Suomen Kansallisteatteri on jo yli sataviisikymmentä vuotta tehnyt ja esittänyt teatteria. Sen ylvääseen ja monipuoliseen ohjelmistoon on kuulunut tietenkin klassisia Shakespeareja, Moliéreja ja uusia kansallisia Aleksis Kiviä, Minna Cantheja ja nykyisinkin suoraan eläviltä kirjailijoilta tilattuja näytelmäaihe-ajankohtaisuuksia - jopa sivistyksemme pilareiksi juhlanäytelmiä. Näin klassisessa taiteessa ja ajankohtaisessa tuoreudessa on voitu pitää monipuolisesti yleisö tiiviissä kosketuksessa yhteiskuntaan ja kulttuuriin. Teatteriin on siis kuulunut paljolti meitä jokaista koskettavaa vakavaa kohtalodraamaa ja sen rinnalla, vastakohtinakin huumorin ylivoimaista sielunmannaa, usein kansanluonteemme aina hyväksyttävää luonteikkuutta, omalaatuisuutta ja sielukasta huumorihauskuutta.

Suomalaisen kansanluonteen ja poliittisen elämän yksi akilleenkantapää on olla ylpeä suomalaisuudestaan ja itsenäisyydestään - suomalainen ei koskaan ole joutunut maaorjan asemaan. Pienen Suomen kansan vuosikymmenten ajatuksellinen elämäntavoite on ollut nousta aina edellistä sukupolvea korkeammalle, nykyisin pois raskaasta ruumiillisesta työstä kohti herraskaisuutta, elämän luultua helppoutta. Toisin on käynyt naapurimaamme Viron, joka vasta 1800-luvun alussa vapautui orjuusajastaan, lisäksi se on kaksi kertaa menettänyt itsenäisyytensä 1900-luvulla.

Silti yhä härskin piilorasistisesti otsa kurtussa koemme tänään Suomessa läheisen kerrostalon rakennuksen työhaalareiden takaa paljastuvasta työjoukosta remonttimiesten puhuvan suomensukuista viron kieltä, lääkärimme kiirevastaanotolla samoin, apteekkarinkin tunnemme vähintään puheen intonaatiosta, puhumattakaan kaupan kassasta, kerrossiivoojasta, sairaalan ensihoitajista, koululaisryhmien yhä heterogeenisimmistä oppilaskoostumuksista. Olemme saaneet ruumiillisen työn ja palvelutyön suorittajiksi vierasmaalaiset käskytettäväksemme, usein jo perhekuntineen suoraan Virosta.

Virolaiset pitävät suomalaisen yhteiskuntamme toiminnassa, sillä heitä on maassamme viralliselta arviolta 110000 - epävirallinen arvio on jo kaksikertainen. Pendelöidä maiden väliä laivalla on virolaisten osa, parhaimmassa tapauksessa jopa puolivakituisesti asutaan ja tehdään työtä täällä Suomessa. Siis reissaten laivalla kahden maan väliä jatkuvasti parituntia yhteen suuntaan - teetkö sen joka viikko kahdesti vai oletko jossakin halpamurjussa täällä pari kolmeviikkoa kuusipäiväistä työviikkoa tehden ja sitten viikoksi perheen luo Eestiin ja taas takaisin. Tunnen Etelä-Virosta henkilökuntineen internaattikoulun, jonka oppilaiden vanhemmat ja huoltajat käyvät töissä ulkomailla (Suomessa) ja tapaavat lapsensa vain viikonvaihteessa.

Ylimielinen ison veljen tai isosiskon asema - banaanivaltio Suomi - on näinä Viron 31 uutena itsenäisyysvuonna täysin alisteisuudestaan muuttunut. Virolaiset ovat nyt meidän rinnallamme suomalaista yhteiskuntaa ylläpitävä palvelujen, ruumiillisen työnteon tarpeellinen ja tehokas ilmiö.

Minkälaiset tulevaisuushaaveet, perhe-elämän pyrkimykset ja käytännöt nämä perhekunnat oikein ovat itselleen joutuneet ja päätyneet omaksumaan.

 

Tästä kaikesta tämän päivän suomalaisen maahanmuuttaja-kysymyksestä ja piilosyrjinnästä on nyt nähtävissä Suomen Kansallisteatterinkin nykytilaan hyvin läheltä liittyvä teatterityö. Kansallisteatterin kiinteistö, erityisesti Pieni näyttämö rakentuu jo kolmatta vuottaan täysin uusiksi puitteiltaan. Arvokiinteistö kokee maan rakennushistorian yhden merkittävimmän rakennusteknisen ja arkkitehtuurisen sisältömuutoksen. Parisataa rakentajaa työskentelee urakan kimpussa joka päivä, kolmasosa heistä on virolaisia.

