Juuso Timonen ja Matti Pajulahti

Lahden kansanopiston Teatteri II:n

Alfred Jarry U.B.U.     

(Kuningas Ubu)

Sovitus ja ohjaus: Misa Palander (Teatterikoulutuksen vastuuopettaja) ja Henri Tuulasjärvi
Koreografia:
Kimmo Alakunnas

Näyttelijät: Anna-Leena Järvi, Simo Kuusterä, Emma Mattila, Nelli Ojapalo, Matti Pajulahti, Jaakko Perilä, Anniina Piiparinen, Manoel Pinto, Jonnakaisa Risto, Esa-Matti Smolander, Juuso Timonen, Hannele Turunen

 Ensi-ilta 18.11.2011 klo 19

 Kuningas Ubu, tuo ranskalaisen Alfred Jarryn jo murrosikäisenä koulupoikana oman häijyn yksinvaltaisen ja kaikkien inhoaman fysiikanopettajansa hahmoon luonnostelema sadistisen ihmismielen julmuuden ivasketsi vyöryy tänään maailman teatterilavoilla vähintään yhtä shokeeraavana kuin valmiin näytelmän fiaskoksi puhjenneen ensiesityksen 1896 aikoihin.

Runsaan vuosisadan ajan ihmisen julmuus, vallanhimo ja toisen alistaminen ovat tehneet tekstistä sota sodalta, ahneus ahneudelta aina vain klassisemman. Monen koulusukupolven alitajuisesti luonnostelemia Ubuja käyskentelee Suomenmaa, todistetusti Lahtikin täynnä. Tänään Ubulle löytyy ihmisjulmuuden muodon, toteutettujen käytäntöjen, sotien ja julmuuksien esimerkkejä vain tuhansittain enemmän, satakertaisesti julmempia, ovelampia, finanssisidonnaisempia, kansainvälisiä tai meitä lähempiä - kaikki kuitenkin meitä koskettavia. Hälyttävintä on, että me miljoonakertaisesti vitsailevammin, välinpitämättömämmin niistä viis veisaamme: aivan kuin hyväksyisimme nuo Ubut keskuudessamme. Moraalimme rappio, näennäisonnellisuutemme on kirjaimellisesti, käytännöllisesti totta!

 

Teatteri taistelee eturivissä

Ei auta kirkon opit meitä moraalittomia, eikä akateeminen koulutus heitä eikä meitä sivistymättömiä. Ei oppiarvot, ei suurten kansanmurhien tutkinta ja voivottelu: Ubu toisensa jälkeen paljastuu, turrumme ubuinformaatioon ja pitkästymme.

On lohdullista todeta, että kansainvälisessä taiteessa viime vuosien trendi teatterielämässä on tuoreen näytelmäkirjallisuuden ja klassikoiden uustulkintojen esiinmarssi: sadat uudet näytelmät ovat valloittaneet teatterien katsomot – ja niissä ytimiin porautuvat tekstit moraalittomuudesta ja väkivallan ilmiöistä itkumme ja naurumme saattelemina alkavat ravistella meitä yhä uudestaan ja uusin muodoin.

 

Kokonaisilmaisun voimaa

Tähän rintamaan liittyy komeasti, tyylillä, antaumuksella ja tinkimättömällä vilpittömyydellä Lahden kansanopiston  Kuningas Ubu -esitys. Kansanopiston Ubu on harvinaista, komeaa, uniikkimuotoista teatteria tässä päivässä: näyttelijätaiteen perinteiset roolianalyysit unohtavaa, heittäytyvää henkistä syvyyttä ja hikipintaista väkevää voimaa, ohjauksen kuvien ja näkökulmien hurmioittavaa fantasiaa, yhteisnäyttelemisen jännitteisen kihelmöivää uskottavuutta, pitkälle ajateltua ja taitavasti tulkittua, tunnelmoivaa koreografiaa, sieluun asti liikuttavia, tarkkaosoitteisia musiikkivinjenttejä täynnään sekä tehokasta ja mittaamattoman kekseliästä, monipuolista skenografiaa loputtomiin. Muodoltaan toimivampaa ja sisällöltään järisyttävämpää puheenvuoroa ei teatteriesitykseltä voi enää toivoa.

Kokonaisuudesta katsoja voi poimia näytelmästä ehtymättömiin omakohtaista sisältöä: (öljy)sodan syistä, (perhe)väkivallan ilmiöistä, hiekastalöytyvien (kansan)murhien todisteita tai (viha)puheenvuorojen härskin irvokasta henkeä.

