Uniikki musikaali sadusta, joka kerrotaan ensi kertaa maailmassa, on jotakin ainutlaatuista, taatusti unohtumatonta, uutta kulttuuria sekä aikuisille että lapsille. Sadun lumo on tarinan taitavasti laaditussa, hienosti draamallisessa käsikirjoituksessa satutäti Lealiisa Kivikarin mielikuvituksellisessa satuilussa. Ilkka Talasrannan musiikki teoksen upeassa, tajuttoman kauniissa, mielialoja ja tapahtumia, meidän sekä tarinan eri olentojen elämänrytmiä ja omamuotoista luonnetta ilmaisevassa sävelteoksen melodiarikkaudessa, sävelkuvioiden aiheiden punaisissa langoissa kulkee tarinan henkilöiden mukana kiehtovasti. Saumattoman taitavasta säveltäjän ja sanoittajan yhteistyöstä voi jo pelkästäänkin nauttia. Sen yleisökohde ei ole pelkästään lapset tai aikuiset, vaan kaikenikäiset, ajattelevat ihmiset ja sävelkauneutta aistivat olennot maailmassa.

 

Lotilan koululle teoksen oli 21 vuotta sitten säveltänyt ja osin sanoittanutkin Ilkka Talasranta, hollolalainen monitoiminen kulttuurivaikuttaja koko Suomeakin ajatellen: aikanaan TV:n Ylen pitkäaikainen viihdepäällikkö, monipuolinen säveltäjä, instrumentalisti, musiikin monitoimija, sanoittaja, teatterimusiikin ekspertti, opettajakasvattaja, viihteen, jopa Lahden Uuden kesäteatterin näytelmien käsikirjoittaja.

Toisaalta silloin ja nyt valmiin kypsän musiikillisen tarinan voisi sijoittaa yhtä hyvin myös ihmismaailmaan sellaisenaan. Kiehtovaa siinä onkin karakterisoida eläimille silloin jo parikymmentä vuotta sitten uudenlaista musiikillisesti, havainnollisesti ja sävelellisesti toimintatekniikkaa, kuulo- ja näkemislaitteita, taikamaisen toimivia apuneuvoja, tuntemisulokkeita, haistamis- ja maistamisaisteja, varakorvakapineita ja murtaa perinteiset biologiset käsitykset lajityypittelyistä varsin poikkeavasti, temperamentteja, luonteita, reaktioita ja kommunikointitaitoja yhteisöllisyyttä omaaviksi eläinolennoiksi  -ihan toisenlaisiksi kuin kansansatujemme tai Grimmin veljesten paksujen opusten kauhusatujen prototyypit yleensä maailmalle on kerrottu.

 

Musikaali kertoo Ketusta, joka on kadottanut sydämensä. Sydämensä kadottaneella on tunne, kuin hän olisi kuollut. Kuka minä olen, kun mikään ei enää tunnu miltään. Olenko minä vai enkö ole minä olemassa enää ollenkaan. Kohtalokas varjolintu on sydänten juonikas ryöstäjä. Ja ketun Lähipiiri yrittää parhaan kykynsä mukaan auttaa ja neuvoa, mutta lopulta ketun pitää itse löytää oman sydämensä.

 

Lotilan musiikkiluokkien esitys Kettu, joka kadotti sydämen, on innostuksella, valtavalla harjoituksella ja sitten yhteisellä eläytymisellä valmistettu taideteos, joka jokaisena hetkenään pitää meidät intensiivisesti mukana jännittävässä, ennen kuulemattomassa ja kokemattomassa tarinassa.

 -Sen keskeiset kaikki parikymmentä suurenmoista taitelijaa laulavat ihanan persoonallisin luonnollisin instrumentein, ilmaisevin äänensävyin, musiikillisen puhtaasti ja vaivattoman tuntuisesti.

-Kuitenkin vaikuttavimmin koko näyttelijäarsenaali luontaisilla laulutaidoillaan, näyttelijähabituksillaan, tuo esitykseen myös sen olennaisen elävän sisällön, jännittävyyden kohtauksiin, huumorin ja sydämellisyyden sekä vilpittömyyden ja lempeyden tarinaan.

