Aapo, Juhani, Eero                                                                                                                                  ,

Aleksis Stenvallin 1870 ilmestynyt teos Seitsemän veljestä oli aikakautensa sensaatio ja provokaatio kirjallisuuspiireissä: elettiin kansallisromantiikan ylevää, juhlavaa, suoraselkäisten ja korkeakulttuuristen taidetuotteiden tyyliaikaa. Siihen ei tavallisesta kansasta kertova, suomen kielellä kirjoitettu, sen ajan näkökulmasta brutaali ja härski teos sopinut. Kustantaja jäädytti kolmeksi vuodeksi Seitsemän veljestä ja se ilmestyi painettuna vasta 1873. Kesti pari vuosikymmentä, että Suomen virallinen kulttuuriympäristö antoi arvon Kiven teokselle. Nyt Kiven arvostus on kiistaton.

Kalle Holmbergin sata vuotta myöhemmin (1973) ohjaama Turun kaupunginteatterin teatteriversio Kiven Seitsemän veljestä ajan nuorten suomalaisten näyttelijäkomeettojen tähdittämänä - ikivihreiksi korviini muuttuneiden Kaj Chydeniuksen säveltämien laulujen soidessa vieläkin muistikuvina korvissamme - oli ensimmäinen näyttämöllinen uusluenta teoksesta. Se sai kokijoikseen satojen esityskertojen loppuunmyydyt täyssalilliset, katsojia busseittain ympäri maan neljäksi vuodeksi. Muistikuvani esityksestä on yhä rikkumattomin teatteritapaus koko elämässäni.

Lauri Maijalan näyttämösovitus (2017) romaanista oli samassa teatterissa aikansa lapsi, odotettu, tarpeellinen Kiven Seitsemän veljeksen uusluenta, terävän itsenäinen ja rohkean välttämätön ohjauspäivitys. Maijala ei sumeillut, toi veljekset tähän päivään, huoltajatta kasvaneen itsensä etsimiseen, orpouden ja nuoruudenkapinan patoutumin, väkivallalla ladatuin ratkaisuyrityksin yksilöissä ja koko veljeslaumassa näyttäen. Aikamme tiedon valta oli maijalalaisittain kaiken ymmärryksen edellytys ja itse elämää pystyi ymmärtämään, siitä selon samaan ja siinä kiinni pysymään vain lukemalla. Lukutaidottomuuteen pysähtyvät veljesten otteet elämänsyrjästä, kasvuedellytykset yhteiskuntakelpoisiksi. Lukutaidottomuudesta kasvaa veljeksille yhteinen, suuri, pelottava vihollinen, hirmuinen tuntematon paholainen, jota vastaan he luonnonlapset yksilöllisesti ja yhdessä taistelivat kaikin fyysisin voimin muunlaisista ratkaisuista edes tietämättä.

Lahtelaisittain Aleksis Kiven Seitsemän alkuperäisteoksen veljeksen elämänpolkujen kivikot sivistys, kirkko ja kaikkinainen esivallan nöyryytys sekä elämän autuudet nuoruuden voima, monijärkisen veljeslauman yhteen ynnätty kokemus ja viisaus olivat karnevaalisen episodimaisesti, vauhdikkaasti, liikunnallisesti sekä mehukkaasti Pesäkallion kesäteatterin lahtelaistulkinnassa samana vuonna 2017 mukana. Piiloissa uinuvat huumorintajumme ja myötäelämisen taitomme Satu Säävälän ohjaama teatterityö heristi hereille - esitysluontevuuden syleillessä meidät milloin voimalla rutistaen milloin taas lemmellä ja sielunsäihkeellä, musiikilla meitä samaistumiseemme voidellen.

 

 

Juhani ja Eero

Teatteri Vanha Jukon

Juko(la)n Seitsemän veljestä

Missä metsässä nämä seitsemän veljestä löydämme tänään, minne piirrämme aikamme nuorten toimeen tarttumisen ja innostumisen lähtöviivan?

Linda Wallgrenin Jukon Seitsemän veljestä on täysin tyhjennetty sataviisikymmentävuotisesta ajankuvastaan ja paksunahkaisuudestaan - käännetty nykypuheemme brutaaliin sanastoon ja puhekieleen, mutta ah niin suloisesti sittenkin myös Kiven somin sanajärjestyksen ja rytmipoljennon ihanuuksin välillä tekstiä lyyrisesti pudotellen. Linda Wallgrenin ohjaus- ja sovitus tekee niin älykkäästi, sympaattisesti, laskelmoimatta ja rohkeasti sinut aikamme nuorisolle ja Kivelle, että toista vertaista Seitsemän veljeksen itsenäistä, sovituksena ja esityksenä valloittavaa uudistusta en pitkässä elämässäni ole kokenut.

