Suomalaiset perinteet kasvattavat poikia pojiksi  ja tyttöjä tytöiksi.

Miehinen voima on saanut nimittäjäkseen, maantieteellisen asemamme ja historiallisen valtiosyntymme taustan kautta, sodan, urheuden, voiman, ehdottomuuden.
Naisten tehtävä on koti, kotiliesi - luonteen kasvatuksen ihanteet uhrautuvaisuus, nöyryys, lämpöisyys. Tätä kahteen päämäärään tähtäävää kasvatusilmapiiriä on tarkasteltu nyt uudelleen, kun on alettu ymmärtää, että miehisyyden ääri-ilmiöt, väkivalta ja surmatyöt, eivät ole pelkästään mielentilan tuotteita. Niille on näihin päiviin asti suitsutettu tuota historiallista soturin, sotimisen oikeutta.


Miehen päämäärä on edelleen voima, henkinen tai ruumiillinen, väkevä, peräänantamaton, taipumaton, määräävä yksilö.
Naisen tehtävä on olla kaunis, hellä, herkkä ja tunteikas, kaikkeen taipuva.
Kun kodit yks kaks huomaavatkin, että tytöllä on halua olla vahva, pojalla herkkä, alkaa kasvavan ja vanhemman välillä salattu tai julkinen taistelu sukupuoliroolien ominaisuuksista.

Muka tueksi lainsäätäjämme ja armeijamme on avannut ovensa naisille miehisyyden tunnusmerkkien saavuttamisen tasa-arvon nimessä. Kapakkatappelut naisten kesken ovatkin jo tätä päivää.

Myös valtionkirkkomme sisällä naisen ja miehen rooliahdistus puhkeaa kapinaan. Missä viipyy poikien mahdollisuus saada puhua, neuvotella, keskustella, olla voimaton, herkkä? Missä tyttöjen mahdollisuus olla tunnustetusti vahva?

Yhteiskuntamme arvomaailman menneisyydestä saamme kiittää yhteiskuntajärjestelmäämme. Talon vanhin poika sai talon ja muut sisaruksista lähteä maailmalle leipäänsä tienaamaan: epäoikeuden siemen kasvoi suurten sisarlaumojen sydämissä. Ja itäminen jatkuu yhä.

Alempiluokkainen, taloton väki raatoi ja ruokki pesueensa nälkäpalkalla. Näin on viina-kirves-lumihanki-perhe -elämästä tullut pitkä perinne suomalaisperheissä sosiaalisen arvostuksen kadottua jo synnyinlahjana saavuttamattomiin.


Kaikesta edellisestä vaikeneminen, puhumattomuus, sisäänpäinkääntyminen, patoutuminen on sitä suomalaisista suomalaisinta käyttäytymistä.

Onko kasvatus edelleenkin vanhoissa urissaan? Kuka pelastaisi pojat, kuka rohkaisisi tytöt, kysyvät  sosiologit ja kasvatusoppineet.

Tämmöisin tuntemuksin pohdin viikon sisällä Lahdessa näkemiäni vahvoja teatterivierailuja, joissa miehen ja naisen olemukset, niiden synty ja oikeutus tässä maassa olivat leikkauksenterävästi ja tarkasti esillä.


Väkivallantekijöillä ei ole voimia tai kykyjä ratkaista ongelmiaan ja kovalla työllä saavuttaa tunnustettua paikkaa yhteiskunnassa. Teoillaan he pyrkivät varmistamaan sen, ettei heidän nimensä jää unohduksiin. Väkivallantekijöille ei ole tärkeää, saavatko he nimeä sankareina vai pahantekijöinä. He jättävät jälkeensä jäljen, jollaista he pitkään ja rauhallisesti elämällä eivät ikinä voisi saavuttaa. (HS 29.7.2009/Sarkamo)


Oi katso poikaas, kansakunta, Suomi, synnyinmaa
!

