Lahtelainen kesäteatteri pelaa Aleksis Kiven Nummisuutareitaan kaukana Lahden kulttuurisesta keskustasta, aivan Hollolan rajalla Pesäkallion tanssilavan kainalossa, Takkulan golfkentän kylkimyyryssä: ei ole hääppöinen soppi teatteritaiteelle. Nolo noteeraus kaupungilta oikean teatterielämyksen onnistumiseksi. Nyt esitykseltä vaaditaan vähintään iloista leikkimieltä, katsojilta paljon anteeksiantavaa, myötäelävää ymmärrystä yli kaksituntisen laveri-istuinkatsomo-istumisen esityksen kestämiseen.

"Hän on kaunis kuin ruusu ja kukkainen. Ja kultakruunu päässä. Sydäntäni karvastelee vähän."

Kuva Hanna Virtanen

Molempia kesän lahtelaisnummisuutareista löytyy. Esittäjät parhaimmillaan ainakin tanssahtelevat railakkaasti mukavin koreografioin iloitellen, laulavatkin säällisen eläytyvästi yhdessä ja erikseen, itse säestävät monin soittimin melko laatuisasti. Kovin paljon sisällyksellistä saati ainutkertaista teatterikiinnostavuutta ei löydy Satu Säävälän sovitusohjauksesta, joka antaa näyttelijäinsä samanlaisella rytmillä suoltaa Kiven tekstiä lähes ripulimaisenpapattavasti, monesti turhaan sanoja vielä rajusti ja luonnottomasti alleviivaten. Raikulilla hevosvoimapelillä ohjaajan näkemyksellä törmäillään näyttämötantereelle useasti ja näillä menopelirattailla otetaan tarinasta uutta viinailmettä, tarinankertojavauhtia suomalaisen maalaiskylän sodanjälkeisiin elämänkuvioihin ajastaen. Kiven tekstistä lähes täysin irrallista, sävellettyä ja sanoitettua rentoa laulunrenkutusta, aikalailla slaavilaisin rytmitunnelmin on valmistettu usempiakin, niistä varsinkin Hannu Kilkin sävellykset ovat maukkaita, pistävät jalkamme jammaamaan mukana – enempää ne eivät itse Nummisuutarin tarinaan liitykään. Ryydittävät vain kokonaismenoa.

 Aleksis Kiven mainion koukeroinen kieli on komeaa, vaan sekin tahtoo monelta, jopa Nummisuutarin Eskolta viedä senat sakaiseen järjestykseen, puheen intonaatiosta puhumattakaan. Äiti Martta taas on yhtä kuin Muumilaakson äkäinen, pippurin pikku Myy pelkällä yhdellä touhu-äksy vaihteella repliikkejään nakuttaen.

Vähän sentään näyttelijäntaitojakin on esityksestä löydettävissä: Kalle Sulalammen Iivari on juoppoveljenä hämmentävän luonnonmukainen ilmestys, Eeva Jauhiainen  hauskanhurmaavalla tekohymyllään kuin tosisuomalainen morsian (tosin toisessa roolissa savonmuankieli on sitä näyttelijän keinohelppoutta /à la ohjaaja), Mikael Saari Sepeteuksena uskottavan yksioikoinen luomus ja Petri Rinkinen sielukas, vakuuttava Karrin isäntä..

"Minä varron sinua, mutta, mutta koska sieltä tulet, niin rakennan välillemme pienen riidan. Syytä löytään aina. Riidan rakennan ja sitten jätän sinun omalle onnelles."

Kuva Hanna Virtanen

Vaan on  Pesäkallion esityksessä yksi todellinen Aleksis Kiven eloon herättävä näyttelijätyökin, tyylikäs, pettämätön, älykkäästi analysoiva ja nyanssirikas, hurmaavan hauska - silti liioittelematon ja briljantti työ: Mikko Vilkastuksen hahmossa Väinö Weckström tekee yhden ehkä nerokkaimman, sielukkaimman, pisteliäimmän ja mielikuvitusrikkaimman monistakymmenistä näkemistäni mikkovilkastuksista. Weckströmin näyttelijätaidot sähköistävät tilanteet kiinnostaviksi, hänen liikuntansa on tekojensa lailla ilmaanpiirretyn keveää, puheensa ja eläytymisensä ja karismansa suomalaisten näyttelijäin ammattitaitoeliittiä. Käykää vaikka katsomassa!

Yleisö, tuo suomalaisen korrektin kohtelias, ymmärtää nähdyn kesähuviksi tarkoitetuksi viihteeksi – ja pulittaa enempiä pohtimatta, sympatiasta, teatterilippueuronsa avustuksia vailla toimivan teatterijoukon tukemiseksi.

 http://www.kesateatteri.com/