-Teoksen valtaisa kuoro ihastuttaa massiivisen sympaattisella lähes viidelläkymmenellä laulajallaan, jopa puhkeaa värikkäisiin, hallittuihin ääntenkukkakimppuihinsa stemmoissa, tunnelmia, tapahtumien käänteitä vaikuttavasti yksityiskohdiltaankin tarkasti ja taitavasti suurin siveltimin tarinan tunnelmiin maalaillen. En tiedä millä keinoin viidesluokkalaisten alakoululaisen kuoro kykenee vetämään kuin oopperakuorojen tapaan, sävelpuhtaasti ja tehoavasti monet kuoro-osuutensa, sävellyksen sykkeitä ja nousuja sopivasti draamaksi värittäen. Se lienee asia, jonka Lotilan musiikkiluokkien kypsyttämät, taitavuutta, tunnollisuutta, keskittynyttä yhteisilmaisua harjaantuneet koulun laulajien terveet lauluaparaatit ovat vuosia olleet esitysten korkean laadun varma tae.

-Onpa vielä myös lainassa pieni, viiden muusikon ja instrumentin bändi Gaudia-lukiosta, josta irtoaa jo taidollisesti ammattimaiset tehot ja maailmanäyt koko sadun ilmapiirin kattamaan ja sen juonen kihelmöivän jännittäväksi tiivistämään.

-On myös harmillisen totta, että Lotilan koulun voimistelusalimainen näyttämöluukku ja voimistelusalin satojen tuolien tasalaittiainen katsomo, eivät oikein aina tunnu onnistuneimmalta teatterimiljöön luomisessa, esityksen seuraamisessakaan, vaikka Amadeu Vivesin taitavuus luo pysähtymätöntä mielenkiintoa koko tarinankeston ajan näyttämökuviin ja niiden vaihtoihin mielenkiintoisilla kuvitteellisilla visioilla ajatuksemme herpaantumatta.

-Suuren osan esityksen visuaalisesta tenhosta tuo kekseliäs rekvisiitta, puvustus ja naamiointi, maskeeraus ja kampaukset, joiden hauskuus, täydellisyys, yllättävyys tempaa jo kyynisemmänkin katsojan mukaansa esityksen energisyyteen, vauhtiin, visuaalisuutensa mielikuvitukselliseen lumoavuuteen.

 

Ehkä näistä ylistyksistä pitäisi jokaisen taiteilijan tulkinta ja taitavuus vielä yksilöidä, vaikka itse tarinan juonen ja jännittävyyden, loppuratkaisun tarkoituksella sivuutankin. Mutta nyt ajattelin ottaa oman ajatukseni mutkaisista sopukoista vain muutaman mielikohtani esityksestä.

Kettu itse (Jessica Kiira) ja hänen koko ajan kiinnostavasti lavalla seuraava omatuntonsa Kettunen (Saima Peltoniemi) tuntuvat tarinan salaperäisen arvaamattomilta keskushenkilöiltä. Kaksikon näyttelijävalmius, olemus ja aitous täydellisissä rooliluomuksissaan, dialogeissaan ja koko esityksen läsnä olevassa seurattavuudessaan ihastuttaa luontevuudellaan, kantaen koko esitystä. Mila Liukkosen Jänis on vähintään samaa sorttia, taitavaa, eläytyvää, hallittua näyttelemistä, yksi monista musikaalin roolinäyttelemisen täydellisyyksistä. Näin tarinan dialogi kantaa jo miltei alusta alkaen mukanaan meitä. Tottahan siihen matkan varrella tulee Haisun (Jemilia Vilhonen) ja Näätän (Cecilia Vilhonen) viisastelevat neuvot ja monet muutkin tarinan henkilögallerian absurdit avuntarjonnat, neuvoin ja erilaisin teknisin laittein sydämen löytymistä muka helpottavina, vaan sittenkin asiaa entisestään mutkistavina, jännitystä yhä korkeammalle nostavina sivujuonteina.