 1256281356_img-d41d8cd98f00b204e9800998e

Jussi Kylätasku (1943-2005)

Pidän Jussi Kylätaskua suomalaisen draaman suomalaisimpana kirjoittajanerona. Kylätaskun Runar ja Kyllikki, Uuni, Ringportin linja ja Haapoja –esimerkkeinä kyntävät syvällä suomalaisen yhteiskunnan sotaisuuden, hirmutekojen, synkkyyden ja väkivallan pellossa. Kylätasku on suomalaishistorian syiden ja seurausten näkijä, samalla suomenkielen omaperäinen ilmaisunero, pirullinen, härski humoristi, jolla on aina vakava tarkoitus: herättää katsoja näkemään syyt ja seuraukset, itsestäänselvyydet ja tajunnassaan ehkä ryhtyä asioita muuttamaan. Kylätasku käy läpi suomalaisia myyttejä, hän analysoi väkivaltaa, sotaa ja pienten yhteisöjen kanssakäymistä. Kylätasku ei kunnioita ihmisten teennäisiä maailmankuvia, ei hyvyyttä, paremminkin pahuutta: hän ravistelee vakaumuksia, niiden ääripäät hän usuttaa henkiseen, armottomaan taisteluun keskenään.
Tässä tapauksessa pitämiselleni on kokemuksen tuoma oikeutus: sain Jussi Kylätaskun valvonnassa ja kohtaamisissa valmistaa yhden hänen näytelmistään Lahden kaupungintalon pihalle.



Tarina  Matti Haapojasta (1845-1895) on meille Suomen historiankirjoista tuttu. Tietosanakirjassa kirjaimesta h löytyy valtava jättiläiskokoinen mies rairallisees puvuus Kakolan vankilassa sepän tekemissä hirmukahleissa tuimana tuijottamassa kirjan sivulta. Haapoja oli yksi niistä tuhansista suomalaisista, jotka perimysjärjestyksessä ovat menettäneet sosiaalisen arvomahdollisuutensa isommalle veljelleen: patoutunut katkeruus sai tulisieluisen luonteen tekoihin. Tarinat lähes kolmenkymmenen ihmisen murhaajasta siirtyivät jo Haapojan aikana suusta suuhun päivien puheenaiheiksi, sitten arkkiveisuina, lehtijuttuinakin seuraaville sukupolville. Teot elävät edelleen ja tosiasiat ovat rikoshistoriamme  mielettömimpiä väkivallan ilmauksia.

Vaikka Haapoja Pohjanmaalta olikin pohjalaisen puukoniskun ylijumala, hän ei koskaan saanut puukkojunkkarin arvoa aikakirjoihin Isontalon Antin ja Rannanjärven tapaan - niin häikäilemätön hän oli.

Haapoja oli tyypillinen suomalainen yhden ratkaisun kertalaakimies. Pieni tunne vääryyden kokemisesta ja puukko heilahti - surmansa sai siinä niin nainen kuin mieskin.

Kuvernöörintytär Matilda Wreden työ vapaaehtoisena vankilatyöntekijänä ja Haapojan sielunhoitajana on ollut yksi tapa yrittää selittää ja ymmärrytyttää poikkeuksellinen suomalainen väkivalta, piilottaa Haapojan selittämätön, häikäilemätön väkivaltaisuus: viisikymppisenä Haapoja lopetti elämänsä sellinsä saranatappiin hirttäytymällä. Saiko rohkea 23-vuotias Matilda Haapojan tulemaan uskoon, jää vain arvailuiksi. Ehkä. Sillä miksipä hän muuten olisi pitänyt pöydällään Haapojan kuvaa kuolemaansa (1928) asti.



Ihminen voi muuttua


1255405058_img-d41d8cd98f00b204e9800998e

Nunnu Ahtiainen ja JP Kiuru  Teatteri Silmänkääntäjän esityksessä Haapoja

Teatteri Silmänkääntäjä* näytti lahtelaisille hyvän näytelmän tekstin ajankohtaisuuden, uuden, pelkistetyn, sisäistetyn teatteri-ilmaisun voiman ja tehon. Esityksen nuori, taitava näyttelijäseurue (Kylätaskun tekstissä teatteriseurue esittää kertomusta murhamies Matti Haapojasta) latasi näyttämölle väkevän, herkän, inhimillisen tulkinnan, jossa julmuus ja anteeksianto kävivät koskettavan armotonta kamppailua.

Tulkinnan väkivalta oli ulkonaisesti kylmän hurjaa: tähän päivään, suomalaiseen pesäpallomailaan iskostettua armotonta tappamista. Katkeroituneen, väärinkohdellun, perimisjärjestyksessä toiseksi jääneen Matin reaktio on vääryyden ja poikkiteloisen sanan tuhoaminen. Se muuttuu pian hänessä ja meissä tavaksi, fyysisesti voimakkaille helpoksi väkivaltateoksi, käytännössä puukoniskuiksi, laukauksiksi, yhtä helpoksi kuin pesäpallomailalla pamauttaisi mäsäksi pahvilaatikon. Esitys ei kuitenkaan väkivallalla mässäile.

