Juko21021284871_bf9749c136_k.jpg

Rikhard ja hänen äitinsä           Jarkko Mikkola ja Sini Hukkanen                                  Kuva Aki Loponen

 

Teatteri Vanha Jukossa William Shakespeare (1564-1616) kääntelee valtaa, sen raakaotteisesti tieltään pyövelöivää ja päät listivää uskollisuutta, nerouden kaltaista juonittelun, petollisuuden ja kierouden tarkoituksellisuutta niin väkevästi, satiirisen viihdyttävästi ja paholaismaisesti, että vaistomaisesti jännityksestä yhteenpurtujen kulmahampaittemme välistä tirskahteleva lähes kalmainen naurukin on tarpeen tunteittemme suojaksi.

 

On totta, että tuo 1400-luvun lopun Englannin valtiassukuhaarojen keskinäisistä jännitteistä ja taisteluista dokumentoitu kuningasnäytelmä ajatuksena tuntuu ensin täällä Suomessa varsin kaukaiselta. Näytelmän juoni kertoo Englannin kuningas Edvard IV:n veljen Rikhardin noususta hallitsijaksi ja hänen kukistamisestaan. Näytelmä alkaa juuri saavutetusta rauhasta (Ruusujen sota). Sisällissotaa oli jälleen käyty kuninkaallisten Yorkin (valkoinen ruusu) ja Lancasterien (punainen ruusu) sukujen välillä, voiton on saanut Yorkin suku. Sotaan tottunut Gloucesterin herttua Rikhard ei nauti saavutetusta rauhasta. Hän punoo juonen, millä saa lietsottua sukunsa riitaan saadakseen itse kruunun. Päästäkseen tavoitteeseensa Rikhardin on surmautettava tai naitava ne sukulaisensa, joilla on häntä edeltävä verenperinnöllinen oikeus kruunuun. Murhat, viha ja verenvuodatus olivat aikakauden arkea. Rikhard sai surmansa Bosworthin taistelussa 1485. Rikhard III jäi Yorkin suvun viimeiseksi kuninkaaksi. Rikhardin kuoleman jälkeen kruunu siirtyi Henrik VII:lle ja Tudorin suvulle. Tudorit välittivät aikanaan Shakespearen avustuksella kuvan Rikhardista kyttyräselkäisenä roistona, joka ei kaihtanut keinoja tavoitellessaan valtaa. Tässä mustamaalauksessa Rikhardin kerrotaan muun muassa surmauttaneen kaksi alaikäistä veljenpoikaansa.

Kuin Jukon Shakespeare-teoksen katsomisaikeisiin liittyen juuri tämän vuoden 2015 keväällä saamme lukea medioista tuon pelottavan tyrannikuninkaan Rikhard III:n jäännösten löytyneen dna-tutkimusten vahvistamina leicesteriläisen parkkipaikan kaivausten alta sekä jäänteiden hautauksesta Leicesterin Tuomiokirkkoon. Saamme muistutuksen kuoleman ajattomuudesta ja tieteen avulla kiinnostumme aiheesta ja pahuuden olemuksesta kautta aikain.

 

Rikhard III oli aikanaan siis varsin ajankohtainen, nuoren vihaisen näyttelijä-kirjailija-teatterinuudistaja Shakespearen läheisen aikakauden tapahtumista kertova uskalias teos, joka havahdutti uskonpuhdistuksen ja kirjapainokeksinnön innostamana lukutaidon yleistyessä kansan katsomaan valtaapitävien menoa toisin silmin, vaikkei tapahtumiin uskallettu pään menetyksen uhalla julkisesti kantaa ottaakaan - niinkuin nykyisin.

 

Jukon esityksen alkuosa tovin liikaakin pyörii tuossa brittien saarivallan hovien mielikuvituksellisen sekavassa hullunmyllyssä, mutta jälkiosa eheyttää tulkinnan Shakespearen rakenteellisen draamanerouden ja jukolaisten rönsyävien hahmoluomusten voimalla eläväksi, ajatukselliseksi, visuaalisen tehokkaaksi sekä äänimaailmaltaan ekonomisen alleviivaaviksi leikkauksiksi, teräväviiltoisiksi rinnasteiksi tähän päivään.

 

William Shakespeare kirjoitti näytelmänsä tematiikan vallasta, ylpeydestä, petoksesta, kostosta ja mielivallasta alkuaan yli viidenkymmenen roolin muotoon - kuninkaat, kuningattaret, virkamiehet, suvut, perilliset, murhamiehet, haamut, kirkonmiehet jopa kansakin saivat merkittävät edustajansa teokseen.

