Is%C3%A4-n%C3%A4yterlm%C3%A4.jpg

 

Lahden kaupunginteatteri on tuonut yhden länsimaisen dramatiikan ajankohtaisimman näytelmän erinomaisen onnistuneena esityksenä ohjelmistoonsa. Ranskalaisen Florian Zellerin Isä koskettaa sisällöllään, käänteittensä ja yksityiskohtiensa tuttuudella meitä kaikkia läheltä tai kaukaa koettuna, omissa läheisissä, ystävien perheissä, arkiaskareissa, koko ihmiselämän kaaressa ajanjaksona, johon me kaikki vääjäämättä joudumme, tahdoimme tai emme.


 

Lahtelaisesitys saa Sini Pesosen ohjauksessa, Minna Välimäen lavasteissa ja puvuissa sairauskuvaukselle tarkkaääriset, hätkähdyttävän tehokkaat kehykset ja henkilökuville ranskalaistemperamenttisesti räjähtelevät elävät tulkinnat. Ne kruunaa Reita Lounatvuoren puhekieleltään osumatarkka ja detaljirikas suomennos.


 

Lahden esityksessä on harvinaista tyylikkyyttä tuoda näytelmä näyttämölle keskieurooppalaisesti, sopivan ranskalaisesti sekä näyttämökuvana että sisällöllisesti ja draamallisesti temperoituna. Tällä vieraannuttamisella vältytään perinteiseltä kyökkirealismilta ja katsomisnautinnosta rakentuu viisas, älykäs, hauska, satuttava, arvaamaton katsojan ja esittäjän yhteinen tapahtuma - muistisairaus kun ei opillista viisautta, kansallisuutta tai henkilöpersoonallisuutta katso, vaan on kaikissa kulttuureissa yhteinen kokemus.

 

Muistisairauden siemenet erottuvat meissä pienin tunnistettavin merkein jo varhain. Nimet häipyvät, tutut kasvot tervehtivät, emme enää muista. Tunnin, päivän tai viikon päästä muistikuvat vielä palaavat ja realisoituvat takaisin kätköistä. Viimein muistimme tosi ja kuvitelma sekoittuvat kuten Zellerin Isä-näytelmässä käy - ajan, läheisten, tapahtumien ja aikakausien mennessä sekaisin ja saadessa yhteiselämässä aikaiseksi vain pelkkää sekaannusta ja väärinkäsityksiä.

Synnynnäinen terävä insinöörin äly, skarppius karkaa ja uudessa tilanteessa muuttaa kuviteluksi todeksi sairaan käsityksen ympäristöstään, läheisistä ja itsestään.

Kun tutut asiat katoavat ja muuttuvat tai häviävät, miltä se tuntuu itse isästä, hänen tyttärestään tai isän uudesta hoitajasta. Entä vävystä.

-Vanhat traagiset traumat korottavat läheiset vainajatkin eläviksi, ihanteiksi ja kuollut nuorin tytär nousee jatkuvasti elämän kauneuden ilmentymäksi ja ihmeteltäväksi, kun häntä ei ole aikoihin näkynyt.

-Uusi fyysinen ympäristö ja vieraat ihmiset tuovat vielä hurjemmat tuntemukset. Missä olen, mihin tutut huonekalut on viety.

- Onko eronnut Anne-tytär naimisissa vai ei. Muuttaako vävy vai tytär Lontooseen. Miten minun silloin käy.

- Minne jälleen ranteestani on kadonnut kello, taasko varastettu.

- Kuka tuo kaunis nainen on, miksi täysin vieras ihminen on niin tutun näköinen.


 

Jälleen kerran Aki Raiskion suurieleinen, voimakasreaktioinen taiteilijahahmo saa elää täydessä elementissään ja suorastaan järkyttää jäljittelemättömän rouhealla, rehevällä näyttelijäkarismallaan,  charmanttisuudellaan, älykkäällä ajattelullaan vanhana Andréna, elämänsä ehtooseen tulleena insinööri-isänä. Mutta tällä kertaa myös muistisairauden murentamana sisäisen tuskan, neuvottomuuden, elämänilon menettäneenä, itkettävän lohduttomana ja todellisena, kaikesta inhimillisyydestä karsittuna raadollisuutena. Raiskion rooli on näytelmän ihmishahmojen ydin ja sen suuren skaalan, elämänriemun ja elämäntuskan tunnevaihteluiden määrän hän näyttelee suurenmoisesti, liikuttavasti - ehjän ja kokonaisen ihmiskohtaloiden tulevaisuudenkuvan meille piirtäen.
 

