Aleksis Kivi  Olviretki Schleusingenissä

Ohjaus Juha Hurme
Lavastus Kari Junnikkala
Pukusuunnittelu Anne Lasonpalo
Valosuunnittelu Kari Laukkanen
Äänisuunnittelu Sami Järvinen
Rooleissa Iikka Forss, Juha Hurme, Leena Kokko-Saukkonen, Eeva-Kirsti Komulainen, Uula Laakso, Jarkko Miettinen, Jussi Puhakka, Jari-Pekka Rautiainen, Kaarina Turunen ja Kirsti Wallasvaara.


Juha Hurme

Kun Lahden kaupunginteatterin Juha Hurmeen tähän päivään päivittämä Kiven Olviretki päättyy, on katsojan mieliala kuin sotatanterelle erehdyksessä joutuneen, hämmentyneen turistin. Sodan tragedian kaikki tekijät - sattumanvaraisuus, taistelijaosapuolten tappamisvelvollisuus, sodan käänteiden yllätyksellisyys, rohkeuden välttämätön terästys narkoottisilla aineilla, kaikkinainen elämisen tylsyys ja ainainen kaipuu paremmasta elämästä sekä rakkaudesta - ovat Hurmeen toteutuksessa nähtävillä viiltävästi piirrettyinä, koettavina ja sikinsokin myllättyinä.

Enkä taida itseäni teeskennellä

Ohjaajan itsensä esittämä Timoteus -taistelija jää tulkinnan päällimmäiseksi, ehyeksi muistikuvaksi: kuin suomenkielen ensimmäinen perusmies Esko tai Juhani, totuudellinen, yksinkertainen, pohtiva, herkkä ja selkeän raavas tosimies.
Tuntui kuin koko Kiven Olviretki olisikin Timoteus–ohjaaja-dramatisoija-Hurmeen kautta nähty Kiven oma sota, josta selvinpäin ei selviä, jossa aikakausilla ei ole väliä: sota on aina sotaa, ihmiskuntaa tuhoavaa vallanpitoa, kuolemaa - yksilö sodan rattaissa vallanpitäjien välttämätön väline vailla omia oikeuksia tai tahtoa.


Koko pikku-ukkoin liuta

Kun Aleksis Kivi 1866 sai Olviretki Schleusingenissä - näytelmällisen osotelmansa 4:ssä osassa - valmiiksi, hänellä ei ollut käytettävänään sähköpostia, ei kirjoittajaseminaareja, ei kustannustoimittajia, saati muita tiedotuskanavia, joille antaa teoksensa arvioitavaksi.

Aleksis kutsui muutaman ystävänsä ehtooksi luokseen aikomuksenaan lukea juuri valmiiksi saamansa hupaisa näytelmä. Kutsussaan hän kertoi myös varatun vähän olvia ja lipparia tilaisuutta varten. Kun sitten ystävät saapuivat, Aleksis oli jo tyhjentänyt valmiiksi alas kurkustaan luvattua nautintoainetta ja alkoi aikamoisessa tilassa lukea näytelmäänsä. Kirjailijan lukeminen ei päässyt muutamaa alkukohtausta pidemmälle, sillä olut ja lipparit sammuttivat lukijansa totaalisesti.
Samana vuonna Aleksis oli tuottelias ja jo julkaissut näytelmänsä Kihlaus ja Karkurit sekä runokokoelman Kanervala.
Edellisenä vuonna Aleksis oli ensimmäisen kerran noteerattu tärkeänä kirjailijana, Aleksis Kivenä, ja voittanut merkittävän ensimmäisen suomalaisen valtionpalkinnon näytelmästään Nummisuutarit (Runebergin Salamiin kuninkaat, Wecksellin Daniel Hjort ja A. Oksasen Säkeniä kilpailivat samasta palkinnosta).
Ei ollut ihme, ettei tällainen sodan turhuuksien elostelussa ja oluessa möyrivä huvinäytelmä saavuttanut ajan kansallisromanttista, isänmaallista hyväksyntää. Eivätkä Kiven merkittävät ystävät ja kulttuurivaikuttajat, kuten Kansallisteatteria puuhaava Kaarlo Bergbom halunneet tällaista huonosta moraalista viestivää näytelmää fennomaanisesti ylevään teatteriinsa. Olviretki hautautui kymmeniksi vuosiksi unholaan eikä Aleksis nähnyt sitä koskaan esitettävän.


On kuvaavan absurdia, miten aikakaudet tekevät vanhoista hyvistä teksteistä ajankohtaisia. Olviretken kantaesityksen valmisti vasta yli 50 vuotta myöhemmin helsinkiläisen Elli Tompurin Vapaa Näyttämö vuonna 1920, uudenvuodenpäiväksi.
Ajankohta oli otollinen olut- ja sotakeskustelulle: vallankumouksen tuulet pyörittivät vielä maailmaa, kansallismielisyys oli ollut tärkein draamalaji Kansallisteatterissamme ja Tompurin valinta oli kuin poliittinen provokaatio vallinneelle ilmapiirille sekä teatterikäsitykselle - ja vielä maassamme astui samana vuonna voimaan kieltolaki synnyttäen voimakkaan raittiusliikkeen ja kiivaan väittelyn lain tarpeellisuudesta.  Kiven Olviretki olikin esitys- ja yleisömenestys.
Sittemmin näytelmää on esitetty harvakseltaan suomalaisissa teattereissa.
Oma ensimmäinen ammattiteatterikokemukseni on vuodelta 1976, Hämeenlinnan teatterin kesäteatteriversio –harmittomaksi kesäviihteeksi muodistettu, torvimusiikilla höystetty kansanviihde.


