Housut%20poiskuva.jpg

Valokuva Tarmo Valmela

Housut pois musiikkinäytelmä pohjaa vuoden 1997 Simon Beaufoyn elokuvaversioon, joka kuvaa maailman talouslamasta heijastuvaa tavallisen ihmisen elämää ja aikalaistuu 1980-90 -luvun maailmankuvaan Britteinsaarille Sheffieldin terästeollisuuskaupungin työttömyyden täyttämään ihmisten elämään.

Housut pois, elokuvasta tehty musikaalinäytelmä ja broadwayversio - käsikirjoitus Terrence McNally ja musiikki David Yazbek – taas sijoittuu Buffalon kaupunkiin Amerikkaan, jonne myös lama iski 1990-luvulla tuhoisin seurauksin.

Matka elokuvan syntyaikaan on hektisessä ajassamme pitkä ja teatteriversiokin on saanut ympäri maailman, Suomenmaankin, erilaisia paikkakuntakohtaisia päivityksiä suurten kaupunkien teattereissa: jopa kaupunkiamme lähin esitys, Heinolan kuulun kesäammattiteatterin Housut pois on jo viiden vuoden takaa.                               Kurt Nuotion vuonna 2002 ohjaama suomalainen kantaesitys Helsingin kaupunginteatterissa ajoittui viisitoista vuotta sitten niin tuoreeksi, että sen voima lamassa ryömivälle suomalaiselle oli täyttä realismia.

 

Näytelmän teema

Lahtelaisnäytelmän kuusi miestä elävät amerikkalaisessa teollisuuskaupungissa, kamppailevat oikeutuksestaan inhimilliseen elämään työttömyyden, rahapulan, isänä olemisen ja naishuolien keskellä. Joukon keskiöön nousee Jerry, joka keksii idean perustaa miesten esiintyvän strippausryhmän.

Tarinan sinkut ja perheellisetkin naiset innostuvat paikallisten miesten lupaamasta täysin alastomasta show’sta niin, että liput myydään nopeasti loppuun. Miehet kamppailevat koko toisen näytöksen ulkonäköpaineiden, perhesuhteiden ja alastomuuden häpeäntunteen kanssa, ennen kuin katsomo saa vasta kokea, ottavatko he kokonaan Housut pois.

Kun monen perheen koossapysymistä horjuttavaan, yksilön elämäntahdon lannistavaan työttömyyteen pyritään löytämään edes pintakuviollinen ratkaisu seksistisesti paljasta mieskehoa vilauttamalla ja veloittamalla esityksestä maksu naiskatsojilta, dilemma on sinänsä otollinen, valmis, ajankohtainen hienoille kontrasteille ja musiikkiteatteriesityksellekin.

 

Ohjauksen näkemys ja liikekieli suuria muttia

Lahtelainen tulkinta vain ei osaa käyttää kuin satunnaisesti hyväkseen tätä tarinansa maailmanlaajuisesti tuttua teemaa ja tulkinta sekoittaa tekstin tragiikan ja irrottelevan hauskuuden tunnistamattomiksi toisistaan. Näin molemmat syövät toisensa ja usko esitykseen loppuu, aiheen lupaava fantasia sammuu.

Lahden Housut pois -musiikkikomedia on auttamattomasti ajasta jäljessä. Talouslama on edelleen, se tuli jäädäkseen maailmaan, Eurooppaan ja Suomeen jokaisen työikäisen jollakin tavoin kohdatakseen. Siksi esityksen henki tuntuu juuri Suomen korkeimmissa työttömyysluvuissa tarpovassa Lahti-kaupungissa myös tämän musiikkikomedian paikallista päivitystä vaativalta: sen komediallinen tenho ja uskottavuus vaatisi todellisuuden tilanteen realistista kipeyttä, perheiden ja yksilön työttömyyden syvää ymmärtämistä ja aitoa eläytymistä.

Ei sen tarvitsisi olla mikään murhesaarna ankeudesta, yksinhuoltajuudesta, elatusmaksuista tai itsemurha-aikeista. Sen pitää vain olla viesti elävistä, lihaa ja verta täynnä olevista persoonallisista ihmispoloista ja heidän haaveistaan ja kiihkeästä kamppailustaan onnellisuudesta - sekä vähäisistä oljenkorsistaan tarttua elämän mielenkiintoon ja yksilön hyväksyntään tähän yhteiskuntaan.