Tämä Aleksis Kiven Seitsemän veljestä on nykyisen äidinkielenopetuksen, kaikkien suomalaisten ja kielestämme huolta kantavien koettava ja olen varma, että sen he riemastuneina opikseen laillani nauttisivat. Vain korona sen estää, katsomopaikat eivät riitä, sillä tämän esityksen kokeneet ovat puskaradioiden viestiminä taatusti nostattamassa tämän kulttiesityksen täysin täyttämättömäksi kansalliseksi teatterijanoksi.

 

Esitys alkaa luentana Kiven tutun arkaistisella kielellä, Kiven aikaisen Jukolan yksityiskohtaisella, maisemallisella kuvailulla - kuin kertoja avaisi romaanin ensi lehden. Nyt Jukola on Lahti betonitantereineen, kerrostaloineen, niiden harrastuskerhotiloineen, veljekset muuttuvan nykymaailman kellarissa, punk bändin alkeita opettelemassa. Yhteisen soittamisen A:ta, B:tä ja C:tä yksin ja kovin takkuisesti yhdessä yrittämässä, vaikka oikeastaan nytkin tuo lauma haluaisi mennä metsään ja nukkua siellä makeasti kuin oravainen sammalvuoteellansa.

Veljeksistä on jäljellä enää kolme - Juhani, Aapo ja Eero - he kaikki kuin pudokkaina nuoruuden etsinnän päämäärättömyydessä haikailevat sijaa tulla noteeratuksi ajan punk-musiikin opettelun avulla kaupungin vuokrakellarissa. (Tuttu näky ja kokemus neljän viime vuosikymmenen ajoilta monelle lahtelaiselle nykymusiikin aloittelijalle). Muut veljet ovat heidät jättäneet, keikkatöihin ulkomaille, ties mihin kaikki ovat omissa päämäärissään ja pyrinnöissään kadonneet. Vain näillä kolmella on vielä jäljellä se yhteinen pyrkimys tehdä yhdessä elämästä tarpeellinen. Heidän piilopilkkansa tulkinta iskee liimauksena tämän ajan etsivään nuorisotyöhön, harjoittelukämppien velvoittaviin sääntöihin ja vielä samalla Kiven tapaan viinan kiroista saarnaten, mutta kaikki tämä ronskin hillittömästi, nuoruuden täysin fortein, tuntein, reaktioin ja persoonallisin näyttelijähabituksin, antaumuksin.

 

Näyttelijätyönä voi tietenkin puhtain ajatuksin sanoa, ettei mitään tässä tulkinnassa oikeastaan näytellä yksi yhteen realismin kautta, aina tämän veljestarinan mukana liikutaan ideoiden, yhteisen tavoitteen ja nyt aikakauden nuorison musiikintekemisen sekä jo luonnolliseksi muuttuneen aikamme voimasanaston sitovassa rajussa sävyssä pidäkkeittä, tulevaisuutta suunnitellen ja tarkoituksella elämänihanteita kokeilla koheltaen.

 

Vanhat jukolaiset Wallgren on saanut nahkansa luomaan uudenlaiseen ilmaisuun:

Markus Karekallaksen Juhanin (Pesäkalliossakin Juhanina) massiivinen hahmo, maaninen toimija toi esitykseen sen punkkaristista väkevyyttä, hallitsematonta dynaamisuutta, uhmaa ja vauhdillista voimaa. Rajun rosoinen, karhean suomalainen ja tunteikkaan lapsellinen tämä Juhani sittenkin on. Maria Nissin Aaposta aisti eräänlaisen elämän sovittelevan realistin, kenties tulevan herrasmiehen, vaikkakin hänen aivan uskomattoman hauska ja sydämellinen sohvanselustakohtauksensa täyshumaltuneena nousi jo toteutuksessa esityksen yhdeksi näyttelijätyön huipuista.

Jukon Seitsemän veljeksen sielu on kuitenkin Eero Ella Lahdenmäen näyttelemänä. Hänen näyttelijätyössään on luontaista vetovoimaa, sydämen valoisuutta ja suurta komedian tajua. Lahdenmäen replikointi, ajattelu on salamantarkasti ajoitettua ja hänen roolitajunsa on niin sisäistettyä, että sen ilo tarttuu kohtauksia elävöittävästi vastanäyttelijöihin, koko tekstin dialogiin sitä kannatellen ja mikä ihaninta meihin katsojiin. Harvinainen näyttelijälahjakkuus, aikamme suomalaisteatterin diivailematon persoonallisuus saa viedä meitä omalla karismallaan mihin vain - hänen mukanaan annamme esityksen valloittaa itsemme täydellisesti.

