Merkkip%C3%A4iv%C3%A42.jpg

Isä ja äiti

 

 

Lahden kaupunginteatterin kantaesitys Merkkipäivä luo tavallisen työtätekevän ja tulevaisuususkoisen perheen elämänkuvan niin tunnistettavan kotoisen suomalaiseksi, pientä ja koettua elämänkohtalon surumielistä huumoria täydeksi kokonaisuudeksi, että välillä on pakko kuivata silmäkulmaa sen katsojaa syleilevässä sydämellisyydessä, ihmiskuvien sympatiassa ja perheen taistelussa hyvän elämän puolesta vastoinkäymisten keskellä.

 

 

Merkkipäivä-näytelmä hengittää uudenlaista teatteri-ilmaisua raportointimuotoisella kerronnalla. Sen eri aikakausilta poimittu sisältö ja tunnelmat ovat syntyneet näyttelijä Taisto Reimaluotoa haastatellen, hänen elämänkaarensa eri vuosikymmeniä myötäillen ja hänen kokemiinsa yleismaailmallisiin aatteisiin ja tapahtumiin lapsuuskodin henki ja päämäärä peilaten. Teksti tuntuu ihailtavan rohkealta, hyvin henkilökohtaiselta yksilön elämänrapsodialta, jännittävältä, yhtä aikaa lohduttomalta ja toiveikkaalta.

 

Näytelmän tapahtumat vievät perheen, äiti Helmin ja varsinkin isä Vilhon, työtä ja toimeliaisuutta täynnä olevaan sodanjälkeiseen menneisyyteen ja sen jälkeiseen perheen sekä kodin perustamisen 1960-lukuun. Teos kiinteytyy lopuksi pohtimaan sitä, mikä on ollut perheen ja sen yhteisen elämän tarkoitus ja lopputulos jäsenilleen ja yhteiskunnalle – onko menneen ajan yhteisömoraalilla enää mitään sijaa tänä päivänä.

 

Teksti avautuu ja pelkistyy tähän päivään perheen lapsen, Topin kautta perhealbumin vanhojen ja myös uudempien valokuvien herätessä eloon. Äidin kodinhengettäryys ja isän raatavan raskas työpanos avautuvat yhteisistä muistikuvista rikkaina, yllättävinä, hauskan korneina vastakohtina sekä myös liikuttavina episodeina ja perhe-elämän käännekohtina. Perheen ilon ja surun merkkipäivät näytelmä nostaa keskiöön lämpimällä kaiholla, pohditun viisaalla huumorilla. Tunnelmat vaihtuvat eri vivahteisiin niin rikkaasti, että teos suorastaan imaisee saman kokeneet sukupolvet mukaansa niiden empatiaan sekä monesti ne hyväksymään.

 

Taija Helminen sujuvalla tekstillä ja Vesa Tapio Valo eläytyneellä dramaturgialla luovat näytelmälle tähän päivään kurottavan, aidosti koetusta menneisyydestä ammentavan kiinnostavan raikkaan kokonaisuuden. Hienon tekstin nousujen ja laskujen sekä ennen kaikkea sen tunnelmien luoma sisällöllisesti omaperäinen suomalaisuusnäytelmä saa yllätyksellisyydellään katsojan eläytymään esityksen tuntoihin.

 

Taisto Reimaluoto näyttelee taatusti itseään, kokemuksiaan, sisälämpöistä koetunkoomista huumoriaan, itse-elettyjä itkujaan ja sisällään hautoutuneita ajatuksiaan, oman äitinsä ja isänsä, lapsuuskotinsa kautta kokemaansa elämää. Reimaluodon aitous hänen näytellessään omaa isäänsä Vilhoa vangitsee mukaansa ja häikäisee luontevuudella ja omaperäisellä hahmotuksella. Persoonallisuudet ovat kantaneet suomalaisyhteiskuntaa nöyryydellä ja ahkeruudella itseään säästämättä kaiken, aikansa, terveytensä ja päämääränsä maalleen uhraten, ja nyt tässä tänään heidän syvimpänsä asetetaan kyseenalaiseksi.

 

Petriikka Pohjanheimossa kilpistyy suurenmoinen suomalainen äitihahmo, uhrautuva puoliso, jolla myös on oikeus edes kerran elämässään tyhjentää sisälleen kasautunut suuri elämänkolhusäkki. Pohjanheimon sydämellinen, tarttuva kasvojen hymy sytyttää koko näytelmän sanoman perheitä koossa pitäväksi elämänvoimaksi.

 

Aleksi Lavaste perheen Topi-poikana välittää esityksen tärkeintä koskettavuutta näytelmää johdattelevalla roolityöllään: milloin me ehdimme, huomaamme ja ymmärrämme touhultamme sanoa ne tärkeimmät asiat läheisillemme, ennenkuin on liian myöhäistä.

 

Merkkip%C3%A4iv%C3%A4%203.jpg

Isä ja poika

 

Jotakin ajankohtaisen viileää, neutraalia ja siksi vakuuttavaa ilmaisua heijastuu Lavasten loistavasti näyttelemästä Topista: jokainen on erilainen, ainutkertainen ja omalla tavallaan kaunis ja sillä on oma paikkansa elämän suuressa kokonaisuudessa.

 

Henkilöohjausta ja kohtauksia värittävät moneen eri suuntaan harovat efektit ja yksityiskohdat, jotka sinänsä kyllä sopivat tyylillisesti tähän rapsodialliseen näytelmään, mutta kovin runsaasti käytettyinä pahviset rekvisiittaluomukset, henkilökuvat, kulkuvälinefiguurit ja jatkuvasti toistuvat teatterisavuefektit kaventavat katsojan fantasiakykyä ja roolitöiden vaikuttavuutta. Näytelmän yllätyksellistä atmosfääriä tukee näyttämön takaseinän täyttävä avattavien luukkujen sisältö esityksen makaaberin huumorin maustaen.

 

Lahden kaupunginteatterin Merkkipäivä on taiteellisesti ja tuotannollisesti tuloksellinen teatteriyhteistyö ja merkittävä aluevaltaus tämän päivän kokonaisvaltaiselle, uudistuvalle ja omaääniselle teatteritaiteelle sekä kunnianteko suomalaiselle näytelmäkirjallisuudelle.

 

 

MERKKIPÄIVÄ

KÄSIKIRJOITUS Taija Helminen  DRAMATURGIA Vesa Tapio Valo  OHJAUS Kaisa-Liisa Logrén

KOREOGRAFIA Anna Maria Häkkinen  LAVASTUS JA PUKUSUUNNITTELU Tiina Hauta-aho
VALOSUUNNITTELU Jouni Nykopp    ÄÄNISUUNNITTELU JA MUSIIKKI Tatu Virtamo

ROOLEISSA Aleksi Lavaste, Petriikka Pohjanheimo ja Taisto Reimaluoto

TUOTANTO Lahden kaupunginteatteri &Teatteri 2.o / Uuden näytelmän ohjelma UNO

Kantaesitys 1.11.2017 Lahden kaupunginteatterin Eero-näyttämöllä.

https://www.lahdenkaupunginteatteri.fi/produktio/185/merkkipaiva

 

Lis%C3%A4liite.jpg