Ihanata

Lahden kaupunginteatterin Olviretken painavinta teatteriantia on esittäjien Kiven rikkaan suomenkielen taitava hallinta, näytelmän aikakausiin sitoutumaton toteutus, tulkitsijain mielikuvituksen kahlitsematon lento ja näyttelijäin sotafyysinen raju ilmaisuliikekieli sekä koko väliajan jälkeinen, pääosin alkuperäistekstin viimeisestä osasta tehty ehyt, värikäs, oivaltavasti analysoitu, tunteikas ja kiinnostava loppujakso.
Poikkeuksellisen rohkea on Juha Hurmeen dramaturginen käsittely, jossa alkuaan lähes 30 roolia tulkitsee kymmenen näyttelijää: roolihenkilöitä yhdistelemällä ja muuntelemalla, tekstin kohtauksiakin uudella tavoin niputtamalla Hurme tuo monia tekstin sisällön uusia painotuksia: nykyajan sotilas voi yhtä hyvin olla mies tai nainen, sota on aina vähintään yksilön mielen katastrofi…


Kirsti Wallasvaara, Jari-Pekka Rautiainen, Iikka Forss ja Leena Kokko-Saukkonen

 

Moni yksittäinen herkkukin haltioittaa katsojan. Viinahöyryiset Uula Laakson tai Iikka Forssin vastustamattoman hellyttävät sotilastutkielmat ja heidän riemastuttava liikunta-akrobatiansa, Kari Junnikkalan lavasteiden sadesään kaunis ja koskettava toteutus tai koko näytelmän täysin yllättävä ja puhutteleva loppu ovat näyttöjä teatteri-ilmaisun uudistamisesta tässä Lahden Olviretkessä.

Kaarina Turunen, Jussi Puhakka ja Eeva-Kirsti Komulainen

Jussi Puhakan kapteeni Patrik ja sotamies Faustus ovat taitavasti mietittyjä, heittäytyen tulkittuja roolitöitä, jotka kantavat kautta koko esityksen, Faustuksen hahmo suorastaan yksi huumorintekemisen mestaristyö. Sotamiehet Max ja Fuchs (Jari-Pekka Rautiainen ja Iikka Forss) on maittavasti hahmoteltu delirium tremens-parivaljakko pikku-ukkoineen, näkyineen ja imevät vastustamatta mukaansa hulluun tragikomediaansa, sodanvastaisuuteensa.
Kirsti Wallasvaaran Kaspar -kapteeni on huimasti jäsennelty, mielikuvituksellisen kiinnostava, ehyt ja onnistunut näyttelijätyö apunaan Leena Kokko-Saukkosen Gilbert -luutnantti: pari tuo näyttämölle latausta, jännitteitä, leikkimieltä ja parodiaa yhtäaikaa. Eeva-Kirsti Komulainen (kapakkaeukko Maura) ja Kaarina Turunen (palvelija Mariana) löytävät hekin väliajan jälkeen intensiivisen, uskottavan ja huimiin tehoihin yltävän ilmaisun, jolla esityksen loppuosa rikastuu ja tiivistyy.



Tuhannen peeveliä

Vaan liian paljon jää toivomisen varaa.
Alkupuoli junnaa suorastaan kyllästymiseen asti alkuperäisidean, oluensa ympärillä, tulkinta ei ota syttyäkseen, ilmaisu ei ole tarkkaa eikä kohtausten rytmitys ja tarkoitus läheskään kohdallaan, puhe on puuroista, eleet hosuvia ja päämäärättömiä, voi vain arvailla, että alkuosan kokonaisuus on vasta hakusessa. 
Paljon alkupuolesta menettää myös sen asemointi aivan liiaksi näyttämön paloverhon eteen: puhe häviää korkealle ramppiin eikä siitä saa oikein selvää.

On varmaan niinkin, että kun näyttämön tekniikkaremontin vuoksi varsinainen esitys on siirretty katsomon puolelle, ilmanvaihtolaitteisto ei enää toimi ja tuhatwattisten valonheitinten kuumuus ynnä suuri yleisö kuluttavat hapen nopeasti - katsomossa on peevelin kuumaa ja tuskaista. Tai että ohjaaja itse - sattumoisinko - on alkuosassa näyttelijänä tiiviisti läsnä eikä kenties ole pystynyt vielä saamaan nivelvaiheita aikomaansa kuntoon.


Kerranpa vielä mielin kysyä ja tutkistella

Kuitenkin tämä lahtelaistoteutus on niin omaperäisen uudistavasti ajateltua Kiveä, että se on hioutumisensa jälkeen vielä mentävä katsomaan ja kokemaan.

 

Valokuvat  Kari Junnikkala

Arviointi tehty ennakkonäytännön 10.2.2009 esityksestä

Ensi-ilta 11.2.2009

Kivi -tietous  Renvall-Virtanen Aleksis Kivi -vainaa  tietoaineiston pohjalta (1973)


http://www.lahdenkaupunginteatteri.fi/