Heinolalaisen Mauno Kuuselan kirja Heinolan Työväentalosta, sivistyksen ja politiikan keskeisestä tapahtumapaikasta vuosina 1949-54, on harvinaista paikallishistoriaa, jollaista toivoisi kirjoitettavan myös omasta kaupungistamme. Kirjan sisällön yksityiskohtaisuus, perheläheisyys on käsinkosketeltavan todellista tapahtumaa, työtä, leikkiä, kasvatusta ja elämän arkea, kellon ympäri puurtamista täynnä.

Mauno Kuusela

Alkuaan Kotkan Hietasen saaressa alkaneen ja eläneen nelihenkisen Kuuselan perheen muutto Heinolaan oli sattuman ja terveydenhoidon yhteenliittymä. Meri suolaisine, kosteine ilmastoineen ei sopinut sairastelevalle Maunon 2-vuotiaalle pikkuveljelle, ei liioin perheen isän Veli Kuuselan terveydelle. Jatkuvaan sairasteluun lääkäri esitti reseptiksi perheen muuttoa muualle, pois merellisestä Kotkasta.

 

Aikakauden poliittinen ilmapiiri oli perheelle suosiollinen. Kuuselan perheen Elbe-äidin vanhempien perheet olivat työväestöä, joiden juuret olivat Heinolan suunnalta - sieltä löytyi myös suosittelija. Alkuaan Heinolan jugend-tyyliin vuonna 1908 rakennettu työväentalo oli kapinan jälkipyykissä määrätty luovutettavaksi suojeluskunnalle ja sitten 40-luvulla Pekkalan hallituksen (1948-1950) aikana valtio purki kaiken tällaisen poliittisen omistuksen ja talo palautettiin takaisin Heinolan Sosialidemokraattiselle Työväenyhdistys r.y:lle.  Heti jouduttiin etsimään talolle lehti-ilmoituksella sen käyttöä ylläpitävää henkilöstöä, tarvittiin talonmiehen perhettä hoitamaan taloa, siivoamaan, vuokraamaan, pitämään narikkaa ja järjestystä varsin vilkkaaksi muotoutuneeseen heinolalaisittain keskeiseen seurataloon. Kuuseloiden Kotkan aikainen tuttava Emil Valve asui ja työskenteli Heinolassa OTK-laisen Lahden Osuuskaupan tehtävissä ja lähetti Maunon kummina kirjeen Kotkaan sekä kehotti äitiä ja isää heti hakemaan ilmoitettua talonmiesperheen paikkaa.

 

”Työväentalo oli vuosina 1949-1955 Heinolan toiminnallinen keskus. Sitä käyttivät lähes kaikki kaupungissa toimivat järjestöt puolueyhdistyksistä uskonnollisiin yhteisöihin ja urheiluseuroihin, kaikki jotka kokoontumistilaa tarvitsivat. Maalaiskunnan käräjätkin istuttiin kaksi kertaa vuodessa Työväentalolla.”     

Sen tärkeimpiä merkityksiä oli tietenkin talon painiharjoitukset ja ajanmukaiset luvalliset viikoittaiset, maksulliset tanssit, teatterivierailut, häät ja muut juhlat sekä erilaiset poliittiset tilaisuudet. Taloon valittiin sitten Kuuselan perhe Kotkan aikaisen ystävän Emil Valven antamalla suosituksella.

Tämänkaltaisesta peruskasvatuksesta, jossa työ ja koti olivat luontevasti yhtä ja aate perustana, ei voi kasvaa muuta kuin oikeamielinen, heikompia puolustava, yhteiskunnallisesti ajatteleva ihminen, sellainen kuin Kuuselan pojasta.