Aaretti Juntusen Pöllö-kohtaus on yksi tulkinnan draamallisen ja visuaalisen ilmaisun kohokohtia: kelottuneeksi puuksi muotoutunut pöllön tähystyspaikka on lavastuksen ja näyttelijöiden suurenmoisesti toteuttama, pysähtynyt, kaljuksi kaluttu puuoksien kollaasi, ja itse pöllö niin rakastettavan aito määrätietoisessa neuvojensa hahmottelussaan. Varjolinnun kohtalokkuus jokaisen olennon elämässä saa Telma Viippolan luomissa Varjolinnussa ja Varjolan konnassa, vahvat näyttelijäsuoritukset, tulkitsija upealla äänimateriaalilla näyttämön tapahtumia suvereenin kohtalokkaasti hallitsemaan.

Tai jos mennään yhdeksään esityksen varsin keskeisistä, useimmiten solistin ja kuoron sekä bändin yhteisistä lauluaarioista, niin niistä ottaisin jokaisen mukaani muistoihini kätkien sanariimit, niiden huumaavan hienot omaväriset sävellykset: nämä lotilalaiset tulkinnat haluaisin uudelleen ja uudelleen kuulla, niiden loistavista toteutuksista nauttia.

 

Erikoistilauksena vaikkapa aivan ihanan susiulvojien onomatopoeettisen taitavat, hienon musikaaliset ulvontasoolot ja yhteisulvontojen raikkaat huumoritäydet sävelkuviot sekä rytmit.

Ihan ylimmäksi koko esityksen musiikkiannista makuni korottaisi Kuuttaren ja Kuukeijun täydellisen tulkinnan Valkean yön tanssi-aarian, sen herkän valssahtavan unohtumattoman sävyn, sen taitavan eläytyneen Mila Liukkosen sooloaariatulkinnan ja sen loputtoman pitkien sävelten tuntoihimme saakka kiirivistä musiikillisista sävelkestoista kuin ikuisiksi, lähtemättömiksi muistikuviksi musikaalin huippukokemuksista.

Esityksen aarioista tunnelmallisin näky on esityksen loppupuolella löytyvän Ketun sydämen sydämentahdistustanssi. 

 

Esityksen Taiteellisen selkärangan luomisen ansiot myönnän  paljon siinä mukana oleville taiteilijoille, teoksen ohjaajalle ja koreografille - Laura Peltoniemi ja Iris Lahtinen. He ovat nähneet tarinan kokonaisuuden ajatuksissaan selkeästi, jännittävästi ja mielikuvituksellisesti. Ohjausillaan he ovat sisäistäneet pienet taiteilijansa mielikuvituksellisiin tapahtumiin ja rooliolemuksiksi teatteriensemblen yhteiseksi, toimivaksi ja nautittavaksi syksyn lahtelaiseksi musiikkiteatteritapaukseksi.

Kohtaukset toimivat erinomaisen sujuvasti räiskyvänä ja pohtivana, hauskuuttavana ja jännittävänä musiikkidraamana, tanssit ja liikkeet saavat valloittavat rytminsä ja vauhtinsa, niin että useassa jazzahtavavauhtisessa laulussa  sekä tanssissa väkisinkin spontaanisti kätemme yhtyvät välitaputuksin mukaan monisatamääräisen täyden katsomon mielihyvän kanssa esitykseen. Eivätkä musiikin ammattialaisten Anna-Elina Tikkasen ja Jarkko Kiisken bändin harjoitukset ja musiikin johtamiset,  Anne Majaniemen ja Päivi Paulinin kuoron valmentaminen ja johto voisi näin ammattilaisten hoitamina enää onnistuneemmin toteutua – ekstrana Kaapo Saaren valojen ja Rainer Pekkisen tutkitut, tarkoin ajoitetut ja harjoitetut esityksen valo- ja äänimaailmat.

Tällainen lasten ja aikuisten musiikillinen suurtuotanto vaatii suuren määrän vanhempia ja vapaaehtoisia toteuttamaan esitysten käytännön järjestelyt sekä itse teoksen taiteilijoilta ja toteuttajilta valtavaa musiikillista ja harrastuksellista, työtä pelkäämätöntä mielenkiintoa. Vaikuttavan ihanan, hauskan ja taitavan musiikkinäytelmän he ovat meille antaneet.

 

Yllä kopiolainaus teoksen ohjelmalehden kahdesta sisäsivusta.

Artikkeli on esityksen kaksoisroolituksesta luonnehdittu ensi-ilta arvio.

https://lahdenmusiikkiluokat.fi/