Koivu%20ja%20T%C3%A4hti%202.jpg

Kasakat ryöstivät Sakari Topeliuksen isän isoisän Kristoffer Toppeliuksen isovihan aikana  ja myivät orjaksi Venäjälle. Sellainen oli monen suomalaisen kohtalo. Tämä Kristoffer Toppelius pääsi karkaamaan ja palasi ensin Suomeen ja pakeni sitten laivalla Tukholmaan. Ja tästä Kristoffer Toppeliuksesta Topelius kirjoitti satunsa Koivu ja tähti

Mitä tapahtui Kristofferille, kun idyllinen jälleennäkeminen oli suoritettu? Ja mitä on tapahtunut niille tuhansille Suomen kristoffereille, jotka ovat palanneet juurilleen nähtyään jo vilahduksen suuresta maailmasta? Mitä tapahtuu niille miljoonille kristoffereille, joiden kotipihaan suuri maailma työntyy, lupaa kysymättä?”


 

Koivu%20ja%20T%C3%A4hti%203.jpg

Pirkko Saision näytelmästä Koivu ja tähti puuttuvat itsenäisyytemme juhlanäytelmän tunnusmerkit - sen henkilögalleriasta kansalliset kaapin päälle nostetut taiteen ja tieteen ikonimme. Näytelmän keskiössä on suku, sukupolvet ja pieni ihminen, maan asukas isovihan ajoista tähän päivään. Saision teksti on rönsyilevän monimuotoinen, rapsodiallisen väljä ja mittakaavaton aikamatka agraarista isänmaasta, pysähtyneen topeliaanisen nationalismin kautta lohduttomaan aikamme kansainväliseen, läkähdyttävään näennäissivistykseen päätyen.

 

 Koivu ja tähti antaa sisällöltään poikkeuksellisen silmät avaavan vastauksen meille sivistyneiksi itsemme uskoville isänmaastamme ja härnää tarkoituksellisen ovelasti meitä mielikuvituksellisilla episodeillaan, kielikuvillaan, vaihtuvilla näkökulmillaan.

Teksti hieroo niin vastustamattoman pirullisesti, uustuoreen komediallisesti ajattelumme pinttymiä, ettemme hymyssämme ehdi varautua sen satiirin teräviin pistoihin, vaan purskahdamme nauruun piikkien osuessa liian usein itseemme.

Osansa saavat nurkkakuntaisuus, perinteemme, identiteettimme, kielemme ja tapamme. Kun kotikonnuille viimein on tuskan ja vaivan kautta päästy, täältä ei enää mihinkään lähdetä: tuttu kotikoivu ja  pohjantähti on ainoa elämän päämäärä ja täyttymys.  Samoilla jalansijoilla on alkuasumuksemme matalassa majassa, jälkipolvien sitten tukevammaksi mökiksi kohentama ja tähän päivään päästyämme perustuksen päällä lepää sukumme kesähuvila. Siellä koko suku tyypillisen suomalaisessa hiprakassa keskinäisessä torassa rapujuhlissa mittaa vielä yhden suomalaisuutensa eripuraisuuden virstanpylvään hoilaamalla ruotsalaisen rapurallin pariin otteeseen ruotsiksi.

 

Teoksen tulkinnassa luonto ja sen mystiikka, ihmisen osa tässä pohjoisen maankamaran metsäisessä lumisessa elämässä on kiehtova, runollisuudessaankin järkyttävän puhutteleva, visuaalisuudessaan vaikuttava.

Koivu%20ja%20T%C3%A4hti%204.jpg

Näytelmän prologin syvän kaunis alku lumoaa - se vie meidät kimaltelevapisaraiseen, auringon säteiden herkistämään metsään, maailman vielä tuhoamattomien metsän äänten ja tuulten kuiskiessa, metsän eläinten ja ihmisen yhteiseen valtakuntaan, kurkikuoron laulaessa ja kotoisten puiden koivun, kuusen ja männyn puhellessa näkemästään ja keskustellessa toisilleen. Maailmassa, pohjoisessa isänmaassa vuosituhansia, vuosisatoja sitten mystiikan valtaamassa menneisyydessä sen asujat kuulivat puun puheet ja neuvot. Alun runollinen kauneus ja visuaalinen herkkyys kiehtovat tarinaan mukaansa.

Kolmetuntisen esityksen vuosisatojen vilistessä maailman meno muuttuu pian ihmislähtöiseksi, lopulta pysähtymättömäksi, kiihtyväksi pyörimisliikkeeksi, jossa kuolee ihmisen kyky kuulla ja ymmärtää enempää luontonsa kieltä kuin neuvojakaan, saati toisiaan.

Näytelmän finaalissa sen infernon kaltaisessa hurjassa tunnelmassa suku on joutunut oudon väkevän virran vietäväksi lautalle, jonka kulkusuuntaa tai päämäärää ei tiedä enempää musta kokenut lautturi kuin kukaan toisiinsa ripustautuneista pelokkaista matkaajista. Vuolas virta on temmannut mukaansa lautalle jääkarhun, jonka turkin miljoonien neliökilometrien saastelauttainen elinympäristön evoluutio on mukauttanut muovipussikarvoitukseksi - kaikki suomalaisuus ja loput suomalaiset mielipiteet, politiikka, ajatukset virtaavat hallitsemattomasti, vailla suuntaa ja päämäärää, symboleinaan irronnut Leninin pää, kuolleet kalat ja eliöt mukanaan. Vain puhuvat puut,  joita ihmisoliot eivät satoihin vuosiin ole enää kuulleet saati ymmärtäneet, osaavat vielä kommentoida ja ihmisen väistyvää osaa kauhistella. Lautan viimeiset ihmiset, virran, metsän koko maiseman peittää viimein sankka valkea sumu. Näemme sen unenomaisen kauneuden ja tunnemme sen jäätävän kalmaisen kylmyyden.

Koivu%20ja%20t%C3%A4hti%207.jpg

 

Kansallisteatterin Koivun ja tähden ajatuskokonaisuus, esityksen huumori, täysillä liekehtivä näyttelijätyö irrottavat helposti hymyt ja naurut meistä. Näyttämöfantasia itsenäisyytemme olemuksesta on ajatteluttavaa, viihdyttävää aikamme hyvää teatteria.


 

Koivu ja tähti
 

TEKSTI  Pirkko Saisio   OHJAUS  Laura Jäntti

LAVASTUS Kati Lukka  PUKUSUUNNITTELU Tarja Simone  MUSIIKKI Markus Fagerudd
VALOSUUNNITTELU Morten Reinan  ÄÄNISUUNNITTELU Raine Ahonen ja Esko Mattila
NAAMIOINNIN SUUNNITTELU Jari Kettunen  OHJAAJAN ASSISTENTTI Helena Vierikko  VALOKUVAT Stefan Bremer


ROOLEISSA  Katariina Kaitue, Mari Lehtonen, Petri Manninen, Riku Nieminen, Harri Nousiainen, Karin Pacius, Jukka-Pekka Palo, Heikki Pitkänen, Jukka Puotila, Elsa Saisio, Sonja Salminen, Paula Siimes, Tiina Weckström

 

http://www.kansallisteatteri.fi/esitykset/koivu-ja-tahti/

Kantaesitys 13.09.17 Kansallsteatterin Suurella näyttämöllä

Lis%C3%A4liite.jpg