuellisuutta tulkintansa saatteeksi. Chydeniuksen tunnetuimmat sävellykset olivat jo herkimmillään, kun ukkossade - tuo kaiken suomalaisen kesäteatteritaiteen kavala peikko - yllätti esityskokonaisuuden, onneksi sen vasta viime metreillä keskeyttäen. Kokonaisuuden onnistumista himmensivät myös äänentoiston balanssikysymykset, säestyksen ja laulajan välinen äänialarekisteri tarvitsisi myös valintatarkistusta. Teatterityönä joka tapauksessa kiinnostava aluevaltaus.
Ohjaus Lassi Alhorinne, sello Leena Aronen, huilu Jonnakaisa Risto, kitara Markus Kaarto
Teatteripäivääni olisi mahtunut vielä monta esitystä, yöohjelmaa, näyttelyitä, konsertteja, seminaareja ja koettavaa ilman sentinkään uhrausta.
Tampereen teatterikesä osoitti taiteellisen voimansa näinkin: nähdyt ilmaisesitykset todistivat kansainvälisen teatteritaiteen ja katuteatterin löytäneen tiensä myös Suomeen, suomalaisen mimiikan ja pantomiimin heikon tason ynnä poissaolon sekä myös – onneksemme – sirkustaiteemme uuden tulemisen.
Kommentit
Tämän blogin kommentit tarkistetaan ennen julkaisua.