 

Jussi Sorjasen ohjauksessa ja sovituksessa kohtausten sisältövärit luovat teemojen olennaisen kulun ja maalautuvat nyt kuuden näyttelijän tulkintoina viiden näyttelijän paneutuessa moneen eri rooliin. Silti henkilögalleria on vaikuttava ja mielikuvituksellisen kiinnostava. Sorjasella on taito herättää katsoja ja pitää hänet hyppysissään kohtausten upeakaarisilla jäsentelyillä ja niiden tunnelatauksilla. Ohjaajan muuten selkeässä logiikassa hieno Matti Rossin suomennos ehkä saisi kuulua rytmin kannalta enemmänkin, mutta vastineeksi monta pientä ja suurta asiaa, kuten Cajanderin suomennoksen hauska epookkiriimi Lordi Stanleyn suusta, naamioteatterin tehokas käyttö lasten mestauskohtauksessa sekä erityisesti taiten luotu yleisön johdattelu kautta koko esityksen ovat taitavasti luotua klassikkotekstin nykyteatterimuotoa: katsoja pysyy henkilögalleriassa ja kohtauksissa kohtuullisesti kärryillä eikä taatusti pitkästy. Uuden laajan näyttämötilan asemointi toimii sekin ilmaisevasti. Loppuratkaisu jymähtää puhuttelevaksi ja katsomon sanattomaksi pysähdyttäväksi tyylikkääksi tragediafinaaliksi.

 

Tulkinnan keskeisten kohtausten lataus on henkeäsalpaavan tehokasta: raivo ja viha, seksuaalisuus ja laskelmallisuus kamppailevat kuoleman pelkoa tartuttavassa tragedian hyytävässä ilmapiirissä. Parin kohtauksen tuntemuksiani en malta olla tilittämättä:

 

Röyhkeän itsevarman Rikhardin (Jarkko Mikkola) pysäyttäessä murhauttamansa Edvard-veljen ruumissaaton ja ryhtyessä mitään kaihtamatta tämän lesken Annan (Minja Koski) viettelyyn, leiskuu näyttämöltä Annasta äärimmäinen kosto ja uhmakas silmitön viha niin voimallisena, että pidämme tuolin istuimesta kiinni järkytyksestä: Annan sylkäistessä raivosta kosijansa kasvoille sekä perään heti rynnätessä raivokkaan himokkaasti viettelijänsä syliin suudelmineen vaistoamme draaman todellisen kuolemansuudelman annetun ja sinetöivän Rikhardin lähestyvään väkivaltaiseen kuolemaan. Minja Kosken puistattavan kostontäyteinen Anna ja Jarkko Mikkolan Rikhardin ulkonaisesti tyyni tunteettomuus, valheellinen rakkauden tunnustus, laskelmoivan kylmä ja epäinhimillinen röyhkeys luovat kohtauksesta näytelmän tunneskaalan vaikuttavimpia hetkiä.

 

Entä Hannu Salmisen suurisiipisesti raakkuva kuningatar Margareeta, tuo maanisen demonisoiva ranskalaisen sukuhaaran vanha ämmä täällä Lontoon hovissa - miten upea, voimallinen, kiihkeä ja hauskakin voi roolityö tragedian syvyyksiin katsojan uppouttaessaan olla. Koko suuri näyttämö muuttuu Margareeta-kuningattaren areenaksi, järkkyy hänen häijystä, pitkästä, värikkään räiskyvästä ja vallananastajia sättivästä, kuolemaa kaikille ennustavasta rääväsuisesta, haamumaisesta monologistaan. Draama itse löytää intensiivisyytensä huipun tässä sisäistyneessä, jäljittelemättömän suvereenissa Shakespearen ja Salmisen kuningatar-luomuksessa.

 

Näytelmän keskusroolin, Rikhardin, tuon pahuuden ja koston ulkonaisesti rujon ja kampuraisen ilmentymän, Shakespeare on piirtänyt teoksen ehyimmäksi, laskelmallisimmaksi, päänsisäiseltä olemukseltaan psykopaattisimmaksi, maailman koko pahuuden henkilöitymäksi ja Jarkko Mikkola näyttelee sen sisäistyneesti, ihmissielun tiedostamattoman ja tietoisen tason älykkäästi eritellen, aidosti eläytyen: työ on koko esityksen ehdoton voimalataus ja suuri voitto Mikkolan taiteilija-uralla. Muiden näyttelijöiden osaksi jää heittäytyä uhrautuvasti useisiin eri kohtauksiin ja lukemattomiin rooleihin, kuten Jussi-Pekka Parviaisen Buckinghamiksi, kruunua itselleen juonittelevan kuninkaan viisaan järkeileväksi, uskollisen toimeenpanevaksi luottoapuriksi, Sini Hukkasen luontevasti näytellyksi hovimarsalkka Hastingsiksi ja Ilona Pukkilan kuningatar Elisabetiksi, näytelmän keskeiseksi ratkaisijaksi.

 

Jukon Rikhard III ruoskii ajatuksillaan ja vauhdillaan uinuvan maailmanparantaja-minämme hereille ja yllättää tarjoamalla elegantin ehyen, rajun julman, vauhdikkaan, suorastaan irvikuvallisen ajantasaisen näyttämöllisen moraliteetin koettavaksemme. 

 

http://teatterivanhajuko.fi/