Kai%20aareleid2.jpg

Kai Aareleid on yksi mielenkiintoisista eestiläisistä naiskirjailijoista - prosaisti, runoilija, näytelmäkirjailija, dramaturgi.

 

Hänen romaaninsa Linnade põletamine (Poltetut kaupungit) suomennettuna Korttitalo kertoo edellisen sukupolven, kirjoittajan äidin ja isän elämästä Eestissä, 1940-60 -lukujen yhteiskunnallista rinnakkaiselämää neuvostovallan varjossa, aina kuulevien korvien, näkevien silmien tarkkaavassa läheisyydessä. Teos kuvaa tavallisen eestiläisperheen tarinan, aikakauden pientä onnea nousta siedettävään asemaan tässä totalitaarisessa järjestelmässä, nuorten aitoa rakastumista, kodin perustamista ja kaiken tämän Ungerin perheen Tiina-tytön kertomana tilittäen, ympäristönä poikkeavan maailmantilanteen Tartto.

 

Hienotunnelmainen romaani on uudenlaisesti jäsennettyä romaaniproosaa. Siinä tapahtumat lomittuvat ja risteytyvät toisiinsa vailla kronologiaa ja aikajärjestystä. Kirjaa on tavattoman helppo lukea, sen luvut ovat selkeitä ja lyhyitä, ehyitä kuin seestyneet runot. Useimmille luvuille kirjailija on antanut luvun sisältöä kuvaavan nimenkin. Kiinnostavaa on löytää yhteyksiä tapahtumille kirjan lukujen eri vuosikymmeniltä ja tehdä niistä itselleen synteesiä.

 

Ennen kaikkea kirjan sivuilta rakentuu yhden tavallisen Ungerin perheen elämäntarina neuvosto-Virossa sen kulttuurikaupunki Tartossa ja virolais-venäläinen yhdessäelo välttämättömyyksineen jos kohta muutamine onnellisine hetkineen. Kirjasta korostuu myös hieno isän ja tyttären luja, luonteva, käytännönläheinen koko elämänpituinen ystävyyssuhde, jollaista harvoin kirjojen sivuilta voi löytää.

 

Aikakauden yhteiskunnalliset paineet luovat virolaisäidille kovin niukkoja mahdollisuuksia löytää arjen ankeudesta työn ja kodin askareiden lisäksi lohtua: perheen äiti kerran elämässään uskaltautuu kokemaan mahdollisuutensa, pettyy ja viimein palaa nöyrtyneenä takaisin melko lohduttomaan työn ja jo alkoholisoituneen puolisonsa katastrofia enteilevään arkeen.

 

 

Tiina-tytön virolaisen koulun ja kaupungin venäläisen koulun erottaa vain matala aita. Tapahtumat koulujen pihoilla ovat pitkään olleet molempien naapurikoulujen oppilaiden seurattavana. Virolaislapsiin jo kodeissa kypsynyt padottu miehittäjäviha on löytänyt tulevan ilmiasunsa. Koulun oppilaat - lähinnä ronskimmat pojat - ovat päättäneet hyökätä venäläiskoulun oppilaiden kimppuun välitunnilla mädin omenin, luumuin, huippuna raa'at kananmunat. Niin tapahtuu ja Tiinakin, kiltti tyttö, on ottanut salaa kotoa kananmunan täsmäaseekseen…..Tekstinä kohtaus löytyy puolesta välistä yli 300-sivuista romaania, luvusta nimeltä Sota.

 

Yllättäen tuosta lasten sodasta syttyy ystävyys ja rakkaus venäläisen ja virolaisen koululaisen välille. Kahden nuoren onni nousee kirjan teemana korkeuksiin teholtaan - luja usko kahden nuoren mahdollisuuteen elää koko elämä yhdessä eri kansallisesta syntyperästä välittämättä tuntuu sieluumme saakka mahdolliselta.

 

Kai Aareleidin romaani antaa lukijalle ajan, paikan, tunteiden, mielikuvituksen siivet ja myös tarpeellisen realistisen todentunnun Tarttoa tunteville. Suomalaiselle vain vähän nykyistäkään Tarttoa kokeneelle kirja jättää tarkassa paikkasidonnaisuudessaan enemmänkin arvailtavaa ja vanhoista kuvista ja kartoista realismiksi tarkennettavaa.

 

Romaani näkee yhden - aluksi pienen tytön, sittemmin kypsän nuoren naisen - Tiina Ungerin tarkkailevin silmin kaiken, mitä hänen lapsuusperheensä ja hän itse päivittäin, vuosittain monine vaiheineen elämän arjessa ja sydämessään kokee ja saa kärsiä sekä mistä asioista iloita. Lapsen silmin elämä on sittenkin helppoa, aina uusiin asioihin, eteenpäin katsomista, avointa ja vilpitöntä, armahtavampaa ymmärtää.

