Konsertti%206.jpg

 

Vapaaehtoisp%C3%A4iv%C3%A4%204.12.20%20k

 

Olen monet kerrat saanut kokea Minja Kosken esiintymistaidetta Teatteri Vanha Jukon näytelmissä Lahdessa ja myös Viron Rakveressa, Kaj Chydeniuksen sävellysten laulukonserteissa aina Teatterikesän loppuunmyytyjä ohjelmatelttojen konsertteja myöten sekä useina vuosina vapunaikojen iskevien, väkevien ja ronskien työväenaatteiden siivittämien ohjelmakollaasien esiintyjänä.

Säveltäjänä ja runoilijana hän on minulle vieraampi, tuntemattomampi. Nykyaikamme hurmaavan tuottava runoilijasäveltäjäsolisti - päädyin eilen kokemani youtube-konsertin jälkeen hänet luokittelemaan. Hän on kenties omaäänisin persoonallisuus nykypopissa, nykyiskelmässä, balladinteossa ja tarvittaessa myös trubaduurina teatraalisessa minimalistisuudessaan millä tahansa esittävällä areenalla. Ensiesityksen  4.12.20 saaneessa juhlaohjelmakonsertissa hän näyttäytyi katsojien koettavana sympaattisena tarinankertojana ja yhtä aikaa täysin jäljittelemättömänä persoonallisena säveltäjälaulajataiturina.

 

Minja Kosken säveltämien, sanoittamien ja tulkitsemien seitsemän biisin puolituntisessa konsertissa taiteilijan omaäänisyys pohjaa teatterin perusteisiin - tarinan kertomiseen. Vastaanottajan on helppo päästä mukaan tuon rehellisen omakohtaisuuden tuomiin tarinoihin, niistä kertovat sanoitukset tuntuvat niin vastustamattomilta ja usein myös ratkaisemattoman arvoituksellisilta. Kiehtovia tarinoita nivoo yhteen täysin omamelodiset ja mielikuvitukselliset rytmivaihtelulliset sävellykset, joiden kokeminen värittää tekstit tekijänsä oloisiksi.

Minja Kosken laulutapa on nyt itsekohtaisen sisäistynyt kerrontansa, muistojensa, kokemusten ja elämysten täyttämä kokonaisuus. Hänen äänensä on kaukana teatterillisuudesta kuin oma instrumenttiluomus omille ajatuksille, usein miltei hyräilynomainen ilmaisultaan, äänialuekin kapeampi kuin ennen. Kokonaisuudessa on kauniita, muistorikkaitakin, mutta paljon kipeitä ja koskettavia pikkukertomuksia seitsemän lauluteoksen täydeltä. Kaikilla niillä on oma sävynsä ja rytmiotteensa kuin elämästä ikään erilaisten päivien tunnelmina. 

Kosken aiheet liikkuvat lapsuudesta ammentaen läpi koko elämänkirjon, vakavoituvat läheltä koettuihin synkkiinkin kohtalokertomuksiin ja valostuvat usein rytmivaihdoilla ja sävelkulkujen yllätyksillä, niille tunnusomaisilla hyppynousuilla katsomaan tulevaisuuden arvaamattomuuteen.

 

 

Paljolti koin tekstissä yhteyksiä kansanrunouteen ja suomalaisten runoilijalegendojen meihin tartuttamiin kerrontatapoihin ja sanarytmeihin.

Iltapäivä - kaikki on tänään niin kaunista, ilmassa odotuksen verkkaista, rauhaisaa tunnelmaa, lempeän puheen sorinaa – kesäisen päivän kansanlaulumaisen legaattomainen rauhoittava tunnelma on konsertin avauksena loistava alustus.

Muista-kappale vie hienolla riimittelyllä jonnekin kirsikunnaksen ja lauriviidan perinteisiin, kokemuskuviin lapsuuden muistoista sukulaisineen, tapahtumineen, elämänkohtaloineen, lapsen käsittämättöminä kokemine kuolemineenkin ja kuulija saa pidätellä hengitystään sen luettelomaisen muistikuvavirran taidokkaassa säestys-sovituksen jousirytmissä, kertomuksen äänimaisemien sävelellisessä kuvavirrassa. Esittäjän ihailtava läsnäolo tarttuu meihin hypnoosin lailla.

Tehtaantyttö-laulelmassa taas maanisen kiehtova koneen rytmi tempaa heti mukaansa kuin Koski edeltävältä sukupolvelta kuulemiinsa kokemuksiin itse sukeltaen ja eläytyen murrosikäisenä veisi mukaan tunnelmaan – hiki valuu, päässä huimaa, tehdastyön humussa, koneiden kumussa, sydän hakkaa, ristin kolkatessa kaulaa, tempon temmatessa mukaan vauhtiin, hellittämättä, ajatukset pyörimään mukaan työn ja ensi-ihastuksen punoituksen sekoittuessa toisiinsa ne umpisolmuihin sitoen. Sovitus on huumaavan tehokasta koko jousikvartetin skaalalla toteutettua orkesterointia – kenties yksi taidokkaimpia illan kappaletulkinnoista ja itse sävellys todellinen, omanlaatuinen taituruuden näyte, tulkinta esittäjänsä ja kuulijan ympäripyörittävä työläiselämän ja heräävän seurusteluelämän menneiden aikojen nostalgiajäljitteinen kuvaus.