Ulkonaisesti Ubu kertoo kuvitellusta valtiosta, jossa kuninkaat kuningattarineen ja vallantavoittelijat taistelevat, katkaisevat mässäillen toistensa ja alamaistensa päitä, vallasta, jossa rahanhimo kuolemankin varjossa kiiluttaa pupillit pyöreän himokkkaiksi väkivallan, (lähimmäis)väkivallankin oikeuttaen, jossa alempiarvoisen, vähempiväkisen voi tunnotta polkea maan rakoon. Tappakaa, murhatkaa, teurastakaa! Meno on hurjaa, väliin täysin tyyliä vaihtavaa (joskus tahallisesti aina viattoman  teinikuvaelmanmuotoiseksi muuttuvaa) kieroa juonittelua, sotimista ja piinaavan rajua, tunnotonta väkivaltaa äärilleen täynnä. Alkuperäistekstin hauskuudet eivät enää juurikaan naurata.

 

Sovituksen huipennus

Epäilen, onko missään Suomessa ennen niin puhuttelevasti julkisessa rakennuksessa pystytty yhtä vastustamattoman yllätyksellisesti jättämään katsojat suut auki hämmennyksestä ja ihastuksesta kuin nyt Lahden kansanopiston juhlasalissa kuningas Ubun lopun toteutuksessa tehdään. Moinen kauneus koskettaa kovetetummankin ihmisen. Ensin tuo jarrymaisen käsikirjoituksen pirullisen kaunis kohtaus, jossa koko seurue matkaa viimeisellä merellä yöllisessä kuutamossa, meren loiskeessa, onnellisentuntuisena elämässä kokemaansa. Sitten viimein satamaan saavuttua koko maailmankaikkeus avaa tuhannet ikkunansa uuden sotaväen tulla. Ihan kaikkea en henno sentään kertoa.

 

Pieniä huomautuksia

Esitys ei ollut ensi-illassaan vielä läheskään valmis - eikä toivottavasti koskaan tulekaan, ainakaan liian siloiseksi. En silti pitänyt tarpeellisena komean suomennoskielen (Pentti Holappa/Olli-Matti Ronimus) ajoittaista muuttamista realistiseksi: alkuperäissuomennoksen keksityt, kuvailevat ranskalaisvoimasanat sekä lauserakenne antoivat ilmaa mielikuvitukselle, runolle, surrealismin purra tajuntamme äärettömyyksiin; nyt realismi tavanomaisuuksineen latisti sanomisen terävyyden turhan yksitasoiseksi, banaaliksikin. Pikkuongelmaista oli myös muuten volyymiltaan voimallisen, sävyrikkaan äänenkäytön kontrastit, välinpitämättömyyden puheenvuoro-osuudet, joiden hennoissa tunnelmissa saattaa vielä olla hienohionta kesken. Samoin muuten taitavasti käytetyn valtaisan näyttämön muutamat pitkät tauot: silloin kun näyttelijän ja yleisön etäisyys kasvoi niin pitkäksi, että näköyhteys katkesi, katkesi myös turhaan jännite, joka onneksi näyttelijän palattua lähikontaktiin leimahti liekkiinsä takaisin meitä polttaen. Näin naapurintuolin vanhan leidinkin katsovan jo kelloansa. Tai tuo nykyteknologian volyymikysymys, jossa suuren salin laitteet suorastaan räjäyttivät rumpukalvomme. Miksi? Mutta nämä olivat kokonaistuotteen pienenpieniä kärpäsenjätösrikkuja.

 

Emma Mattila ja Esa-Matti Smolander

Kansanopistolaisten Ubu on niin rikas mielleyhtymissään, absurdiudessaan, että on tarkoituksetonta sitä loogisesti joka kohtaukselta ymmärtääkään. Impulsseja, yksityiskohtien groteskeja kuvia sataa katsomoon niin, että yleisön alkunaurahdukset hyytyvät, naamaa alkaa kuumottaa ja posket kalpenevat. Menon mielettömyys vyöryy päällemme niin valtaisana, että tarinan eetos kääntyy häkellyttävän korkeatasoisen näyttelijäntyön mukana aivoissamme sodanvastaiseksi, väkivallattoman elämän ylistykseksi. Hyvästi kaikki maailman Ubut!

 

http://www.lahdenkansanopisto.fi/