 

 

 

 

Eesti%20draamateatteri.jpg

 

Kai Aareleid on dramatisoinut romaaninsa näytelmäksi. Sen kantaesitys kuluneena syksynä 2019 oli Eestin Draamateatterissa.

 

Me alkuperäisromaanin eestinkielellä tai/ja kirjan suomennoksen lukeneet eestinkielen harrastajat näimme jo kuukausia loppuunmyydyn esityksen viikko sitten Eestin Draamateatterin pienen näyttämön katsomosta.

 

Kiipeäminen tämän alkuaan saksalaiseksi teatteriksi rakennetun teatteritalon kuudenteen kerrokseen, osin kaartuvia portaita pitkin, teatteritilan intiimiin, sataneljäkymmentä katsojaa vieri viereen sullovaan katsomoon, sen matalan, lähellä katsojan päätä olevan katon alle oli jo sinänsä yllättävän uudenlainen henkis-fyysinen poikkeava kokemus. Istahtaminen tukevanmukaviin katsojatuoleihin armahti kaiken vaivannäön ja nosti tulevan esityksen odottamisjännitteen käsinkosketeltavan tiheäksi tunnelmaksi.

 

 

Draamateattewrin%20logo.jpg

Eesti Draamateater

 

Linnade põletamine (Kaupunkien polttaminen** )

Kirjoittanut Kai Aareleid

Ohjaus Priit Pedajas, lavastus Pille Jänes, valot Kaido Mikk, videot Ann Einberg.

Rooleissa:

Teele Pärn, Jaan Rekkor, Ülle Kaljuste, Maria Klenskaja, Christopher Rajaveer, Tõnu Oja, Laine Mägi, Janno Jaanus, Jan Kärema

 

Ensi-ilta marraskuussa 2019 Eestin Draamateatterin pienessä salissa.

 

 

Korttitalon%20esityskuva%202020.jpg

 

Kun katsomon valot sammuvat ja näyttämön interiööri valaistuu, esitys alkaa railakkaan dramaattisesti virolaisen ja venäläisen koulun välisellä piha-aidalla.

 

Tiina ottaa vauhtia, heittää, lähettää kananmunan matkaan tähdäten mustahiuksista poikaa, joka ei vielä ole ehtinyt paeta vaaravyöhykkeeltä, vaan seisoo ja on helppo saalis. Muna viuhuu jo halki ilman ja osuu keskelle pojan otsaa. Poika horjahtaa.

Muna on lentänyt suoraan aidan takana hämmästelevän venäläispojan otsaan siihen rikki räiskähtäen.

 

Priit Pedajas ohjaajana on löytänyt tekstistä suureksi klassiseksi sanomaksi nuoruuden rohkean ennakkoluulottoman heittäytymisen tarjolla oleviin elämisenarvoisiin mahdollisuuksiin ja löytänyt sen todistamiseksi ja tulkitsemiseksi aivan hämmentävän taitavan, nuoren näyttelijän Teele Pärnin.

Teele Pärn rakentaa valoisan, herkän ja täydellisen roolikaaren pienestä alakoululaisesta kypsäksi naiseksi saakka niin sydämeenkäyvän luontevasti, pikkueleisesti ja ilman turhia muodonmuutosrekvisiittoja - pelkällä eläytymisellä ja suurenmoisella intensiteetillä sekä elämänjanoisella, lapsenomaisella sympatialla. Hän kantaa koko näytelmän suurta keskustarinaa tiiviisti, liikuttavasti, raikkaasti, seurattavasti - lumoavasti.

 

Harmittelen Pärnin useiden kuin musikaalisesti soljuvien eestiläismonologien nopeatempoisuutta, joista vajaataitoisena kielenhallitsijana jään niin paljosta paitsi. Tällä kohden kirjan etukäteislukeminen auttoi ratkaisevasti näytelmän ymmärtämistä.

 

Venäläispojan Vovan osan Christopher Rajaveer tulkitsee sopivan reilukäytöksisellä sivistyneellä venäläisellä mentaliteetilla luotettavaksi ystäväksi ja luo suuria yhteisiä tulevaisuuden suunnitelmia kertomuksen henkeen välittömällä poikahahmollaan.. Kumppanuussuhteen äkkikatkeamisen Rajaveer näyttelee hyytävän viileästi, miltei tunteettomasti välttämättömyydeksi. Näin katsoja ymmärtää laajemminkin koko neuvostoviron ilmapiirin äkkimuutokset, joille henkilökohtainen tunne ja yksilön oma tahto on vierasta. Monet Tiinan ja Vovan kohtaukset luovat esitykseen lämpimän huumorin ja elämänilon ilmapiiriä.

