Aleksis Stenvallin 1870 ilmestynyt teos Seitsemän veljestä oli aikakautensa sensaatio ja provokaatio kirjallisuuspiireissä: elettiin kansallisromantiikan ylevää, juhlavaa, suoraselkäisten ja korkeakulttuuristen taidetuotteiden tyyliaikaa. Siihen ei tavallisesta kansasta kertova, suomen kielellä kirjoitettu, sen ajan näkökulmasta brutaali ja härski teos sopinut. Kustantaja jäädytti kolmeksi vuodeksi Seitsemän veljestä ja se ilmestyi painettuna vasta 1873. Kesti pari vuosikymmentä, että Suomen virallinen kulttuuriympäristö antoi arvon Kiven teokselle. Nyt Kiven arvostus on kiistaton.

 

Kalle Holmbergin sata vuotta myöhemmin (1973) ohjaama Ralf Långbackan johtaman Turun kaupunginteatterin teatteriversio Kiven Seitsemän veljestä ajan nuorten suomalaisten näyttelijäkomeettojen tähdittämänä - ikivihreiksi korviini muuttuneiden Kaj Chydeniuksen säveltämien laulujen soidessa vieläkin muistikuvina korvissamme - oli ensimmäinen näyttämöllinen uusluenta teoksesta. Se sai kokijoikseen satojen esityskertojen loppuunmyydyt täyssalilliset, katsojia busseittain ympäri maan neljäksi vuodeksi. Muistikuvani esityksestä on yhä rikkumattomin teatteritapaus koko elämässäni.

 

Lauri Maijalan näyttämösovitus (2017) romaanista oli samassa teatterissa aikansa lapsi, odotettu, tarpeellinen Kiven Seitsemän veljeksen uusluenta, terävän itsenäinen ja rohkean välttämätön ohjauspäivitys. Maijala ei sumeillut, toi veljekset tähän päivään, huoltajatta kasvaneen itsensä etsimiseen, orpouden ja nuoruudenkapinan patoutumin, väkivallalla ladatuin ratkaisuyrityksin yksilöissä ja koko veljeslaumassa näyttäen. Aikamme tiedon valta oli maijalalaisittain kaiken ymmärryksen edellytys ja itse elämää pystyi ymmärtämään, siitä selon samaan ja siinä kiinni pysymään vain lukemalla. Lukutaidottomuuteen pysähtyvät veljesten otteet elämänsyrjästä, kasvuedellytykset yhteiskuntakelpoisiksi. Lukutaidottomuudesta kasvaa veljeksille yhteinen, suuri, pelottava vihollinen, hirmuinen tuntematon paholainen, jota vastaan he luonnonlapset yksilöllisesti ja yhdessä taistelivat kaikin fyysisin voimin muunlaisista ratkaisuista edes tietämättä.

 

Lahtelaisittain Aleksis Kiven alkuperäisteoksen Seitsemän veljeksen elämänpolkujen kivikot sivistys, kirkko ja kaikkinainen esivallan nöyryytys sekä elämän autuudet nuoruuden voima, monijärkisen veljeslauman yhteen ynnätty kokemus ja viisaus olivat mukana karnevaalisen episodimaisesti, vauhdikkaasti, liikunnallisesti sekä mehukkaasti Pesäkallion kesäteatterin lahtelaistulkinnassa samana vuonna 2017. Piiloissa uinuvat huumorintajumme ja myötäelämisen taitomme Satu Säävälän ohjaama teatterityö heristi hereille - esitysluontevuuden syleillessä meidät milloin voimalla rutistaen milloin taas lemmellä ja sielunsäihkeellä, musiikilla meitä samaistumiseemme voidellen.

