On poikkeuksellisen onnellista, että Lahden kaupunginteatterin syyskauden 2023 viimeinen ensi-ilta rakentui tällaisen suuren klassikkonäytelmän, täysin esittäjien ja yleisön ennen kokemattoman uudenlaisen katuteatteritapaisen tekotavan kautta, luvattuun omanlaiseensa ehyeen ja hallittuun ilmaisuun.

Ainakin itselleni jäi sellainen valtava sisäisen naurun ja hauskuuden hyrinän ajatuksissani soiva, uudenlaisen teatteritapauksen odotus päälle jo teatteriin astuessamme ensemblen jäsenten salin yläaulassa ja katsomon portaissa sydämellisen empaattisesti, aidosti silmiin meitä jokaista katsoessa ja tervetulleiksi toivotellessa.

https://lahenuutisia.vuodatus.net/lue/2023/10/tsehovin-lokki-sisaisen-hymyn-ja-hauskuuden-hyrinassa-1

Lahden kaupunginteatteri avaa suurenmoisena teatteriesityksenä mielikuvituksemme elämään Anton Tsehovin Lokki-näytelmän vuoden 1896 ensi-illan tunnelmista ja ajatuksista nyt elettävään 2000-luvun alkuvuosikymmenten maailmaan. Itseni se kytkee näytelmän ensikokemiseni vahvasti tsehov-ihailijaksi, nähtyäni jo vuonna 1959 näytelmän ensimmäisen suomalaisversion Kansallisteatterin Eino Kaliman ohjaamana. Silloin 64 vuotta sitten pidin ja pidän yhä Tsehovin Lokkia maailman parhaana näytelmätekstinä ja Kansallisteatterin esitystä suurin näyttelijätähdin roolitettuna, itse nuorena ensirakastuneena katsojana, myös maailman parhaana, liikuttavimpana ja vaikuttavimpana koko elämäni teatteriesityksistä.

 

Eikä ihastukseni ja teatteriuskoni lopu Tsehovin Lokki-näytelmään lahtelaisessa Esa-Matti Smolanderin ja hänen seitsemänjäsenisen taitavan, energisen ja idearikkaan näyttelijäjoukkonsa esityksessäkään. Päinvastoin. Siinä pelkkään Tsehovin aikaan sidotut elementit karsitaan, siinä aikakautemme nuoriso saa tarpeellista reaalivoimaista fyysisyydellä, nyrkeillä ja potkuilla, hurjalla vauhdilla vahvistettua sanomisen etuoikeutta ja puhua runoudesta karannutta realistista raakaa suomenkieltäkin. Saahan suomalais-lahtelaisessa Lokkiversiossa myös virkistävää pintahuvia, sillä se tapahtuu Suomessa, järven rannalla Arkadinan veljen huvilalla hänen juhannukseksi kutsumansa suvun ja tuttavien juhannusjuhlissa - ja siinä  lauletaan karaokea, jumpataan ja pelataan bingoa.

 

Arkadina, Nina, Dorn, Kostja, Sorin, Medvedenko, Masa

Terve kaikille minä olen Arkadina suuri näyttelijä ja diiva, läheinen ystäväni on Trigorin, joka on minuun rakastunut ja hän on suuri, erittäin kuuluisa kirjailija. Terve kaikki, mä olen Kostja ja Arkadina on siis mun äitini, musta tulee isona näytelmäkirjailija, se on mun suurin haaveeni - mä rakastan Ninaa ja teatteria! Terve minä olen Trigorin kirjailija, en voi sille mitään, että miltei kaikki naiset rakastuvat minuun. Ja mä oon Nina moi, mä asun tuolla järven toisella puolella, iskä ei millään päästäis mua tänne, mut mä rakastan niin teatteria ja kirjailija Trigorinia - me seurustellaan Kostjan kanssa ja me tehdään yhdessä taidetta, isona musta tulee näyttelijä. Terve mä olen Polina - karaokebaarin pitäjä, yksinhuoltaja. Terve, olen Masa hänen tyttärensä, olen rakastunut Kostjaan.Terve olen Medvedenko, liikunnanopettaja, rakastan vain Masaa. Terve kaikki, mä olen Sorin, Arkadinan veli. Terve minä olen Dorn, lääkäri. Ei muuta sitten kun pidetään yhdessä hauskaa.

 

Tekopyhänä moralistina olisin muutamia turhia rimanalituksia vähentänyt näytelmän uudistetusta teatteriryhmän luomasta puhekielestä - vuosikymmeniä niitä työssäni murrosikäisten kanssa päivittäin kokeneena. Näyttämöpuhetta jo lähes sidesanoina hallitsevat vitut, perseet ja paskanhaistattelut sekä muut kiroiluperkeleet, jotka kuulostivat aluksi kuin jumittuneen esittäjiensä puberteettisesta nuoruudesta juurtuneiksi, ajattelin kuuluneen sentään jo menneisyyteen heidänkin arjessaan. Pian ymmärsin katsomon toiveikkaista, äänekkäistä reaktioista niillä ilmaistavan nykynuoren psyyken luontevan avoimen huumorihoukutuksen ja revittelyn autuutta ja tajusin nuo brutaaliudet kärpäsenpaskan kokoisiksi pikkupuutteiksi esityksessä. Sillä itse tarina ja sen muoto alkoi elää väkevästi, puhuttelevasti, maagisesti, vilpittömän todesti koko näyttämön täydeltä - uudenlaisena, valloittavana teatterina - lopulta eheänä, tyylikkään omaperäisenä, teatteri-ilmaisua rohkeasti virkistävänä ja uudistavana esitysmuotona.