Tämä sota on vain yhden yksilön sotaa, mutta suomalaista suomalaisin yksi yhteen ratkaisumallilla ilman neuvotteluja. Hyvyys on heikkoutta.
Tulkinnan herkkyys, murhamiehen itku, neuvottomuus elää ilman hyväksyntää, tunnustusta, arvoa, toista ihmistä, on raastavan hienosti tulkittua.

JP Kiuru
  sisäistää Haapojansa järkälemäiseen olemukseensa karheaa, sisäistä lämpöä, joka pistää katsojan kysymään: kuinka paljon meissä, minussakin on tuota äärimmäistä pahuutta itseni uumenissa.

Haapojaa pehmittävässä Matildassa hyvyys on nöyryyttä, jo ajatuksena Haapojalle mahdotonta ymmärtää.

Nunnu Ahtiainen Matilda Wredenä on raikas, uskossaan vahva ja sisältä voimakas, vankisellissä käydessään kuin Haapojaa hereille potkiva, määrätietoinen hyvyysenkeli, mutta realisti. Ahtiainen näyttelee vielä pari roolia, irtolaisnaisen ja porsaan, ne Haapoja tappaa. Ahtiainen luonnostelee naishahmonsa hauskan eläviksi pienin sävyin - on kuin tuo hyvyys olisi sittenkin Luojan kaikissa olennoissa.

Jussi Sorjasen ohjaus on tiukka, tyylilajille uskollinen, hienovireisen askeettinen ja selkeä näkemys historiamme muovaamasta suomalaisuudesta. Se on kylätaskumaisen kiinteä: hiostavan jännitteisten kohtausten rivien välistä ja tekstin kokonaiskaarissa sitä tuttua Kylätaskun huumoria, jossa katsoja saa lyhyen hetken ottaa henkeä, mutta sanomallaan, rehellisyydellään, vakavuudellaan riisuu elämänhäkissämme meidät alastomiksi kuin Haapojan Matin Kakolan sellissä.

Tulkinta kasvaa ajatuksiimme aikamme joukkomurhien, mielettömyyksien, väärän suomalaisuutemme perussyyn, kasvatusperinteemme, suuria ja nopeita muutosvaatimuksia vaativaksi hälytyssireeniksi


Teatteri Silmänkääntäjä: Haapoja
Kirjoittanut: Jussi Kylätasku

Rooleissa: Nunnu Ahtiainen, Antti Haikkala, Jani Hämäläinen, JP Kiuru, Jussi Sorjanen, Linda Wallgren
Ohjaus: Jussi Sorjanen Lavastus: Viljami Wager  Tuottaja: Sanni Naukkarinen
Vierailu teatteri Vanhassa Jukossa lokakuussa 2009.


http://www.silmankaantaja.fi/teatteri/

**Silmänkääntäjä= ensimmäisen suomalainen näytelmä, kirjoittaja Pietari Hannikainen 1847)

 

 

Odottamista koko elämä


1256282197_img-d41d8cd98f00b204e9800998e

Pirkko Saisio ja Marja Packalén   Valokuva: Laura Malmivaara

 

Marja Packalénin ja Pirkko Saision parituntinen elämäkertashow teatterinlavalta on helposti nautittavaa teatterileikkiä, kevyttä, joskus ilkikurisesti satuttavaa teatteriammattilaisten arkielämän tilitystä.

Yhteiskunnan kannalta katsoen näiden jo kohta eläkeikään ehtivien taiteen ammattilaisten elämä on ollut melkoisen näkyvää, yksityiselämä ja elämänkuviot suppeata, Helsinki-keskeistä, paljolti teatterien sisällä, teatterin ammattilaisten, usein teatteritaiteen gurujen poljennossa ja kanssa elämistä ynnä työtä tekemistä. Raflaavat meille tarjoillut lööpit ovat siitä elämästä kaukana.

Katsojana, miehenä, ehkä oivalsin jotakin lisää naiseudesta, jonka kulissit tytöstä vanhukseen ovat paljon vaatetta, vaatetta ja vaatetta. Jonka elämän tunneista suurin osa, aikatauluista määräävin, kestävin, loppumattomin on odotus, odotus ja odotus. Odottamaan nainen on kromosoitu: pelastusta, suurta komeaa ylkää, suurta ihastusta, suurta rakkautta, kohdussa kasvavan syntymistä ja viimein sitten perheessä sen toisen tukipilarin tulemista töistä, konferensseista, kokouksista, huvitteluista, ehkä vielä palaamista takaisin. Odotusta päivittäin, vuosittain, vuosikymmenittäin.

