Näytelmän loppukohtauksen tanssi New York, New York Frank Sinatran tapaan

 

Lahden kansanopiston Teatteri II nosti ensi-illassaan teatteritaiteen jälleen uusiin ulottuvuuksiin - tai oikeastaan laski sen eteemme ilman ismejä, raflaavuutta, turhaa teatteritemppuilua, näyttelijäkeinotekoisuutta, itsekästä ihmiskeskeisyyttä, sankaruutta, saati draaman nousujen ja laskujen vuorovetisyyttä. Näytelmän ainoa tarina on klassisen tuttu - jonkin enteilevän elämänmuutoksen odottaminen. Sekin on jo kohteelleen selvä: veden pinnan nousu - vesi täyttää vähitellen pikku kylän vuosisataisen luonnon merkittävän tuttuuden ja kohtumaisen kodikkuuden, sitten asuinsijat ja viimein niissä elävät olennot, ihmiset ja eläimet evakuoitaviksi viranomaisten päätöksin - kaiken elollisen repäisten irti perustastaan.

 

Esityksen ohjauksen (Mikko Korsulainen) ja ensemblen ansio on tämän poikkeuksellisen tekstin valinta ja toteutus. Näytelmä ei saarnaa tavuakaan maailmanmullistuksista, ei pauhaa yhdenkään olentonsa epäonnistumisista, ei haasta toraan, vaan se elää yhteisönsä kautta, kunnioittaa kaikkea elollista, äitejä, lapsia, vanhuksia, rakastuneita, yksinäisiä, vedellä haikuja kirjoittelevaa Petteriä, jokaista juopporenttujoukostaan, originellia taiteeseen itsensä ylentänyttä Ukkoaan, hellyttävän herttaista Katri Helenaan fanittunutta poikkeusyksilöään, toimeliasta elämää hehkuvaa Pasi -hiekkaleikki- maisema-arkkitehtiaan, ja antaa heille oikeuden elää elämäänsä tasaveroisena kylän osana. Vain meri nousee, mutta sekään ei tätä paikalleen pysähtynyttä onnelaa häiritse tai pilaa.

Kuvassa oikealta  UKKO (Siiri Lehtinen /OlliTulkki), HILKKA (Jonas Kanto), TYTTI (Ruu Hartikainen), TIITINEN sinisessä takissa (Oona Hynynen). Kaikilla kissa sylissä linjurissa matkalla evakuointipaikkaan kunnan vanhainkotiin- Ukolla kissa-allergiansa vuoksi kaasunaamari päässä.

Aikoihin en ole kokenut tällaista lahjakkuuksien teatteriensembleä, jossa jok'ikinen on niin täydellisenä ajattelijana, tulkitsijana, osana näyttämölle rakentuvassa, uusimuotoisen elävässä kokonaisuudessa - roolitöiden erittelyille ei ole vähäisintäkään tarvetta. Teos on vaativa esittäjiltään ja tulokseltaan kypsä, koskettava, hauska ihanuus kokea ja nauttia - ei absurdia, vaan täysin uutta teatteri-ilmaisua ja -sanomaa. Kaksoisroolitus lisää hahmojen luonteikkuuksia ja näytelmän alkuperäinen kookas parenteesiasu on jaettu esittäjille ja toimii inhimillisenä puheeena mainiosti teosta rytmittäen.

 

Odotus veden nousemisesta on antanut jo pitkään, vuosikymmeniä merkkinsä. Nämä luonnon täysin muovaamat ihmiset ovat ymmärtäneet itse olevansa vain pikku osa suuressa vääjäämättömästi lähestyvässä tapahtumassa mukana. Eletään siksi tätä päivää niin kuin on eletty ennenkin iloineen, vähäisine suruineen, sukupolvia yhdistävine kasvatushuolineen, lisääntyvine vanhuksineen ja unohtumattomine rakastumisineen. Ikivanhat tositapahtumat kai edellisten sukupolvien Amerikkaan muuton elämänautuuksista - nekin lohduttavat osaltaan tätä lämmintä, hersyvää juurtumisesta pian ehkä luopuvaa haaveajatusta, joka tirkistelee vieläkin pilvien raoista aurinkoisena valoilmiönä kuin jumalana, näkynä ilmestyen. Selkeästi maailma ja sen luonto sittenkin oikeasti on hyvä, lämmin ja hellä ja sulkee pienen asuinkylänsä väen erottamattomasti yhteen luonnon jokapäiväiseksi osaksi niin lämpimän inhimillisesti ja tutusti merenrannan näkymineen, myrskyineen, jääriitteisine uintiavantoineen, kiveltä kivelle Aila-äidin päivittäisine harppauspolkuineen ja suolaisine avantouintilaineineen. Tavanomaisen pysähtyneet tutut arjen tunnelmien väreet, kumisaappaiden tuoksut, kissojen ihmisyhteys ovat kiinteitä osia kylän luontoa asujineen meren rannalla odottamassa turhista huolista vapaana, kaikelle tulevalle välinpitämättöminä. Vain Fazerin sekalaisten karamellitoivein, lämpimien karjalanpiirakka-huippuhetkien elämyksin, kylämarketin liepeiden tutun juopporaasujoukkion olutavauspoksahduksin, kylän asujat, lapset, vanhukset jokainen asujansa – saavat toistensa kohtaamisissa kukin omalla tavallaan ja halullaan päivittäiset arjen kontaktitäyttymyksensä.

