Näin aluksi on hyvä kerrata, että tuttu satu Päivänsäde ja menninkäinen on lauluna sekä sanoiltaan että säveleltään Reino Helismaan Satu-tyttärelleen tekemä vuonna 1949. Laulun Tapio Rautavaaran tulkinta on ehkä tunnetuin, sittemmin jokainen sukupolvi on sitä itselleen, läheisilleen, tuttavilleen ja artistit yleisöille ja levyilleen laulaneet - Loiri, Hector ja Apulanta viimeisimpinä.

Sota-ajan jälkeinen 1950-luku oli iltamien ja ajanvietteen, viihdetaiteilijoiden ja radion aikaa - televisio ei ollut vielä Suomea valloittanut. Lauantai-illan odotetuimpaan radiokuunteluun kuului lauantain toivotut levyt ja koko ajan kehittyvä ja uusiutuva iskelmämusiikki, levyineen - sanoineen ja sävelmineen. Radiohupailut viikoittaisina jatkuvina sarjoina, kuunnelmat ja monenlaiset kulttuuri- ja huviohjelmat aina sunnuntaiaamun Tervetuloa aamukahveille saakka olivat suomalaisuuden viihdettä. Tanssit ympäri maan seuratalojen paikallisin iltamaohjelmin tai kuuluisin viihdevierailijoin olivat ajan viihteen elävää kulttuuria.

Elävät muusikot ja viihdetaiteilijat, tanssiyhtyeet, suurten teatterien näyttelijäryhmät näytelmillään kiersivät ympäri maata.  Repe Helismaa, Masa Niemi, Esa Pakarinen ja Tapio Rautavaara olivat aikakauden viihteen nimiä Malmstenien, Olavi Virran, Henry Tiilin, Kauko Käyhkön, Eemelin ja Kipparikvartetin lisäksi. Viihdetaiteilijoista suurin osa oli miehiä, vain Harmony Sisterseissä ja Metrotytöissä tai tanssiorkesterien laulusolisteina ja Suomi Filmeissä kansa saattoi nähdä myös suomalaisen viihteen naistaiteilijoita tai kun kuuluisat näyttelijät perustivat teatterikiertueita näytelmillään ja esiintyivät suuremmissa kaupungeissa. Jo paljon ennen TV-aikaa Suomi Filmi otti nuo viihdetaiteilijat houkuttimikseen ja tähdikseen moniin kymmeniin filmeihinsä. 

Kun Lahden kaupunginteatteri saatiin vuosikymmenien uurastuksella ja neuvottelusitkeydellä viimein rakennettua, Lahti alkoi nousta kulttuurikaupungin maineeseen vakituisen Kaupunginorkesterinsa lisäksi. Niinpä paikallinen Etelä-Suomen Sanomat suitsutti tulevan uuden teatteritalon avajaisnäytelmäkaksikon ensi-iltoja juhlanäytäntöinä, jotka tulisivat pian näyttämään myös taiteen kansainväliset upeat puitteet ja houkuttelemaan ihmisiä kulttuuriseen, ainutlaatuisen moderniin, betoniseen teatteritaloomme Lahteen.

Kaupunginteatterin toimelias teatterinjohtaja Aimo Hiltunen lausui taiteesta painavat sanansa:

”Meillä on ollut tietty päämäärä valitessamme avajaisnäytelmiä uuteen teatteritaloon. Olemme halunneet tutkia taiteen tekemistä sekä taiteilijan ja tavallisen ihmisen suhdetta. Suurella näyttämöllä taiteilijana on Vincent van Gogh; pienellä puolella keskeisenä henkilönä viihdetaiteilija.”

Teatterin Eero-näyttämö esitti syyskuun kymmenentenä päivänä 1983 harvinaisen uutuuden, lahtelaiselta kirjailijalta tilatun teatteritalon avausnäytelmän, Yrjö Juhani Renvallin Päivänsäde, minä ja menninkäinen.

Kun ohjaaja Kari Rentola ensimmäisen kerran oli lukenut tämän näytelmän, hän oli liikuttunut.

”Tämän esityksen voima on siinä, että se käsittelee asioita ja henkilöitä, jotka jotakin kautta - radiosta, lehdistä valokuvista, 1950-luvun muistoista ovat kaikille tuttuja. Repe Helismaa, Tapsa Rautavaara, Esa Pakarinen ja heidän laulunsa elivät 1950-luvulla kulta-aikaa. Näytelmä vain esittää heistä ikään kuin valokuvan toisen puolen. Ennen muuta se kertoo Reino Helismaan ongelmista ja elämän vaikeuksista. Tämä näytelmä tuo betonin sisälle kansallista hikeä näissä kamalan tärkeissä juhlissa, osoittaaksemme, että jokainen lahtelainen voi tänne tulla. Haluamme tietoisesti rikkoa ajatusta, että teatteri olisi jotakin hyvin pyhää. Ei se ole. Sen menneisyys on kaduilla, toreilla ja turuilla.”

