Lahden kaupunginkirjaston suojissa vietettiin Kalevalan päivää laulun raikuessa ja nykykansan runoja lausuttaessa salintäyden yleisön vastakaikua tavoitellen.

Lahden Laulajat, kohta seitsenkymppinen Viipurissa perustettu sekakuoro, osoitti laulunvoiman ikiaikaisen tenhon: sen esiintyminen innostavan johtajansa Marja Jäppisen johdolla täytti laatuisan kuorolaulun parhaat tunnusmerkit: yhdessä laulamisen ilo, yhteisen tekemisen voima ja täsmällisyys huipentuivat tilaisuuteen maulla valitulla ohjelmistolla.

Tutut Lähtiessä laulamahan, Kamanat kohottukohot  toivat Kalevalan nykyisin yhä harvemmin kuullut säkeet päivän teemaan. Kuoron päätösnumero osoitti kuoron monivivahteisen ja heittäytyvän musisointikyvyn: kaunis Monrepos oli taas kerran se tunteikas (Aili Runne-Erik Lindström) oikea tulkinta, joka herkisti kuulijat raikuviin ja lämpimiin aplodeihin ja palautti meidät esiintyjäkuoron  synnyinkaupunki Viipurin ikimuistoisiin maisemiin - sinne aikain menneitten taa, Karjalan laulumaille.


Voiko runon esittäjä pilata runot

Runo-osuus olikin sitten kovin epätasaista.

Nykykansan runon esittäminen ei onnistu vanhoin runonlausujan keinoin. Väliin me kuulijat kiemurtelimme suorastaan vaivautuneina saman lausuntataiteilijan esitysmaneereissa: lausuja yritti kovin ulkokohtaisesti, ylitulkiten, kaikin mahdollisin lausujan opein, jopa yhtä pientä runoa tuhatkeinoin värittäen vakuuttaa meidät osaamisellaan ja esittämistaidoillaan - valitettavasti runon ja runouden tappioksi.

Kun Liisa Salon esiintymistä joutui seuraamaan sen seitsemästi, on nyt viimeinkin sanottava: hän tarvitsisi, vanha lausujakonkari vaikka onkin, ohjaajan, joka laittaisi keinotekoisuuden nurkkaan, osoittaisi runon ytimen ja ohjaisi lausujan tekstin sisältöön. Näin Salon tuotteesta saattaisi tulla ehkä kiinnostavakin esitys. Nyt lausujan äänenmuodostus petti, äänirekisteri häilyi basson ja falsetin välillä – tilapäistäkö, mietimme ja huokailimme tuskaisina.

Nykykansan runojen oivat tulkit

Sen sijaan vaikkapa tutun Helvi Airon Pässin pökkimä -tekstin tulkinta oli omakohtaisen koettua, laadukasta, tyylikästä esiintymistä: tumma persoonallinen äänirekisteri kohdallaan, tulkinta yhtä tekstin kanssa – runotuokion mestarillisinta huumoria.

Terhi Willmanin Tämä aika - kaunis runo hellyydestä - ja  Sitten jää alkoi ryskää - lapsuuskokemuksen monitasoinen ajatteluhelmi - olivat tekijänsä lukemina tilaisuuden kohokohtia sisällöllään ja koruttomalla esitystavallaan.

Lausujana tilaisuus oli Lauri Ojasen: upeaääninen, selkeä, koreilematon, vakuuttava lausujapersoona otti kuulijansa runo runolta – nautittavasti.

Anneli Seppälä omien kauniiden ajatustensa tulkkina ja Heikki Vänttinen modernin Helka Peuhkurin Sanojen -tekstin oivaltavana lukijana edustivat sitä oikeaa, nykykansan runon ääneenlukemistapaa, joka koskettaa myös kuulijaa.

Alli Kantola oli tilaisuuden uhrautuva primus motor.

Ei hänen silti olisi tarvinnut alkajaisiksi pyytää perinteisen maneerisesti anteeksi ohjelman harjoittelemattomuutta tai suitsuttaa paikalle saapunutta Helsingin kirjailijavierasta pitkän matkan takaa, kaukaa tulleeksi harvinaislaatuiseksi persoonaksi, aivankuin kulttuuri ja runous täällä Lahdessa olisi jotakin harvinaista tai sekundalaatua.  Niin ja kyllä Lahden esikaupunki Ahtialan perukoilta matka Lahden kirjaston auditorioon kestää miltei yhtäkauan kuin vieraan tulo oikorataa pitkin Vantaalta.


Tällaisia kulttuurituokioita soisi - huomattavasti lyhempinä - järjestettävän muulloinkin kuin kansallisina juhlapäivinä. Nykykansan runo kun ei ole pelkkää juhlaa, vaan kukkuroillaan elämän arjen iloja ja suruja.