On kuin juuri tämä olisi olevaisen, ihmisenkin tarkoitus. Ja viimein näytelmän raikkaan yllätyksellisessä puhdistuneessa loppukohtauksessa nämä ja me kaikki itse olemme kuin taivaassa enkelten muodostamaa ilakoivaa, nauttivaa olentojen paratiisia New Yorkissa Frank Sinatran malliin laulamassa ja tanssimassa elämän ylistystä. Siinäpä on meille kaikille: olla hyviä tämän kyläyhteisön tavoin teeskentelemättömiä ihmisinä, mukana aina kaikessa ja innostuen tehdä kaikkemme toisten hyväksi sitä mitenkään laskematta tai inventoimatta.

Koko esityksen tunnelman tavoittaa tällainen teatterijoukko yhteisellä ajatuksella ja sydämellä rakastettavan osoittelemattomasti, riidattomasti, lämpöisen humoristisesti. Mitään ei esitetä, ketään ei koroteta tai korosteta, on vain ihmisiä, jokainen persoonana, hyväksytty ja kunnioitettu omana poikkeuksenaan sielun syvyyksistä nähtäväksi loihdittu. Yhteisnäytteleminen on taidokasta, puhe selkeää ja tanssit sekä laulu tasoltaan hurmaavaa. Puvustus ja lavasteet mielikuvituksellisen tenhoisia.

Pipsa Lonka käsikirjoittajana on luonut näytelmän, jossa on vähäinen yksinkertainen tarina, yksinkertaiset ihmiset ja yksinkertainen loppu. Kaikki on niin oikein, hyväksyttävää, hellää, huumoritäyttä koko elämä - niin hyvänteot kuin pienet jekutkin, niin läheisyys kuin rohkeus ja arkuus. Tällaista näytelmää ei ennen ole nähty, loistavan suussa sulavaa arkista näyttämöpuhetta, täysin estoitta eläytyvää, hurmioittavaa esittäjiensä yhteistä taikamaisen ihmisläheistä esitysgenreä. Sen ilmaisullisessa syleilyssä on varma takuu viihtyä ja elää mukana liki kolmetuntia tiiviisti, yllätyksellisesti ja nautinnollisesti.

Teatteri on muuttanut muotoaan, ilmiasuaan, sisältöään, siitä on paljastunut elävä, lämminhenkinen, luonnonrakkautta, lämmintä arkista elämänhuumoria täysi, pikkuasioista ilakoiva suurenmoisen veistoksellinen uusi ilmiö.

Lauluja harmaan meren laidalta on temperamentiltaan ja tulevaisuusmaisemiltaan mitä suomalaisin pieneen asuinseutuunsa juurtuneen kylän luonnon ja asujiensa ylväs, kauniin lohdullinen, upea joutsenlaulu.

 

LAULUJA HARMAAN MEREN LAIDALTA

KÄSIKIRJOITUS: Pipsa Lonka 
OHJAUS & DRAMATISOINTI: Mikko Korsulainen
OHJAAJAN ASSISTENTTI: Johanna Tapio
KOREOGRAFIAT JA TANSSIN OPETUS: Katri Liikola
MUSIIKIN OPETUS: Virva Immonen
PUHEEN OPETUS: Heini Nikander

LAVALLA: Lahden kansanopiston Teatterikoulutus II
Anna Arola, Roosa Björkstam, Ruu Hartikainen, Oona Hynynen, Jonas Kanto, Roosa Kari, Inari Kolehmainen, Roosa Kuosmanen, Maisa Laitinen, Siiri Lehtinen, Linda Manelius, Eetu Nieminen, Julia Nurmi, Oona Pätäri, Alberto Rama, Roosa Toivola, Olli Tulkki

ESITYSKUVAT: Jani Enqvist

 

Osajako:

Arvio kirjoitettu näytelmän ensi-illasta 11.11.2022