 

Linda Wallgrenin Teatteri Vanha Jukon Seitsemän veljestä vuodelta 2020 on täysin tyhjennetty sataviisikymmentävuotisesta ajankuvastaan ja paksunahkaisuudestaan - käännetty nykypuheemme brutaaliin sanastoon ja puhekieleen, mutta ah niin suloisesti sittenkin myös Kiven somin sanajärjestyksen ja rytmipoljennon ihanuuksin välillä tekstiä lyyrisesti pudotellen. Linda Wallgrenin ohjaus ja sovitus tekee niin älykkäästi, sympaattisesti, laskelmoimatta ja rohkeasti sinut aikamme nuorisolle ja Kivelle, että toista vertaista Seitsemän veljeksen itsenäistä, sovituksena ja esityksenä valloittavaa kielellistä uudistusta en pitkässä elämässäni ole kokenut.

 

 

Orimattilan teatterin Tapani Kalliomäen omamuottisesti muotoilema ja ohjaama Seitsemän veljestä on joukkovoimalta, tanssilliselta liikekieleltä, ronskiudelta, iloisuudelta, vauhdikkuudelta täydellinen ammattimaisen näyttelijätyön verrokki ja teatteritaiteellinen, tuorein vesielementein kirkastettu uusi kruunu tähän kokemieni Kiven Seitsemän veljeksen romaanisovitusten sarjaan.

Siinä sekoittuvat herkullisesti Kiven teoksiin liittyvä jo uudelleen laitostunut kansallisromantiikan ylväs musiikki, YL-mieskuorolaulut Kiven sanoin ja runoin tämän päivän esitystaiteen aikamme liikunnalliseen, koreografiseen ilmaisuvalmiuteen, niiden saumattomaksi yhteisilmaisuksi. Tulkinnan toinen klassinen kulttuuriherkku on näyttämöpuheen ja näyttelijöiden täydellinen, alkuperäinen, omahehkuinen Kiven aikainen repliikkikielen osaaminen ja sen rytmin ja poljennon luontevanuottinen ääntäminen.

 

 

Romaanin sovituksesta

Seitsemän veljeksen elämänpolkujen kivikot - sivistys, kirkko ja kaikkinainen esivallan nöyryytys sekä elämän voima, monijärkisen veljeslauman yhteen ynnätty kokemus ja viisaus ovat vauhdikkaan liikunnallisesti sekä uusnerokkaan vettä roiskuvasti orimattilaistulkinnassa mukana.

Korpien kätköissä liian pitkään kasvanut ja aika miehiksi vanhennut äiditön ja isätön veljesjoukko, siveellisesti puhtoinen veljeskatras sekoaa lopullisesti tultuaan naimaikään ja ihastuessaan jokainen samaan neitoon, Männistön Venlaan. Naimaan päästäkseen se opettelee nyt nöyryyttävästi  lukemaan lukkarin johdolla, hänen äksyn tyttärensä päsmäyksessä.

Veljeksien yhteisyyttä, heidän omaa pikkuyhteisöään vain vahvistavat kaikki ulkopuolelta tulevat koettelemukset, joissa heitä ymmärtämätön sivilisaatio rovastein, virkavallanedustajien yksinvallalla sekä tappelunhaluinen Toukolan sakki jatkuvasti pistelee ilkkuvaa pilkkaa tästä erakkoisesta metsäisestä veljeskatraasta. Yhdessä metsän kätköissä luonnon suuria ihmeitä ja vain elämän voimaantumista kokenut hellyttävä, raju, leikkisä veljesjoukko on ryhtynyt naapuristossa kauhua aikaansaaviin hirmutekoihin viinakiron langetessa tämän tästä heidän toimiensa pontimeksi. Vielä kaikkien aikakausien aina läsnäolevat ennustajatkin tuovat kiukutusta veljesten elämään noituudellaan, Rajamäen rykmentin ennustaessa nämä rääväsuut metsäläiset kamaliin seuraamuksiin tekosistaan ja suupalttisuudestaan.