Virolainen näytelmäkirjailija Andra Teede ja suomalainen teatteriohjaaja Aino Kivi sattuivat 2018 kohtaamaan toisensa Riiassa, kansainvälisessä teatteritapahtumassa. Siellä heille välähti tehdä näytelmä suomalaisista ja virolaisista sekä heidän riippuvaisuudestaan ja suhteestaan toisiinsa, elämästään tässä kahden maan, kahden eri yhteiskunnan jäseninä.

"Akateemisesti koulutettu Kalju on virolainen mies, joka ei ole löytänyt kotimaastaan koulutustaan vastaavaa työtä. Rahapulassa hän suostuu nuoruudenkaverinsa Rivon ehdotukseen tulla töihin Suomeen. Keikkatyöläisen karu arki alkaa paljastua Kaljulle, kun ensimmäisen henkilöautossa nukutun yön aikana heidän seuraansa liittyvät virolainen Janek ja alkuperältään epämääräinen, kovin hiljainen Igor. Millaista on elämä, jossa väliaikaisuus on pysyvää ja unelma kotiinpaluusta on ihanampaa kuin todellinen kotiinpaluu."

Sitten maailman täytti koronapandemia. Näytelmähaaveet hautautuivat ja idea kypsyi hiljaisuudessa pysähtyneenä - sinä aikana näiden teatteritaiteilijoiden perheille syntyi neljä uutta ihmistä maailmaan.

 

 

 

Suomen Kansallisteatterin Suurella näyttämöllä raikas, ronskin hauska ja pisteliäisyydellään ihanan kirvelevästi iholla ja omatunnossa tuntuva, viisaan komediallinen näytelmä Varamiehet/ Varumehed - sai ensi-iltansa 6.5.2023

Kansallisteatterin repertuaarissa se on aivan uudenlaista, tämän päivän duunareita ja ihmiseloa taitavasti tulkitseva kahden maan kansalaisten rinnakkaiseloa sarkastisesti kritisoiva kansannäytelmäinen pamfletti. Aihe on myös näyttämökieleltään harvinainen luomus, jossa yhtä aikaa puhutaan ymmärrettävästi, herkullisesti molempien maiden kieltä suomea ja viroa kaiken tarpeellisen pienellä näyttämön yläreunan nuhruisella lakanasuikaleella vielä  tekstinä näyttäen vuoroin viroksi ja suomeksi.

Andra Teeden näytelmällinen ajattelu on nautinnollisen ajantasaista, terävää ja tragihauskaa, toimivaa työnteon ihmisarkea. Tekijän kokemat, monin perusteellisin haastatteluin tutkimat, varmistamat ja tavoittamat suomalaisten firmojen keikkamainen työskentely, hektinen työtapa ja tilapäisyys, ruumiillisuus todentuvat virolaisille täällä Suomessa, ja miten väkevästi ja kohtalokkaasti tuo kahden maan kansalaisuus toteutuu arjen todellisuudessa. Myös työporukan vähäisiin ilon hetkiin kuuluva raju juhlinta saa tarvittavat, elämänkatkeruuden karhuvodkan kattoon nostattamat lohduttomat katkeruusottelunsa, keikkaporukan virolais-suomalaisuuden humalaiset kapakkatappelunsa.

Näytelmässä, kuten aidossa virolaistyöntekijän arjessa keikkamiehen suhteet perheeseen, ikävä perheen luo, todentuu jatkuvin kännykkäpuheludialogein, joista tarinassa välittyy läheisen kaipuu ja kodin toiveet paremmasta. Päivä päivältä nekin siirtyvät yhä kauemmas, työnteko väsyttää ja lannistaa pian ajattelun.

Teede taitaa draaman vaikuttavuuden, löytää ihmistensä reaktioissa ilon ja surun lait, huiput ja hahmojensa aitouden. Alun hurmaavan taitavasti tajuttu ja tulkittu lämmin huumori muuttuu lopun muutamaksi pitkähköksi yksilötilitykseksi, sisäisiltä tunnoiltaan henkilöityneiksi todellisuuspohjaisiksi monologeiksi ja jättää kohtauksissaan koskettavaa sanomaa keikkatyöläisen todellisuudesta ja sen lohduttomuudesta.