Voidaankin sanoa, että näytelmä avasi uuden vapaan näkökulman - ennen vain pönöttyneen tumma- ja juhlapukuisen teatterikansan yksinoikeuden murskaten - nyt koko kansan rientää katsomaan teatteria. Näytelmä oli siis avaus teatteritilojen merkittävään taidevaikutukseen.

Näytelmä kertoi parin sukupolven kokemista sodanjälkeisistä suomalaisista viihteentekijöistä, jotka olivat suomalaisille tuttuja radiosta ja monenlaisista viihdetilaisuuksista, elokuvistakin. Heitä oli siis mieluista ja kiinnostavaa mennä katsomaan oikein teatteriin, jossa Repe Helismaan elämä ja laulut, niiden tarinat ja sävelet soivat ja kerrottiin viihdetaiteilijan koko värikäs, liikuttava elämäntarina.

 Kun ensi-ilta oli ohi, kriitikkojen vuoro tuohon aikaan oli antaa merkittävä asiantuntemus taiteen laadusta. Lahdessa Sirkka Henttonen ja Kalevi Salomaa olivat persoonallisia, taitavia teatteritaiteen tuntijoita. Valtakunnallisen arvostuksen työllään saanut Kalevi Salomaa antoi molempien juhlanäytelmien esityksistä harvinaisen ylistävät arviot.

Päivänsäde, minä ja menninkäinen ylittikin lahtelaisen teatterin ja tekijöidensä suunnitelmat täysin yli toiveikkaimpienkin kuvitelmien. Se pyöri Lahden Eero-näyttämöllä seuraavat kuusi vuotta täysille katsomoille ja saavutti vieläkin rikkomattoman katsojaennätyksen Pienen näyttämön yli 30.000 katsojallaan.

Pesäkallion kesäteatterissa Repe Helismaan runon, sävelen, tarinan ja ajatuksen sielukasta huumoria ja herkkyyttä

Pesäkallion kesäteatterin viime viikon lehdistötilaisuudessa saimme 7 minuutin pätkän kokea näytelmän loppupuolen tunnelmia. Tämä vakiokokoonpano - Esa Pakarinen, Masa Niemi, Reino Helismaa - ja sen  suosittu hupailunumero nyt koko Pesäkallion orkesterin ja kahden naislaulajan taustalauluin esitti hauskan Kilpikonna, hämähäkki sekä etana -laulun. Yhden Helismaan kauneimmista sanoituksista Peltoniemen Hintriikan surumarssin lauloi kauniin koskettavasti näytelmässä Helismaan Lempi-vaimoa tulkitseva Julia Karppinen. Lopuksi saimme vielä kokea pienen, vaikuttavan kiinteän tiheätunnelmaisen kohtauksen näytelmän tekstistä, jossa kolmikon yhteistaival katkeaa lopullisesti Masa Niemen kuoltua yllättäen, Repe Helismaan saatua kuukausipalkkaisen toimen sanoittajana, säveltäjänä, organisaattorina ja Esa Pakarisen lähtiessä pääosin yksin jatkamaan viihdetaiteilijan kiertue-elämää pitkin Suomea.

Kun Satu Säävälä on ohjaajana astetta nuorempaa ikäpolvea ja toimi vielä tuon 1983 Kari Rentolan ohjauksen aikoina kuiskaajana teatterissa ja pikkuosassa esityksen studiostatisteja näytellen, kysyn häneltä, mikä tässä näytelmässä häntä viehättää nyt 40 vuoden jälkeen?

-Tää näytelmä on ollut mulla haaveissa tehdä, mutta oon meinannu tyrkyttää tätä aikaisemminkin tänne Pesikseen. Mutta jostain syystä se on tuntunut, että ei, ei vielä. En tiedä miksi, mutta nyt tuntuu, että on sen aika. Alitajuisesti saattaa olla myös niin, että tää maailmantilanne vähän vaikuttaa. Kun tässähän on sodanjälkeisen näytelmän henkilöt Suomen ihmisiä: miehet olleet rintamalla ja naiset kotona ja, tehneet siellä, hommia. Että jotenkin tässä näytelmässä se on semmoisena, että se aikakausi ja sen ihmiset jotenkin kaikuu tuolla tekstin alla. Kun ajattelee, että mitä maailma nyt on ja mitä siellä tapahtuu, ni se sillä lailla korreloi. Sitten tämän ajan musiikki on mun sydäntä lähellä ja rakastan sitä.

- Myös näytelmä, Yrjö Juhani Renvallin kirjoittama on tosi hyvin kirjoitettu ja rakkaudella. Kaikki biisit on Repen tekstiä, että ne jo sinänsä siksi hirveen hyvin vievät tarinaa eteenpäin, ne on ajatuksella tekstiin laitettu ja kirjotettu.