Paljon juodaan, kisataan voimannäytöllä, tapellaan selvin- ja juovuspäin, poltetaan tuoksinassa sauna ja rakennetaan työhulluina uusi koti Impivaaraan. Kirjan synnyn aikakausista on esityksessä heijastumaa kylätappelujen menneiltä ajoilta ja opettavaa rinnastusta esitysdramatiikassa nykyaikaan - luonnonmukaisesti elämään tottuneen veljesjoukon elämänrauhan kohdatessa järjestyneen sivilisaation paragrafit ja käytännöt. 

Aapo, Tuomas ja Juhani antavat räppäävälle ja heitä ilkkuvalle Toukolan Kissalan Aapelille uudenlaisen vanhanajan vetisen läksytyksen.

Mukaan tulee vielä suomalainen puhdas pohjavesi, jonka nimeen pikkusynnit, kiusanteot, solvaukset, rötökset, piikittelyt, viinanhöyryt ja eripura tukkapöllyn, piiskan ja nyrkin sijasta huuhdellaan niin, että vesi roiskuu ja koko syyllisen ajatusrustinki pääkoppineen vesisammioon upottaen nollataan aloittamaan aivoituksensa ja toimensa alusta puhtaalta pöydältä.

 

Virkavallan Mäkelä antaa veljesten omaa kurinpalautusta Eerolle.

Komea, romaanin seesteinen loppu veljesten sijoittumisesta omiin osiinsa tässä yhteiskunnassa on hieno loppupotretti tästä voimantuntoisiin, karkeisiin, hellyttäviin, leikkisiin ja yhdessä ihmeitä ja kauheita aikaansaaviin rakastettaviin seitsemään veljeen, luonnonlapsiin, joihin me saamme taas kerran ihastuksesta retkahtaa.

 

 

Liikunnallisesti Orimattilan Seitsemän veljeksen Tapani Kalliomäen ja Laura Huhtamaan luoma liikekieli on kuin pyörryttävä, karusellinen kahdenkymmenen esittäjän kansanpotpouri täynnä parhainta, monipuolisinta kansainvälistä askellusta, kehon liikekieltä ja vauhdikkuutta. Se ei juurikaan pysähdytä jatkuvaa sykettään, vähintään jalkojen pienet polkaisut, joukkojen kehonosien pienetkin yhteisliikkeet tai valtavavauhtiset näyttämölle tulot ja lähdöt, saati vahvemmin seipäiden tai tuolien kanssa toteutetut näytelmäkohtausten puheen painotukset ovat kertakaikkisen voimakkaita ja unohtumattomia, loputtomuudessaankin ihastuttava esityksen oma elementti, joka leimaa sen. Koko 20-jäseninen näyttelijäjoukko on tämän ilmaisurikkauden vankkana, osaavana takeena. 

 

Tällaisessa vauhdikkaassa potpourissa korostuvat harvalukuiset seesteiset tyvenet hurjan menon tarpeellisiksi huoahduksiksi ja nousevat esityksen tulkinnassa ennalta arvaamattomiksi kohokohdiksi. Timon laulu on niistä yksi, yhdistetty Aleksi Kiven sanoin Aapo Similän sävelin sekoittunut ikuiskoru, joka soi kauniisti ja tunteittemme sopukoihin saakka Ranssi Toiviaisen esittämänä Timon Lauluna oravalle - kauniina herkkuna - sitä kuuntelisi vieläkin pitempään, jopa livenä ilman äänivahvistusta korva tahtoisi kokea sen sävelpuhtaan luonnonäänisen tunnelman ja tulkitsijan äänen kauneuden, niin hienon herkkä se on.