 

Osa esityksestä tuo siihen videolle tehtyjä tai nauhalta kuultavia kohtauksia suoraan lavalla näyttelevien roolitöiden sekaan.

Aivan herkkua on pieni lukkarinkoulun kohtaus, jossa nykytekniikka tuo kuin menneiden vuosien takaa balsamoidun lukkarin urkuharmoneineen (Hannu Salminen) ja hänen kanssaan kohtaukseen veljeskolmikon Eero, Aapo ja Juhani etsivän nuorisotyön musiikkikämppään soitonopiskelun tiukkaan abc-kouluun lahtelaisen kivitalon kellariin ahtautuneena.

Tuskinpa vaan hurjempaa Simeonin luciferusnäkyjen kuvausta on suomalaisteattereissa nähty, saati kuultu musiikkihelvetillistä, pitkää ja monipolvista, rytmiltään hullun kaoottista, sävelalaltaan monioktaavista ja äänenkäytöltään kaikissa äänialaloissa ja -sävyissä esitettynä draama-aariana itsensä Minja Kosken videotulkintana.

Loistava kohtaus on veljesten kuulla nauhoitettu Toukolan poikien pilkkalaulu ämyristä (Kissalan Aapelin - Joel Mäkisen ilkkuvan häijynä versiona) ja taas jukolaisten uusin sävelin ja painotuksin. Tässä lavalla oleva ensemble tekee samalla illan täydellistä yhteisteatteria reaktioillaan.

 

Entäpä tuon yhteiseen tavoitteeseen tähtäävän Jukolan Juhani-Aapo-Eero -trion musiikillisten opiskelujen aikaansaannokset. Pari poimintaa:

Mikä meno ja vauhti, kiihkeys onkaan löytynyt sävellyksenä ja tulkintana Kiven Timon laulusta oravalle. Täysnautintoa, uutuusmannaa koko teatterilaulu!

Näyttelijätrion hengittävä, herkkä ja jumalaisen kaunis Sydämeni laulu Ella Lahdenmäen kauniin herkällä sydämestä pulppuavalla ääni-ihanuudella, ensemblen itsensä soittimin säestäessä on suoranainen koru syksyn musiikkipitoisessa näytelmätarjonnassa ja Teatteri Vanha Jukon Kivi-tulkinnassa omasävelteisenä ja omainstrumenttisena melodisena timanttina.

Hanna Kaitilan lavastus ja esineistö on onnistunut, mainiosti sekamelskaisen yksityiskohtainen tekstin monisisältöiselle sanomalle. Riemastuttavien visioiden, äänikuvien ja valojen toteutuksen tekniikka toimii täydellisesti.

Aleksis Kiven Seitsemän veljestä on saanut Jukossa sellaisen raikkaan vauhdikkaan, täysin tässä päivässä möyrivän, pöyhivän, etsivän ja kokeilevan nuoruusvoiman, että sen mukaansa kouraisevissa pihdeissä on katsojan suorastaan pakko revetä yhtä aikaa farssin, sketsin, parodian, tragedian, teekkarihuumorin kikatukseen ja naurun hysteriaan - mutta mikä parhainta saada myös moneen kertaan antautua aidon, lämminhenkisen komedian sylintäyteisen unohtumattomiin, häkellyttävän ronskeihin hyvän ja lämpimän huumorin täysien sylien rutistuksiin.

 

Seitsemän veljestä

Alkuperäisteos: Aleksis Kivi
Ohjaus ja sovitus: Linda Wallgren
Visualisointi: Hanna Kaitila
Valosuunnittelu: Antti Haiko
Äänisuunnittelu: Janne Louhelainen
Näyttämöllä: Ella Lahdenmäki, Markus Karekallas ja Maria Nissi

Ääninä/videolla: Kertoja Jarmo Heikkinen Kissalan Aapeli Joel Mäkinen Lukkari Hannu Salminen        Paikallisradion toimittaja Linda Wallgren Mäkelä/Etsivä Nuorisotyö Ilona Pukkila       Poliisi Jussi-Pekka Parviainen Simeoni Minja Koski

Artikkelin valokuvat: Julius Töyrylä

 

 

Arvio Teatteri Vanha Jukon ensi-illasta 18.9.2020

http://teatterivanhajuko.fi/jukolan-seitseman-veljesta/