Tuntemetonm%20estari%20juliste.jpg

 

Vielä 1980-luvulla Lahti-kaupungissamme oli taiteen täyttämiä antiikkiliikkeitä Vuorikadulla sekä Rautatienkadulla puoli tusinaa. Nyt ei ainuttakaan. Ainoa antikvariaatti kaupungissa on kirjoille pyhittäytynyt Aleksis K. Rautatienkadulla. Sivistyskaupungin merkki – vanhan, ajattoman esineistön ja taiteen, arvokkaan menneisyyden kunnioittaminen - on Lahdesta tältä osin hävinnyt. Näin on myös käynyt taiteen asiantuntijoiden, joita vain pari Lahden museon pitkäaikaisesti kokenutta asiantuntijaa enää edustaa. On mentävä siis täältä sivistyksen pariin Helsinkiin. Sieltä taide- ja antikvariaattiliikkeitä, kokeneita alan tietäjiä ja oikeita taidekauppoja löytää vielä kymmenkunta toimivaa tai jo voimatoreissaan kituvia.

 

Ei silti tarvitse mennä kauaskaan taiteesta nauttiakseen ja hyvälle mielelle tullakseen. Lahtelaisessa Kino Iiriksessä, sen sydämenpunaisista ajatustenlämpöisistä selälle ja takamuksille miellyttävistä katsomonojatuoleista löytyy fyysisen miellyttävyyden lisäksi valkokankaalta uusi, hieno suomalainen elokuva Tuntematon Mestari, jonka sanoma vanhasta hyvästä ajasta, vanhasta kunnon tuotteesta, kutsumuksellisesta ammatista ja oikeastaan meidän kaikkien elämäntyön yhteisestä ja yksityisestä henkilökohtaisesta työn onnistumisen inventaariosta on kaunis, humaani, rakastettava elokuva.

 

Klaus Härön elokuvat kuten Postia pappi Jaakobille tai Miekkailija ovat rakentuneet eletyn maailmantilanteen tai poikkeuksellisen ihmiskohtalon pohjalle - pappiselokuva vankkaan kristilliseen maaperään, miekkailija poliittisen ylivallan ja miehitetyn maan asukkaan epäsuhtaisiin mahdollisuuksiin oikeuksissaan suurvallan pihdeissä. Härön elokuvien suvereeni voima on kertoa tarina niin, että katsoja alkaa ajatella sitä kuin omassa elämässään koettuna. Härön elokuvat aina myös yllättävät tuoreen elämänhehkuisilla näkökulmillaan menneisyyteen ja nykyisyyteen yhtäaikaa ajatuksemme kietoen..


Hyvä elokuvakäsikirjoitus on Härölle ehdoton lähtökohta. Anni Heinämaa on Miekkailijan ja tämän uuden teoksen hienojen tarinoiden käsikirjoittaja. Molempien lopputuloksesta aistii kuin käsikirjoittaja ja ohjaaja kulkisivat tarkkaan pieninkin hengenvedoin, suurinkin pulssimuutoksin, pienin repliikein, välimerkin ja tauoin molemmat samassa persoonassa.

 

Nyt Härön elokuva kertoo tarinaa taidekauppiaasta jossakin Helsingin Bulevardin hämyisessä kivijalkamyymälässä. Taidekauppias Olavi on tullut jo elämänsä viimeiseen käännekohtaan, elinkeinonsa lopettamiseen kannattamattomana, ikääntyneenä, mutta silti vielä jokaisen taidekauppiaan ainutta suurta päämäärää tavoittelevana yhä toimeliaana päiviään suunnitellen ja toteuttaen. Tuo päämäärä on löytää vielä jostakin kuolinpesästä tai huutokaupasta teos, jolla on taiteellista arvoa yli koko taidekauppiaan pitkän työteliään ja vähätuottoisen elämäntyön sen kruunatakseen. Tuo pinttynyt päämäärä on syrjäyttänyt Olavin elämästä kaiken muun, oman lapsensa ja lapsenlapsensa ja nyt hän yksinäisenä vaeltaa viimeisiä polkujaan syksyisessä, alakuloisessa, mutta niin ihanan tunteikkaassa perus-Helsingissä - sen keskustan atmosfäärissä kaduilla ja puistoissa katsoja tunnistaa filmin tapahtumien liikkuvan.

 

 

Elokuvantekijänä ja ajattelijana Klaus Härön taide on yhtäaikaa tyylikkään yksinkertaista ja moneen suuntaavaa. Hän ymmärtää kuvata asiat ja tunnelmat pelkistäen, rauhallisesti, paisuttelua ja teennäisyyttä välttäen. Elokuvan värit ovat harmonisen lempeitä, syvälle ihmismieleen, harmaisiin aivosoluihinkin pureutuvia, syksyn putoavien lehtien kaltaisia ulkona ja sisällä, jatkuvan sateenropinan lohduttomuudessakin mielikuvien ja unelmien kyltymättömästi janoavia pisaroita täynnä.

Härö osaa valita myös luottonäyttelijänsä.Jälleen Heikki Nousiainen tekee upean, vahvan, herkän, itsepintaisen omalaatuisen taidekauppiaan hienovireisesti mitään suurentelematta, kaiken kuin sielustaan ja kasvojensa pienistä ilmeistä meille suoraan luettavaksi. Pirjo Lonka välittää hänen tyttärensä, isän liiketoimissaan elämästään hylkäämän, keski-ikäisen yksinhuoltajaäidin tyylikkäästi ja inhimillisen viiltävästi. Amos Brotherus tekee lapsenlapsesta, teini-ikäisestä Otosta hurmaavan rennon ja raikkaan tuulahduksen nuoruuden viestiksi ummehtuneeseen solmuiseen jumittuneeseen perheidyllijäänteeseen. Ja roolitöiden vahvuutta täydentää Jakob Öhrmanin draaman kannalta taiten luonnehdittu liero ja puistattavan petollinen taidekauppias, Pertti Sveholmin symppis ystävä ja koko laaja näyttelijöiden ja statistien satamääräinen joukko sekä upean laadukas kuvaus, jotka luovat näennäisen realismin kautta suurta suomalaista elokuvarunoutta. Mutta itse tarina yllättää ajankohtaisuudellaan, se on ihan tätä päivää - harvinaisen ammatin viimeinen, kiehtovan jännittävä joutsenlaulu, komea ja sielukas teos.

 

http://kinoiiris.com

 

Lis%C3%A4liite.jpg