 Kostja, Dorn, Sorin, Arkadina, Medevenko, Nina, Masa 

Tsehovin Lokin lahtelaisryhmän näyttelemismuodon uustulemista lennättävät fantasian monitasoiset siivet, joissa toisinaan aivan hurmaavasti näytelmän keskeisten henkilöiden, kuten Kostjan ja Masan hahmoissa, tulkinta on monistunut kuudeksikin samanaikaisnäyttelijäksi: rakkaus ja pettymys nousevat aikakautemme hybridipotenssisiksi elementeiksi upeasti tässä roolinäyttelemisen yksi yhteen murskaavassa rooli-ajattelussa. Turha keinotekoinen luonnenäytteleminenkin hoidetaan nerokkaasti vaihtamalla vauhdissa johonkin rooleista joku toinen ensemblen näyttelijöistä kuin lennosta tempaisten.

 

Tottahan tuo jo 127 vuoden ikäinen, mielestään aina ikinuori teatteridiiva Arkadina saa tsehovilaisen sielun täällä Suomessakin omassa taidekutsumuksessaan, omassa erinomaisuudessaan ja omahyväisyydessään, Kostja-poikansa julmassa aliarvostamisessa. Sillä juuri tällä kohden Arkadina-hahmossa smolanderilaisryhmän sanottava iskee tämänkin päivän akuuttiin yhteiskunnallisuuteen, perheiden urakeskeiseen elämänmuotoon, lapsen edun unohtamisiin. Nuoruuden ainutlaatuisuutta emme Arkadinan tapaan osaa tänäänkään arvostaa.

Ehkäpä nuoren, elämänsä kukkaan juuri puhkeavan Ninan, rakastuneen tytön, rakastumisten, kuuluisuushaaveiden täyttämä ja kuvittelema haavetodellisuus on samaa sukupolvien välistä tsehovilaisjuurista todellisuutta myös tänään, totta monen naisen kohdalla julkisesti tai ainakin salaa. Rakastunut, kuuluisuuksien hylkäämä ja hyväksikäyttämä Nina järkyttää kohtuuttomalla kohtalollaan lahtelaisessa Lokki-tulkinnassa.

Smolanderin ja ryhmän esitys nousee yhteen huippuunsa onnettoman Masan yrittäessä löytää sielustaan sopusoinnun toivottomasta rakastumisestaan Kostjaan, jolta ei saa minkäänlaista vastakaikua, vaan tämä muuttuu viimein esityksen näyttämökuvassa monipäiseksi pinttymäksi, kuusipäiseksi Kostja-hirviöksi Masan ympäri kietoutuneena.

 

Entä sitten Kostja ja hänen kirjailijakutsumuksensa. Se masentuneen, äidin lannistaman kirjailijakutsumuksen tuloksettomana työnä aamusta iltaan uuvuttaa Kostjan, hänen läheisensä ja meidät katsojatkin niin, että näemme näyttämöllä jo seitsemän Kostjaa vain kirjoittavan, kirjoittavan ja päämäärättömästi vain kirjoittavan, kirjoittavan vailla päämäärä, vailla rakkautta, vailla pienintäkään kenenkään meistä antamaa tunnustusta.

Tsehovin Lokin syvällä ajatuksissamme hehkuvat ja polttavat rakastumiset ja pettymiset potenssoituvat koko esittäjäryhmän muodostamiksi monikerroksellisiksi, monisieluisiksi ihmismassoiksi ja näytelmän keskeinen sanoma elämän epäonnistumisten kohtuuttomuuksista ja rakastumisten kohtaamattomuuksista  kasvaa klassisesti hallitsemattomaksi, repeää rajusti ihmistensä sieluista ulos, räjähtäen viimein elämisen turhuuden lataamaksi kahdeksi tappavaksi laukaukseksi.

 

PS  Väliajalla yksi työaikainen tuttavani tuli kynä kädessä minulta kysymään montako tähteä? Vastasin: Jos on tähtinen taivas, niin kaikki!

 

LOKKI

KIRJOITTANUT Anton Tsehov

SUOMENNOS Lauri Sipari

OHJAUS Esa-Matti Smolander

LAVASTUS JA PUKUSUUNNITTELU Iida Ukkola

VALOSUUNNITTELU Tiina Hauta-aho

ÄÄNISUUNNITTELU Tommi Raitala

NAAMIOINTISUUNNITTELU Kati Keronen

ESITYSKUVAT Mikko Kelloniemi

 

ROOLEISSA  Annika Hartikka (vier.), Saana Hyvärinen, Teemu Palosaari, Anna Pitkämäki, Mikko Pörhölä, Aki Raiskio, Henna Wallin

 

Arvio kirjoitettu Lahden kaupunginteatterin Eero-näyttämön esityksestä 1.12.2023