Lotta Halinen

 

Lahden LOKATANSSEILLA alkaa olla perinteet. Vuodesta toiseen tätä syksyistä nykytanssin tapahtumaa on jaksettu pitää yllä. Tänä koronasupistuksen aikanakin tapahtumaan saatiin kaksi suomalaisen nykytanssin eturivin taiteilijoiden uniikkia tanssiteosta nähtäväksi ja koettavaksi. Yleisöä oli pandemiasääntöjen mukainen runsas harvennettu salillinen tätä harvinaisuutta kokemassa.

Miltei tasan vuosi sitten kirjoitin:

”Eikö taide olekaan itse katsojan koettavaa, ennalta jäsentämätöntä ja juuri katsojan omaan tuntemukseen ja intuitioon perustuvaa, kokemaa ja vasta kokemuksesta nautittavaksi syntyvää. Jos nykytanssi ei tarvitse sanataidetta, miksi meille maallikoille nykytanssin tekijät teoksensa sisällön kielellistävät ja selostavat teoksensa etukäteen mielikuvituksemme kahliten.”

Pinttyneenä persoonana, maallikkona, ajattelen taas samoin nähtyäni tämän vuoden LOKATANSSIEN kaksi esitystä. Ymmärrän, että nykytanssiteokset yritetään suuren yleisön avuksi verbaalisesti markkinoida, mutta tanssitaiteen itsensä kannalta se tuntuu kovin turhalta ja tahallisesti esityksen muodot rajaavalta. Kyynisesti ajatellen - myös tällainen yhden katsojan kirjoittama arvio on äärimmäisen suppeasti ymmärrettyä kulttuuriajattelua.

 

 

A whisper in the order of things

Tanssi   Wilhelmina Ojanen & Kardo Shiwan

Musiikki  Andrew Marriott

Marriottin musiikin avantgardinen hengitys täyttää kuin trumpettisen voimakkaana pienen pimeän näyttämön. Taustalla möhkäle ihmislihaa erottuu juuri ja juuri pimeydestä. Vähin erin tuo näky jäsentyy pieniksi liikevärähtelyiksi, sitten se piirtyy lavahorisonttiin kahden toisiinsa kietoutuneen ihmiskehon symbioosiseksi hahmokokonaisuudeksi, muuttuu verkkaisen hitaasti kohti katsojia lähestyväksi pyöriväksi keräksi. Viimein valaistus erottaa kaksi erillistä ihmisfiguuria, jotka vuoroin kehon osiltaan, vuoroin koko olemukseltaan irrottautuvat toisistaan pieniksi hetkiksi pian takaisin yhteen liittyen. Kosketus ja koskettaminen tuntuvat maagisen voiman liikuttamina liikuttavan tätä teosta. Vain muutaman kerran ne suovat toisilleen katsekontaktin tai hetken karkaamisen toisistaan, kietoutuakseen taas takaisin yhteisen kosketuksen lämpöiseen pitävään turvalliseen solmuun - lähteäkseen lopuksi takaisin tuonne pimeän horisontin maailmankaikkeuteen toisissaan kiinni kuin ikuisesti lukittuna kahden olennon yhteisenä maailmana.

Esitystä leimaa äärimmäinen keskittyminen, joka vangitsee myös katsojan ihastuneena kuvittelemaan samanlaista lähimmäisläheistä yhteistä rauhaa ja turvaa kaiken trumpettisen melun ja hälinän täyttämässä maailmassa löytääkseen.

 

 

Body verses – Ruumiin säkeitä

Tanssi   Iiris Raipala & Jasmiina Sipilä

Runot ja lausunta   Maria Matinmikko

Maailman teatterien valtavirta on muutaman viime vuosikymmenen ollut improvisaatio. Sen maailmanlaajuinen ymmärrettävyys on tuonut nykytanssin esittävän teatterin yhdeksi olemukseksi, harjoituspedagogiaksi ja itsenäisiksi teoksiksi. Estraaditeatterikin on löytänyt improvisaation aina viihdeteatteria myöten.

Tanssitaiteilijoista itsestään kasvaa improvisaatiolla täysin persoonallisia, oman maailmanjäsentämisensä, filosofiansa, ajatustensa ja fyysisen ilmaisunsa leimaavia taiteilijoita, jotka voisi jopa tunnistaa kehonsa jokaisen jäsenen, vaikkapa sormenpäiden, silmäluomien pienistäkin liikkeistä. Niillä he pystyisivät meille yleisölle kertomaan tarkoituksensa, aivoituksista ja sanottavansa ilman sanoja.

 

Nyt nähdyn kahden teknisesti taitavan tanssijan improvisoinnista en teatteritaiteen ydintä - lavalla syntyvää yhteistä nimittäjää ja sisältöä - ihan löytänyt. Teos hapuili liiaksi epämääräisyydessä, karttoi sanomansa mukaan tahallisesti toisen kosketusta kuin sitä kylmänpelottavana välttäen.

Ehkä liikeimprovisoinnin taustalla kuuluva kuiskaava lausunta ja sen säkeet majakkana rajasivat (yleisölle sisällöltään kuulumattomina katsomosta näyttämöä kohden lausuttuina) kolminaisuuden vain kahden tanssijan keskinäiseksi ilmaisuksi - idea, jossa sana ja puhe, ääni ja liike synnyttäisi esityksen yhteiseen ilmaisuun jäi näin yleisölle tarjoilematta ja kolminaisuuden teho sekä voima tavoittamatta. Improvisaatio esityksenä vaatii pitkälle vietyä ajatuksen ja kehon hallintaa tanssissa, nyt ajatuksen lento vielä tuntui olevan liiaksi kapellimestaroitua (kuulumattomaan) tekstin tarinaan ja liike liiankin pienimuotoista katsomoon saakka asiansa ilmaistakseen.

Rohkeana tekstin, lausunnan ja tanssin kokeiluna syntyneellä teoksella on kunnioitettava tanssia laventava ja uudistava pyrkimys - nykytanssi tarvitsee tällaista lavealle erisuuntiin harovaa ja kokeilevaa ilmaisurikkautta rikkoakseen aina taidetta vaanivia ja luuduttavia traditioita, säilyäkseen tuoreena, mielenkiintoisena ja onnistuessaan myös koskettavana teatteritaiteena.

 

Lopuksi

Kovin suuri tosikkous tuntuu vaivaavan nykytanssin olemusta myös näitä kahta teosta muistellessani. Vakavuutta ja määrätietoisuutta tarvitaan aina, mutta minne on kadonnut tästä teatterilajista ihmistä ja hänen sieluaan aina lämmittävä, mukaansatempaava pieni huumorihiukkanen.  Sitä jäin murheisena kaipaamaan.

 

LOKATANSSIT 2020  Tuotanto Meri-Tuuli Risberg & Lotta Halinen

https://lahenuutisia.vuodatus.net/lue/2020/10/lokatanssit-2020