Stephen Sondheimin säveltämä ja kirjoittama broadwaymusikaali Pimeä Metsä Tiirismaan lukiossa

Voisinko olla jatkamatta Tiirismaan musikaaliesityksen superlatiivien suitsutusta. Kävin kokemassa uudelleen tuon Pimeän Metsän lahtelaisbroadwayloistokkuuden. Olin jälleen myyty, nyt kera pienen, sadunnälkäisen katsojaseurueeni. Esitys oli kahdestoista esityskerta ja hioutunut kokonaisilmeeltään: ensi-iltaa vaivanneet huomiot musiikin pikkuepäpuhtauksista, laulamisen arkuuden tuomista äänenkäytön ongelmista olivat tipotiessään. Esittäjä toisensa jälkeen lauloi soolo-osuutensa nyt vapautuneesti, sydämellään, persoonallisesti, tulkitsevasti. Kuoron legaattomaisetkin osuudet ja sävelteoksen monikerroksiset vaikeat melodiat soivat nyt vaivattoman upeasti.

Kokonaismenoon oli tullut lisää kohtausten sisältöä. Monet mittavat roolityöt, kuten Jaakon, Leipurin, Tuhkimon ja Leipurinrouvan, Tähkäpään, prinssiparin, sisarpuolten ja salaperäisen miehen henkilökuvat olivat kypsyneet kokonaisiksi ja nautittaviksi, heidän musisointinsa oli maittavaa, puhumattakaan Punahilkan jo ensi-illassakin kirkkaan sädehtivästä laulusta, ilmaisurikkaasta luomuksesta.

Näyttämötaiteen tärkein, kontaktit vastanäyttelijöihin, kantoivat täyden katsomon peräriveille saakka, sähköistivät esityksen tunnelmat suorastaan todellisuuden rajoille, niskakarvoja pystyynnostattavan jännittäviksi, koskettaviksi. Vastapainoksi teoksen yleisvireeseen oli virrannut raikastavaa irrottelua, monenlaisia toimivia pikku yksityiskohtia, repliikin painotusknoppeja, virtuaalimaisia persoonallisia tunnereaktioita ilmein ja äänin - meno oli sopivin annoksin hullunhauskaa, kevyenvaivatonta broadwayshowta.

Lähdimme esityksestä yhtäjalkaa 7-vuotiaan Otson kanssa. ”Aika raaka juttu. Suden pään irtileikkaus, tappelut ja noidat,” antoi hän ensimmäisen arvionsa ja kehui esitystä ihan mielettömäksi ja hienoksi. Ja tottahan se oli. Muut seuralaiseni 9-vuotiaat Varpu ja Helmi olivat aivan lääpällään monen eri sadun maailman auettua heille yhtä aikaa - hyräilivätkin musikaalin keskeisiä sävelmiä ihan vain lonkalta rennosti.

Useat esityskerrat, uupumattomat musiikin tarkennusharjoitukset esityskertojen välissä, monetkymmenet kohtausten ajoitusskarppaukset ovat musiikkiteatterityön ajatuksellista ja työntäyteistä arkea. Tiirismaan Pimeä metsä -teoksessa tuo työ on nähtävissä komeana teatteritaidollisena voittona esittäjiensä taiteellisessa kypsymisessä ja meille katsojille heidän loistava yhteistyönsä ikimuistettavana vuosikymmenien uljaimpana lahtelaismusikaaliesityksenä.

http://tarmon.vuodatus.net/blog/3126167/huimaavan-upea-musikaali-lahden-broadwaylla/