Kirja on rikkaasti ja esimerkillisesti täynnä pikkutapahtumia monine pikkupojan kokemuksineen, talonmiehen nelihenkiselle perheelle kun kuului talon huoneen ja keittiön asunto sekä mikä harvinaista - yksi talon kolmesta oikeasta vesiklosetista. Itse Työväentalo monine seikkailuihin houkuttelevine saleineen, soppineen, vintteineen, salaisuuksineen ja myös ajan lapsuus leikkitovereineen, kansakoulukavereineen ja alkava nuoruus ovat käsinkosketeltavan aidosti kirjasessa kuvattu. Kuvamateriaaliakin riittää.

”Kuuluivat tehtaiden äänet ja huusivat sahojen pillit, levisivät työn hajut ja kolisivat rautapyörät kiskoilla. Mutta siellä myös helisivät lehmusten lehdet ja tuoksuivat laajojen puistojen leikatut nurmet. Lapsuuteni Heinola, työväestön ja keskiluokkaisen kauppa- ja sivistysporvariston asuttama pieni teollisuus- ja seminaarikaupunki Jyrängön virran varrella oli perheemme uuden elämän alku.”

Yllättävää historian havinaa minullekin 1960-luvun taitteen seminaarilaisena on, että Heinolan seminaariin, sen opiskelijoiden ruokailuun saakka riittää Heinolan Työväentalossa toimintavoimia, rahkeita ja perustavaa intoa hoidettavaksi. Kun 1899 perustettuun naisseminaariin 1953 alkaen otettiin myös miehiä, ruokailua varten ei enää seminaarilaisille löytynyt tiloja edes vuorottamalla. Pari miesoppilasta, jotka kokivat eväitä syödessään itsensä väärinkohdelluiksi, hoksasivat viereisen Työväentalon, harppoivat sinne ja kohtasivat Elbe Kuuselan talon siivouspuuhissa. Muutaman neuvottelun jälkeen Jyrängön seminaarin ruokailua hoitanut osuuskunta ja Heinolan Sos.dem.yhdistyksen naisosasto perustivat yhteisen ruokalaosuuskunnan, palkkasivat kolme naista keittiöön ja niin seminaarin ruokailu tuli sukupuolittain tasa-arvoiseksi.

 

Lasten leikit 1950-luvun taitteessa, kaveruus, leikkipaikat saavat mielikuvituksellisia, hurjia ulottuvuuksia ja itse kasvatus tavallaan hoitamattomana, työn sivussa, saisi valtiomme lapsiasiavaltuutetun nostamaan yhteiskunnan ja perheenpäät vastuuseen laittomuudesta, perheiden lapset hoitivat paljolti tuolloin itse itseään. Perheestä löytyi kuitenkin äiti, kaikkeen ryhtyvä, kaikessa toimiva uurastaja, työmyyrä, johon myös ympäristön väki alkoi luottaa ja pistää hänet monen yhdistyksen, toimen tai aloitteen vetäjäksi. Sekin tarttuu lapsiin saakka, totean tänään kirjan luettuani ja Kuuselan Manun 1958 seminaariin opiskelutoverikseni saaneena etuoikeutettuna.

Komean puhutteleva luku on Maunon kertomus ”Vahtimestarin vaimon poliittinen ura”.

 

Työväentalot, monien kunnallisten laitosten ja rakennusten, yleisötilojen vahtimestarit ja talonmiesperheet ansaitsisivat eri paikkakunnilla, Lahdessakin (kahden eri työväenpuolueen omat talot) oman historiateoksen. Täälläkin - suuruudenhullussa Lahdessamme - sellaisista talkkariperheiden ja työläisten lapsista on kasvanut hyvin käyttäytyviä, suosittuja lähimmäisiä, suurisydämisiä naispäättäjiä ja sekä itsekkäitä että myös sosiaalisesti sympaattisia herroja, korkeasti oppineita viisaita ihmisiä aina yhteiskunnan korkeimmille palleille saakka - kodeissa, joissa arki oli aatetta täynnä.

 

Artikkelin kuvat kopioita kirjan kuvituksesta.