Tuomas, Eero, Lauri, Aapo, Simeon, Juhani ja Timo Taula-Matin kertomuksen kauhunäkyjen pyörteissä

Taula-Matin (Kyösti Kyrö) kertomus veljeksille on kansantarinoinnin suomalaisaatelia, näytelmätulkinnan yksi ehdoton herkkukohta sekin. Miten sopivan pikkueleisesti, kommentein siihen koko veljeslauma osallistuu (ohjauksenkin taitavuutta) ja miten karhean makuisasti ainutlaatuisen karskin karhunkohtaamis-luontokokemuksensa Kyrö taitaakaan roolissaan osata tulkita shamaanin lailla.

 

Eikä tuon esityksen rytmin ja vauhdin, lihasvoiman ja sivilisaation kohtaamishädän myllystä kolmaskaan kohokohta heikommaksi jää - se on Laurin kuuluisa saarna Hiidenkivellä - nyt tekstissä muuten vaitonaisen Laurin suusta Justus Keskevaarin aivan hurmaavan houreellisena, kaiken maailmanjärjestyksen ja kirkollisen pakkopaahtavuuden puheripulisena loputtomana kiihtyvänä polkkavauhtisena sieluntyhjennyksenä - unohtumattoman valloittava tulkinta.

Heikki Hagmanin totisen vankka Simeon on sekin tyypittelynäyttelemisestä edukseen loitonnutta uutta tekoa nautittavassa järkevyydessään, Eerik Kurosen Tuomas elämänvaloisassa rempseydessään, elämänmahlaisessa uskottavuudessaan, Jarmo Keskevaarin Juhani täydellisessä vanhemmuutta herättävässä voimassaan, horjumattomassa luonteikkuudessaan ja elämänriemuisessa, nautittavassa, kunnioitusta herättävässä fyysisessä vahvuudessaan, naivissa lapsenuskoisuudessaan, selkeässä yksinkertaisuudessaan. Olli Paakkasen Aapon kaikki veljekset kokoava järkeily tuntuu niin uskottavalta tarinan vastoinkäymisten selvittelyissä, että sellaisen Aapon toivoisi kaikkiin ihmisyhteisöihin asioita ja ihmissuhteiden tulehtuneita välejä selvittämään, hienon empaattisen luonteen roolityö. Tai pitäisihän oikeassakin elämässä olla Niko Hietakunnaksen tapainen elämän tosikkoutta vierastava piruilija-klovnin kaltainen pikkuhauskuttaja, kuten Hietakunnaksen Eero: uskomattoman ehyt, rakastettavan hauska, tuhma virnuilija ja kepposten tekijä, ilmeisesti veljesten koko yhteiselämän ryytimauste.

 

Mitä tältä esitykseltä enää jäin kaipaamaan. Musiikin valintojen perusteellisempaa tarkoituksenmukaisuutta, äänidesibelien korvia hellivämpää ja sävelteoksia kunnioittavampaa, monta säätöasteikon piirua paljon hiljaisempaa volyymia, vieläkin mielikuvituksellisempaa lavastusideaa sen kelpoisten ja toimivien tilaratkaisujen lisäksi.

 

Jälleen kerran on mieluista todeta - hyvin harjoitettu ja ohjattu näyttelijätyö syntyy lahjakkuuksista, yhteisnäytteleminen satojen harjoituskertojen tuloksena. Katsojan sydämiä liikuttavaksi, silmiä syleileväksi, näytelmän tarinaan tarkasti mukaansa tempaavaksi teos kasvaa kohtaustensa tarkka-ajoitetuista tunnelmatäysistä yksityiskohdista kypsäksi kokonaisuudeksi: joukkokohtausten yhteisnäytteleminen on jokaisen näyttelijän mukana jokainen sekunti elävänä ja eläytyneenä tässä esityksessä koettavanamme.

Teatteritaiteen rakastettavuus, sen kaikki vanhat koetut ja nyt myös uudentuoreet elementit olivat Orimattilan Jätinpesän kesäteatterin esityksessä täydellisesti, horjahtamatta viimeiseen piirtoon saakka nautittavanamme.  

 

http://www.orimattilanteatteri.fi/