Suomen laman seurauksia ei ole puitu, sen vaikuttavuutta tavallisen eläjän yksilötasolla ei ole osattu tai uskallettu käydä pohjiaan myöten. Ja uusin sukupolvi katsomoissa ei tiedä lamasta tai ahdingosta mitään: sille kaikenlainen tosilama ja aineellinen puute on vierasta. Lahden esitys tuntui harhailevan sinne tänne ja linjattomana näykkien käsitteissä, joille joko ei katsomossa löytynyt pornoa syvempää kosketuspintaa tai katsojien ymmärtämää saati kokemaa realistista taustaa.

Ohjaus ja koreografia eivät ole edes tajunneet, miten nyt esityksessä vitsiksi liikekielessä väännetty menneen 1990-luvun aerobic on juuri tänään täällä Suomessa taas muotia ja että sukupolvi ja sen näkemykset vaihtuvat nopeammin kuin teatterin ja tanssin ammattitekijät sen edes oivaltavat. Feministiset koreografiat tuntuivat turhan tavanomaisilta, vaikka ne puvustuksella oli yritetty erotella toisistaan silmiämme paremmin ruokkiviksi.

 

Lavastuksen visio ja toimivuus

Lahden valtaisan Juhani-salin näyttämölle Minna Välimäen ajatuksella ja maulla pystyttämä lavastus on omimmillaan betonisissa teollisuusrakennusnäkymissä, tasoissa, muutamissa etuloukkoisissa tapahtumakoloissa, pieninä kotivälähdyksinä ja melko selkeänä kokonaisvisiona. Sen sijaan lavastusmekanismi ohjaajan asemoivassa otteessa, näyttämön keskipisteen sänkykamarin ilmestyessä moneen kertaan täysvalaistuksessa ihmisineen ja laskeutuessa taas alas samoine henkilöineen näyttämön uumeniin oli kyllä jo aikalailla puuduttavaa katseltavaa, ikäänkuin katsomon pitäisi pelkästä teatteritekniikasta uudelleen ja kyllästyttävän moneen kertaan elähtyä.

 

Esitys puri joitakin

Kenelle tämä esitys on tällaisena tarkoitettu. Koko esityksen takanamme istui 55-vuotiaiksi arvioimamme naiskaksikko, joka aika ensikertalaisenoloisena teatterissakävijänä jaksoi keskenään kommunikoida meidän muidenkin kuultavaksi mielipiteensä koko kolmituntisen esityksen ajan. Kuin oman kotinsa tv:n äärellä istuskellen he hihittelivät ja tirskuivat mauttomille vitseille ja kommentoivat ennen kaikkea lähes ilkosillaan tepastelleille miesnäyttelijöille. Mikäpä siinä, heille ainakin esitys upposi ja puri ihan peppuun saakka, ainakin heidän kokemuskertomuksensa loppukommentit pakkokuullessamme näin ymmärsimme.

 

Näyttelijätyö

Samalla rytmillä ja vauhdilla liikkuvat näyttelijät on hieman yksitoikkoista katseltavaa, ei edes hienon Nathan-roolityön tehnyt Danil Schröderkään saanut liikkua näyttämöllä omalla, nuoren pojan temperamentilla ja vauhdilla.

Heittäytyvä, persoonallinen, räiskyvä, impulsiivinen näyttelijätyö liiaksi loisti esityksessä poissaolollaan. Lahdessa jo nähtyä luolamies-tyypittelyä ja muuta puheilmaisullista sekä lauluryhtistä maneeria oli liikaa koettavanamme. Monet mielenkiintoiset näyttelijät tekivät osuutensa harmiksemme keinotekoisen elehtiviksi ohjattuina, vailla heissä olevaa sisäistä lämpöä ja luontaista karismaa, mitä näistäkin teoksen roolityngistä ja sujuvasta suomennostekstistä sentään olisi kokonaisuuden rakentamiseksi taatusti löytynyt. Juuri persoonallisia roolitöitä jokaisen kuuden keskushenkilömiehen osalta esitys vaatisi syttyäkseen eloon, vaikuttaakseen, toimiakseen ja viihdyttääkseen.