Vaikka näytelmässä isä André keskipisteenä asioita katsotaankin, niin ilman muistisairauteen liittyviä henkilöitä, läheisiä tyttäriä, vävyjä, hoitajia ei näytelmä syty eläväksi. Lahden kaupunginteatterissa tuo dialogivastine, yhteiskunnan asiantuntijoiden ja läheisten paine on tarkkavainuisin roolituksin, dramaturgisin oivalluksin sekä taitavasti ohjattu että tulkittu kokonaisuus.


 

Raisa Vattulaisen näyttelemä tytär Anne tuntuu elävän hektisen oman kiireensä, oman onnenetsintänsä aikaa. Sen kaiken mullistaa isän muistisairaus, tyttären tuska sen jatkuvasta lisääntymisestä, omasta vastuustaan isän elämänillan inhimillisyydessä. Vattulainen luo Annestaan lähimmäisen, jonka isän nopeasti edennyt muistisairaus ja hänen hoitamisensa ratkaisemattomuus on tunteille kylmentänyt - tyttärestä on kasvanut pelkkä toimija ainoana päämääränä saada isälle ulkopuolinen hoito nopeasti ja itselleen vapautus päivittäisestä vastuusta. Huono omatunto oman elän ja sen läheissuhteiden hoitamattomuudesta on jäämässä järjestyksessä toiseksi.

 

Vävy Paul Tapani Kalliomäen tulkintana on realistinen, sivusta katsova asianosainen, joka kantaa enemmänkin huolta muistisairaan Isän tyttärestä, vaimostaan Annesta ja heidän toimimattomasta aviosuhteestaan. Saana Hyvärinen tuo ammattihoitajan obligatorista inhimillisyyttä ja hyvyyttä esitykseen. Aija Pahkala antaa lopullista ihmisen lähtöhetken seremoniallista herkkyyttä yhteiskunnan palkkana ja Jari-Pekka Rautiainen luo samoja sairaalan hoitohenkilökunnan ammattimaisuuden tunnelmia - kumpikin näyttelee myös enteellisen taitavasti isän kauhukuvitelmissa harhanäkyjä tyypittelyillään ruumiillistaen.

Hieman turhaa tekonaurua ja teeman värittämistä koin Annen ja Paulin tanssissa – teksti kun on täynnä tarkkaa ja pätevää tragikomiikkaa muutenkin, mutta hyvä ja vahva teksti kesti tämän mutkan.

 

Minna Välimäen visualisoinnista tiivistyy nykyteatterin tekniikan ja mielikuvituksellisien näyttämökuvamahdollisuuksien kautta ajan ja paikan, outojen asioiden jatkuva muutos - muistisairaan harhojen havainnollistaminen. Ne toteutuvat seinien äkkimuutoksina, tuttujen puitteiden ja perspektiivien muuntumisina, lattiaan aukeavien suurten aukkojen ilmestymisinä, entisten ovien katoamisina ja pelkistyvät viimein suljetun pienen huoneen esineettömyyden ihmettelemiseen. Välimäen visiot hätkähdyttävät, pureutuvat isän ja yhtälailla meidän katsojien tajuntaan outoudella, pelottavuudella, väkevällä tarkoituksellisuudella - olemme kaikki kuin isän mukana ihmettelemässä, pelästymässä, tuskastumassa, pelkäämässä ja kyselemässä epätietoisina mitä tämä oikein on.


 

Isä-näytelmässä tiivistyy kauniisti mutta traagisesti yksi ihmisen elämänkaaren arvaamattomimmista ajanjaksoista, iän mukanaan tuoma muistisairaus, jota se osaa myös käsitellä.

Esityksen jälkeen voidaan jälleen puhua teatterin suuresta merkityksestä, jo etukäteen tuleviin asioihin opettavasta ja orientoivasta ymmärtämisestä.

Nyt viimeistään esityksen jälkeen ihmiset etsimään kynä ja paperia sekä kirjoittamaan vähintään edunvalvontavaltakirja siitä, miten me haluamme meitä hoidettavan ja kohdeltavan ja kenen vastuulle itsemme haluamme antaa - ennen kuin meillä ei ole enää minkäänlaisen asiakirjan allekirjoittajakykyä saati laillista toimivaltaa.

 


 

Florian Zeller

ISÄ

SUOMENNOS Reita Lounatvuori
OHJAUS Sini Pesonen
LAVASTUS JA PUKUSUUNNITTELU
Minna Välimäki
VALOSUUNNITTELU Tiina Hauta-aho
ÄÄNISUUNNITTELU Tatu Virtamo

ROOLEISSA Saana Hyvärinen, Tapani Kalliomäki, Aija Pahkala (vier.), Aki Raiskio, Jari-Pekka Rautiainen ja Raisa Vattulainen

VALOKUVA Antti Sepponen


Ensi-ilta 2.10.2019 Eero-näyttämö

 

https://www.lahdenkaupunginteatteri.fi/produktio/231/isa

 

Lis%C3%A4liite.jpg