Kaarinan kertomuksellisuuden täyttää eräänlainen jussikylätaskulainen äärimmäisen tarinallinen jännite ja salaperäisyys, kansansuussa kulkenut balladimainen arvoitus ihmissuhteesta, odotuksesta, jonka hidas tunnelma nousee pakahduttavuudessaan äärirajoille pelkän näennäistoiminnan täyttämästä turhuudesta. Kappale on kuin pieni katkelmatempaisu loputtomasta elämän toivottomuudesta matkamme jatkumisesta katkeraan loppuun asti.

Lampi  Teksti ja sävellys tuntuvat täydellisiltä: sävellyksen korkein sävel poimii kokijan toistuvaan hätähuutoon - koeta saada minut kuntoon, parempaan kuntoon - tuntemuksesta, johon se heti takaisin ahdistuneena laskeutuu. Hieno rytmi ja aivan tukahduttavan painostava jousien rytmitys luo aidon tunnelman kaikessa kiivastempoisessa hädässään. Todellisen itsetuhoisen nuoren tytön koskettavaksi esitykseksi muotoutunut, lohduttoman surullinen, vaikuttava teos.

 

Omalla kohdallani koin kuin klassisena tekstinä länsimaisen ihmisen jokapäiväisestä nykytilasta kappaleen Puolipilvistä säätä.  Koko konsertin laajin, kertomuksen tapainen tilannekatsaus, vaikuttava, yleistajuinen ja yhtä aikaa niin vastustamattoman luontevana, väliin levollisena väliin taas jopa lähes tanssittavana tarinointina tulkittuna. Otan tähän muutaman riiminäytteen miltei kuulomuististani:

 

Tässä seison, kun ihmiset odottavat,

siinä on jotakin taikaa,

kun ne vanhan purkaa

ja tilalle rakentavat betonia.

Tässä seison ja siinä on jotain taikaa,

kun ihmiset muuttuu ja kasvaa,

kuinka ne vanhan purkaa ja tilalle rakentaa betonia.

Seison tässä ja siinä on jotain hauskaa,

 kun ihmiset rimpuilee vastaan, kaiken loppua, joka on nurkan takana.

Taas on lippu puolitangossa

jonkun nimi yliviivattu on listalta...

Seison tässä ja siinä on jotain taikaa,

hauskaa kun ihmiset toisaalle kaipaa,

vaikka kaikkialla on samanlaista…

Tuo tarinarytmi kertausriimeineen jääkin sitten korvamadoksi eikä tunnu sieltä millään lähtevän – se on tämän maailmankokemisen klassinen tunne elämänkierron jatkuvuudesta ja siinä ihmispolon ponnisteluista tarpeettomuustunteensa kanssa.

 

Se mikä olin

”Auta minua palaamaan siihen hetkeen, jossa olin, ottaisin sen takaisin. Vie minut takaisin siihen hetkeen, jolloin käännyin sinusta pois", jättää konsertin päätökseksi jokaisen meistä pohtimaan vetoomusta oman elämämme kohdalla.

 

Minja%20ja%20Lumos%20b.jpg

Konsertin annin kuulin ensin livenä filmauksen ja äänityksen tapahtumapaikalla Musiikkiopiston Kalevi Aho -salissa ja tämän arvion kirjoitan valmiiksi tehdystä filmikonsertista (youtube-muodosta). Herkän ilmeikästä Lumos-jousiyhtyeen säestystä upein, alleviivaavin ja sopivasti dramatisoivin, taitavin sovituksin ei kokonaisilmeen nautittavuudesta voi unohtaa. Varsin hieno Jani Mahkosen esityksen visualisointi muutamin tehokkain päällekkäisleikkauksin toi jousisoittajat ja etenkin Minja Kosken pienieleisen, sisältä syntyvän ajatuksen silmästä silmään, kasvojen pientenkin juonteiden herkkyydellä koettavaksemme.

 

On merkittävä asia, että nyt koronan vaaniessa meitä jokaista, tämän pienen konsertin ensi-esitystä seurasi lähes 160 katsojaa. Tätä on striimaus (valmiin esityksen taltioiminen filmitekniikalla ilman yleisöä) ja kun se tehdään huolella, synnynnäisellä taidolla, tunnollisesti, sydämellä ja ajatuksella, saadaan aikaan tyylikästä, omasyntyistä musiikillista viihdettä ja asiaa meille näiden pandemiahetkien ja myös koko elämän rikkaudeksi.

 

 

Konsertista voit nauttia tästä linkistä: https://youtu.be/-YThiuh5kK4

Ensiesityksen jälkeen tallenne on kaikkien katsottavissa kahden viikon ajan pe 18.12.20 saakka.

 

Lis%C3%A4liite.jpg