Enkä voi itseltäni torjua ajatusta, että paljolti tuon esityksen villin hauskat, mutta satuttavat pistot osuivat usein meihin miehiin ja meidän huteroon itsetuntoomme.
 
Tämmöinen yksinkertainen mies kuvitteli, naisen näkökulmaan yrittäen heittäytyä ja ymmärtää esitystä, kymmenien vaatteiden lentäessä pitkin näyttämöä, esitykselle keskeisestä suuresta vaaterekvisiitasta, vaatetelineiden lavastusratkaisusta, että kuva itse elämästä on kuin suuri vanhakuosinen neulatyyny, joka kaiken tapahtuneen näkee ja kokee.Tyyny on kymmenittäin täynnä neuloja, hattuneuloja elämän kohokohdista kertomassa, hakaneuloja elämän satunnaista lipsahduksista ja pettymyksistä, monenkokoisia silmäneuloja paljon, monen päässä vielä langan pätkä jokaisen merkittävän päivän neulanpistoista, katkenneitakin neuloja, nuppineuloja runsain mitoin repaleisten elämänkudonnaisten harsimiseksi.

Monet noista neuloista olivat kuin katsojan omasta neulatyynystä, tuokin: isän kuolemisen muisto pikkutarkkoina yksityiskohtina. Tuo: yllättävä rintasyöpäsairauden diagnoosi, pelästys, mielentasapainon häilyminen, monen kuukauden toipuminen, paraneminenkin.Tai tuo: kielellinen vähättelyakrobatia, jolla jättänyt, pettänyt elämänkumppani luokitellaan. Tai nuo aatteiden laulut ja yhteisrintamat – vieläkin marssimaan kutsuvat. Yhtymäkohtia, elämän pistoja ja harsimisia vilisi filmin lailla silmissämme. Mikä onnellisinta ja turvallisinta – rollaattoriaikaa varten neulatyynyssämme vielä valmiina neula odottamassa ja siinä ystävyyden - elämän punainen lanka valmiksi pujotettuna, vahvana, loppuun asti täyteläisenä, loppusolmuunkaan katkeamatta.

Jotenkin näiden kahden verrattoman taitavan teatterin grand old ladyn, persoonallisen, sympaattisen, pikkutarkkoja nyansseja ilmaisussaan viljelevän, räiskyvän, herkän naisen esitys tuntui pidättelemättömältä, paljastavalta, avoimelta. Näiden kahden ihanan, jo elämänkurttuisen naisen, Packalénin ja Saision sydämellinen huumori itse elämästä silasi esityksen kodikkaaksi, tutun lämpöiseksi ja imaisi meidät mukaansa.

Esityksen ylimmäksi, kirkkaimmaksi muistikuvaksi jäi tekijöiden kypsyys, rohkeus ja  kantti sekä vilpittömyys kertoa tarinansa, avata monet kipeät  jos kohta hirtehiset oman elämänsä huiput ja rotkot meille kaikille nähtäväksi.



Mitä seuraavaksi, mietin esityksen jälkeen. Jäikö teksti kuitenkin muisteluksi, liiaksi sarkastisiksi vitseiksi tai vähän pieniksi näykkäyksiksi, pistoiksi sinne ja pistoiksi tänne, tekijäinsä terapeuttisiksi puheenvuoroiksi, räpätyksiksi joutavasta.

Vaan tarvitseeko elämäntilityksen suuria aatteita tapaillakaan. Elämähän on arkea, jossa on vain hitunen nautintoa - aatteet, siellä jossakin kaukana saavuttamattomuudessa, mutta odotus tässä ja nyt.


KOM -teatteri:  Odotus

Teksti Heini Junkkaala, Pirkko Saisio ja Marja Packalén
Ohjaus Heini Junkkaala
Lavastus ja puvut Kaisa Rasila
Äänisuunnittelu ja musiikki Antti Mäkelä
Valosuunnittelu Jukka Kuuranne

Viisi loppuunmyytyä vierailuesitystä Lahden kaupunginteatterissa lokakuussa 2009

http://www.kom-teatteri.fi/ohjelmisto.htm