 

Siksi on tyytyminen johonkin, jonka vuoksi kannattaa esitys käydä kokemassa. Se on Satu Säävälän Jeanette, kapakkapianisti, elämää ja monia miehiä kokenut elämänfilosofi, jolle elämä sinänsä ei tunnu vakavalta, vaan iloisen, rehevän huumorin kautta elettävältä ja vulgäärien nautintojen elämänmahlalla koettavalta. Hänelle sopii eksyminen tähän miesten seksibisnekseen. Hänen sielunsa ymmärtää miessukupuolen todelliset murheet ja niiden mittasuhteet ja osaa ilahduttaa grazylla huumorillaan, aidosti elävällä, sydämellisen laajakatseisella persoonallisuudellaan ja taitavan hurmaavalla, tarkkaiskuisella ja vallattomalla roolityöllään - tympiintyneemmänkin esityksen seuraajan moneksi hetkeksi esitykseen mukaan koukaten.

 

Musiikki

Edelleen kummastelen, että elävä musiikki ja muusikot on esityksessä kuin piilotettu katsojlta. Suurelle lavalle, jopa pienemmällekin mahtuu tämä kelpo kymmenjäseninen orkesteri musiikintuottamisen aitouden ja tunnelmiemme takeeksi. Melko lailla jazzahtavan näyttämömusiikin melodioissa ei ikivihreydelle vielä ole kypsynyt pysyviä hedelmiä.

Esityksellisesti pidin erityisesti Malcolmin ja Ethanin (Panu Kangas ja Timo Välisaari) duettoa Sä kuljet vierelläni yhtenä illan tunnelmallisesti ehyimpänä tulkintana myös näyttämöllisenä kohtauksena sekä Georgien ja Vickin (Nina Tapio ja Raisa Vattulainen) Valta on sun -vuorolaulelmaa koskettavan puhuttelevana esityksenä. Musiikkimakuuni iskostui sooloista Jerryn (Tuukka Leppänen) kaunis Tuuli joen suunnalta -laulu sekä Leppäsen laulujensa sisällöt luontevan taitavasti erittelevä laulutapa. Moniääninen ensemblen kuoro välittyi yhteissointina katsomoon erittelemättömän sameana tai toisinaan parilla desibelillä liikaa voimaa.

 

Lopputaputuksemme raikuivat korrektista velvollisuudesta lähes kolmituntisen esityksen suururakan läpivieneen suuren esiintyjäjoukon työn aherruksen kunnioittamiseksi.

 

 .

 

 

Lahden kaupunginteatteri

HOUSUT POIS

SUOMENNOS Mikko Koivusalo
OHJAUS Jukka Keinonen
MUSIIKIN SOVITUS JA JOHTO
Antti Vauramo
KOREOGRAFIA Johanna Keinänen
LAVASTUS Minna Välimäki
PUKUSUUNNITTELU Sari Suominen
VALOSUUNNITTELU Kari Laukkanen
ÄÄNISUUNNITTELU Kai Poutanen

ROOLEISSA Jori Halttunen, Henry Hanikka (vier.), Mikko Jurkka, Anni Kajos (vier.), Panu Kangas, Tuukka Leppänen, Liisa Loponen, Jarkko Miettinen, Mikko Pörhölä, Aarre Reijula, Satu Säävälä (vier.), Nina Tapio (vier.), Raisa Vattulainen, Timo Välisaari
sekä  Eleonoora Martikainen, Maija Pihlajaoja, Sonja Pajunoja
sekä lapsiavustajat Christian Ruotanen
ja Danil Schröder

ORKESTERI Antti Vauramo, Jari Kanninen, Matti Hussi, Jouko Nyqvist/ Ville Vannemaa, Martti Peippo, VP Kurjenniemi/ Tommi Kolunen, Tom Bildo/ Teemu Salmi, Lari Lius, Kimmo Nissinen/ Jaakko Rossi, Jussi Koskinen/ Jukka Peinola


http://www.lahdenkaupunginteatteri.fi/