- Ja vaikka tarina on Repen viime hetkistä, niin tekstissä mennään muistoissa taaksepäin, kun aihe on noin synkeä, niin tässä on se, että mustaa huumoria on paljon näiden herrojen keskinäisiltä reissuilta. Vaikka on välien selvittelyjä, niin siellä musta huumori kukkii. Sitten tässä on myöskin tuota Suomi-Elokuvan maailmaa, paljon. Jopa sillä tavalla, että todellisuus ja elokuva välillä vähän sekoittuu hienolla tavalla. Tietenkin yksi tärkeimpiä asioita on, että saimme tämmöisen porukan kasaan, sopivat näyttelijät oikeisiin rooleihin. Ja yhteistyö, harjoitusten loppumaton sitkeys ensin jäähyhmässä, sitten hektisessä kuumassa keväässä ja nyt lupaavassa valmistumisen loppuvaiheessa, tuntuvat upealta.

Entä Repe Helismaan roolissa Kalle Sulalampi, millaisia ajatuksia tästä tänään viihdemaailman suuresta nimestä, työnarkomaanista, lyyrisestä 500 laulun riimittelijänerosta, usean näytelmän, monen elokuvan käsikirjoittajasta, ajattelijasta, säveltäjästä ja lopuksi hänen elämänsä koko kuvasta roolisi kautta koet?

-On tietenkin tärkeää ollut saada tällainen keskeinen osa näytelmässä - luottamus, että pystyisin sen esittämään. On ollut mielenkiintoista lukea ja tajuta Repen mielenmaisemaa. Itselläkin tuntuu olemaan samanlaisia asioiden jatkuvan päässä pyörittämisen taipumuksia.

-Jokin sellainen kuin sodanjälkeinen melankolia on meihin tullut sukupolvien kautta minuun asti. Se tuntuu vielä tänään vuonna 2023. Minäkin olen saanut siitä osani, vaikken siellä koskaan ollutkaan. Kokee itsessään jotakin samaa ja haluaa kaivaa melankoliasta ihmisille hymyä huuleen. Meissä on, Repessä ja itsessäni jotakin samaa.

-Tämähän on tavallaan raskasta tavaraa ja sitä tuodaan kesäteattereissa harvemmin julki. Millä tavalla me saadaan tämä näytelmä esitettyä sellaisena, ettei ihmiset rupea jo minuutin jälkeen itkemään ja ahdistumaan. Jos me saadaan tämä esitys niin keveäksi jo alusta alkaen, olemme oikealla tiellä. Ja vaikka ihmisiä kuolee tässä näytelmässä, niin se kepeys jatkuu sinne viimeiseen akordiin asti. Ja kun ne viimeiset aplodit tulee, niin siinä olisi kuitenkin se hymynkare, kun katsomoista poistuu. Siinä meillä tekijöillä on duunia, et se pysyy semmoisena kepeänä.

- Kun olen elänyt jo 43 vuotta nyt, olen tuota tekstiä lukiessani, muutaman kerran miettinyt, että jos nyt lähtö tulisi, niin olenkos mä elänyt sillä tavalla kuin olisin halunnut elää. Vai olenko elänyt vain koko ajan ja miettinyt, että miten tätä pitäisi elää.

Teksti Yrjö Juhani Renvall
Ohjaus Satu Säävälä
Kapellimestari Ilmari Myllynen
Puvustus- ja lavastussuunnittelu Minna Lavaste
Puvustuksen ja lavastuksen toteutus Minna Lavaste, Kalle Sulalampi, Elina Mäkelä, Hilla Jääskeläinen, Bawa, Saara Toijala, Anu Rajaniemi, Eppu Gustafsson ja Jukka Lindström
Äänisuunnittelu ja -ajo Erkka Helenius

 

Kalle Sulalampi: Reino ”Repe” Helismaa
Ilmari Myllynen: Esa Pakarinen
Stefan ”Junnu” Andersén: Tapio Rautavaara
Markus Waara: Masa Niemi, Repen poika
Julia Karppinen: Lempi, Susien kuoro
Astrid Blomqvist: Päivänsäde, Susien kuoro
Salla Iira: Justiina, Yökkönen, Repen tytär
Jarmo Lehtinen: Maisteri T.J. Särkkä
Einari Toiviainen: Susien kuoro
Aapo Ravantti: Susien kuoro
Joonas Mäyrä: Lida-koira

Bändissä: Einari Toiviainen, Aapo Ravantti, Joonas Mäyrä, Ilmari Myllynen, Astrid Blomqvist ja Stefan Andersén 

Vastaava tuottaja Jenni Saario
Tuottajan assistentti Suvi Elpiö
Lipunmyynti Jane Ijäs
Julistekuva Rami Rusinen
Esityskuvat Pia Simonen
Traileri Markku Pajala
Käsiohjelman taitto Alisa Liukkonen

 

 

 

 

 

Esityksen tuottaja Jenni Saario kertoi vielä, että tänä vuonna on myös katsojaryhmiä varannut mukavasti esityksiin paikkoja. Hyvä tietää, sillä viime vuoden Pesäkallion liput tahtoivat näytelmän loppuesityksissä loppua. Samoin Saario kertoi, että esityksen lavastuksesta ja puvustuksesta vastaa Minna Lavaste, joka on merkittävä uusi satsaus Pesäkallion taiteelliseen ilmeeseen.

 

https://www.facebook.com/pesakallionkesateatteri/