Igor, Janek, Kalju ja Rivo                                                                                                                                Kuva Mitro Härkönen

Alkupuolen esityksestä saamme nauraa täysin sydämin suomettuneen virolaisen Rivon työporukoineen valmentaessa virolaista, tänne tullutta Kalju-ystäväänsä maamme luutuneen työntekokulttuurin jäseneksi - virolaisuutensa mahdollisimman hyvin kätkemään, lunnainaan paskaduuni asuntopurkajaksi, rakennusmieheksi, keikkatyöläiseksi Suomen kansan palvelukseen. Kännykkänopeat työkeikkatilaukset hurjine rentoine automatkoineen tulevat pian tutuiksi ja lopulta koko ihmisellinen perussaldo perhe vai työ saavat tragiikkansa, myötätuntomme koskettavasti höystävät kyynelensä ja loppuakordinsa sekä taas kerran vellovat empatiavarastomme uinuneet ajatuksemme elämän kohtuuttomuudesta kahden maan kansalaisena.

 

Aino Kiven ohjaus saa arkisen elävän, hienostelemattoman ilmiasun ja teoksen ilmapiiri leijuu ihmiskohtaloiden tapahtumien latausta ja odottamattomuutta tulvillaan, riemukkaimmillaan työporukan filosofoinnissa ja herkimmillään perheiden onnettomuutta raastavasti tulkiten. Kaiken pyhittävät kuitenkin etäiset (kännykkä ja video) ohjauksen toteuttamat läheiskohtaukset näyttelijätyön lämmöllä päivittäisin puhelinkeskusteluin korvaten.

Paula Siimes, Taavi Teplenkov, Heikki Pitkänen, Antti Pääkkönen ja Tiit Sukk.                                   Kuva Mitro Härkönen.

Esityksessä näyttelijätyö on taitavan ilmaisevaa hienoine kehityskaarineen ja sielunsävyineen - eikä tulkinta liioittele tai karakterisoi ihmisiään. Tiit Sukk työstää keskeisen Rivon roolin ruumiillisen keikkafirman ryhmäpomona dynaamisen härskiksi, eläväksi ja rehvakkaan vauhdikkaaksi, elostelevaksi, mutta suorapuheiseksi persoonaksi. Hän suostuu kutsumaan vanhan virolaistuttavansa Kaljun (Taavi Teplenkov), joka on saanut kokea akateemisen tutkintonsa turhuuden Virossa työttömyytenä, velkaantunut täysin kiinteistöineen ja nyt tullut nostamaan kotinsa ja perheensä ahdingosta tänne Suomeen kolmenjapuolentuhannen miinus asunto ansio-autuuteen, ruumiillisen työn keikkaduuniin.  Näiden kahden hahmon dialogit ovat näytelmän sisällön, tarinan, ajattelun ja tapahtumien herkkua.

Paula Siimeksen virolaisen sairaanhoitaja Maian roolihahmotuksessa kilpistyy tekstin ihmiskohtaloiden yksi realistinen todellisuus: jättää perheensä, lapsensa ja kotinsa, tulla maahamme sairaanhoitajaksi - muutaman vuoden kuluttua pian ymmärtää perheen hajoaminen Virossa aviokumppanin löytäessä uuden puolison. Maian ainoaksi työnteon ja elämän mielekkyyden perustaksi on jääminen Suomeen lopullisesti ja huolehtia Virossa olevan talonsa säilyminen lapsilleen. Siimeksen luontevan toteavasti lähes viileän tunteettomaksi tulkitsema monologi on herkän koskettavaa teatteriantia.

Kersti Heinloo hahmottelee lämpimän virolaisvaimon keikkatyöläismiehensä tukena. Heikki Pitkäsen innostuneisuus (Janek) ja Antti Pääkkösen arvoituksellisuus (Igor) näyttelevät keikkatyöryhmän yhteistyöhön temperamenttiset yksilöiden äärilaidat - kaikki kuitenkin  yhteisessä velvollisuustuntoisessa työnarkomaanisuudessaan työporukan värikästä aitoutta ja katsojan nautittavuutta rikastaen.

Videoilla Christopher Rajaveer (Eero), Gert Raudsep (Kristjan), ja Inga Salurand (kirjailija) luovat tekstin todellisuustapahtumia laventavat selkeät henkilöhahmotukset. Helena Lotman ja Hilje Murel tyttöystävänä ja vaimona tuovat tunteen ja läheisyyden realismia esitykseen.

 

Harvoin näyttämömiehet teatteriesityksessä saavat näin keskeisen roolin toimiessaan keikkatyöporukan mukana trukeillaan ja tunkeillaan koko laajan näyttämön täyttävässä rakennusesineistökaaoksen statistirooleissa - kuin tässä esityksen Karmo Menden oivaltavassa lavastusratkaisussa.

Eikä rakennustyömaalle soveltuvampaa remonttiautolavastetta ja sen toimivuutta paremmin ja huumoritäydemmin näytelmässä voisi enää toteuttaa.

 

https://www.kansallisteatteri.fi/esitys/varamiehet-varumehed