 

Jaan Rekkor näyttelee esityksen kolmannen keskeisen osan isä Peeterin. Hän tulkitsee suhteen tyttäreensä elämänläheisesti ja perheen isähahmon käytännönläheisen uskottavaksi. Aikakauden yhteiskunnallisen valveutuneisuuden tuoma työelämän johtoasema ja sen suomat erioikeudet pitivät perhettä erityisasemassa, kunnes perhe-elämän tuhoutuminen korttipelin uhkapelikierteeseen näivettää hänestä viimein itsetuhoisen ihmisraunion ja tuon hahmonsa Rekkor näyttelee taitavasti eri konjunktuureihin ja elämänalhoihin meidät kuljettaen. Tiinan äidin osassa Ülle Kaljuste hahmottelee käytännöllisen äitiroolin ja löytää ankeutuneeseen perhe-elämäänsä ymmärrettävän elämänjanoisen uuden miessuhteen, mutta kantaa onnen tavoittelun lunnaat raskaasti, pettymyksensä kylmän lamaantuneena hyväksyen.

 

Koti%20Korttitalosssac.jpg

 

Tõnu Ojan roolityö Paul, Peeterin ainoa ystävä. on vaikuttava: Ojan ja Rekkorin tapaamiset pureutuvat keskinäisessä luottamuksessa ajatussopukoihimme lujan puhuttelevina ja uskottavina. Maria Klenskaja Idana tuo esitykseen lämmintä sukupolvien korvikkeellista kodin lämpöä ja empaattisuutta sekä Laine Mägi täydentää tyylikkäästi parilla roolityöllä luotua läheisten viitekehystä.

 

 

Esitys vangitsee mukaansa ummikonkin pelkällä Pille Jäneksen nerokkaalla, silmänkääntötempuin muuntuvalla lavastuksella.

Koko pienen näyttämön levyinen takaseinä on taikamaisen näppärästi laadittu ihme. Kun seinän osa kääntyy saranoiltaan ympäri, olemme yhtäkkiä Ungerin kodin keittiössä istuttavine tuoleineen, pöytineen ja uloskatsottavine ikkunoineen, toisesta nivelsaranasta kääntäen taas yks kaks ulkona puistossa ja seuraavassa hetkessä koko näyttämö käsin kevyesti nivelistä kääntäen suuren kerrostalon etufondi taustana siitä avautuvine tai poistuttavine ovineen, kymmenine ikkunoineen näytelmän henkilöiden avata tai sulkea. Tällaisilla tehokkailla heijastetuilla kuvallisilla visioilla vanhan ajan rakennusarkkitehtuurista, syntyy nykyaikaista niukan nerokasta lavastustaiteen taikuutta, jollaista ei nykypolvi, enkä minäkään ole koskaan ennen kokenut. Yksin sitä kannattaa mennä ihmettelemään.

 

 

Näytelmä päättyy enteilevän länsimaisesti, miltei amerikkalaisesti, itseterapeuttisesti. Kun perhetarinassa Tiinan isä on traagisesti kuollut, äiti pettyneenä palannut kotiin, kun yhteiskuntajärjestelmän mekanismi on siirtänyt Vovan rakkauden tavoittamattomaksi, kaikki surut ja onnet ovat täyttäneet ajatukset, pään ja koko elämän kokemuspaketti on pakko purkaa ja selvittää.- kaiken kokeneet tutut kadut ja polut ovat nyt selvittelyareenaa.

 

Korttitalon%20juoksukuva.jpg

 

Näytelmän lopun symbolistinen Tiinan juoksu ylös ja alas ympäri kaupunkia pitkin tapahtumapaikkoja, niiden muistijälkiä ja Tarton tuttuja mäkiä - visiona toisella puolen juoksua rakastetun Isän hahmo, toisella puolen oma rakastettu Vova, on puhuttelevaa, tuoretta teatteri-ilmaisua, mutta samalla niin vapauttavaa ja lohduttavaa. On esimerkillistä käydä koetut asiat läpi ne tuttuihin paikkoihin sitoen ja niille sittenkin vapauttavat, elämisenarvoisen lämpimät kiitokset ja ikuiset hyvästit jättäen.

 

Kai Aareleidin romaani ja siitä dramatisoitu näytelmä täydentävät toisiaan. Romaani kertoo koko perheen ja sen yksilöiden tarinan alusta loppuun, näytelmässä pääosaan nousee Teele Pärnin suurenmoinen roolityö - elämän onni ja riemu on pettymyksissäänkin aina tavoittelemisen arvoista.

 

 

Linnade põletamine tarkoittaa sanatarkasti virolaisille tuttua korttipeliä Poltetut kaupungit. Teoksen nimeen sekä romaani että varsinkin näytelmäversio tuovat katsojalle omakohtaisia lähihistoriallisia vertauksia ja sytyttävät ajatuksissamme suuria symbolistisia linjauksia: Poltettu Tartto, poltettu Eesti, isän peliriippuvuudesta ja alkoholismista poltettu elämä, totalitaarivallan polttamat nuorten ystävyys ja rakkaus.

 

Artikkelin kuvamateriaali Eestin Draamateatterin facebook kuvastosta ja näytelmän ohjelmalehtisestä.

 

Lis%C3%A4liite.jpg